Keisarinna

Militantti feminismi ampuu itseään ja naistutkimusta jalkaan

2008-05-09T05:42:00.000-07:00

Viime kuukausien tragikoominen naistutkimuskeskustelu sai ansaitsemansa lopun, kun Tulva-lehti päätoimittajansa Anne Moilasen suosiollisen ohjauksen alla leimasi Osmo Tammisalon ja minut miesaktiiveiksi. Ikään kuin Keisarinna-pamflettimme tieteenfilosofinen kritiikki naistutkimuksen pseudotieteellisyyttä kohtaan olisi automaattisesti jonkinlainen poliittinen kannanotto.

Tämän ohella meidät ja muutama muu henkilö tietenkin kylmästi leimattiin taantumuksellisiksi öykkäreiksi. Kuten useampi kirjoittaja Helsingin Sanomissa Patrik Austinin artikkelin jälkeen velloneessa keskustelussa totesi, on naistutkimus läpeensä politisoinut ala. Se on niin politisoitunut ja irti arkitodellisuudesta, että sitä kohtaan esitetty kritiikkikin väistämättä tuomitaan poliittiseksi taantumuksellisuudeksi.

Tulva-lehti tekee arvaamattoman karhunpalveluksen koko naisasialiikkeelle korostetun aggressiivisella, vääristelevällä ja sensuurihakuisella lähestymistavallaan. Samalla kun tavallisten työtätekevien naisten yhteiskunnallinen asema ei mitenkään parane, feminismin julkinen kuva muuttuu entistä negatiivisemmaksi. Naistutkimuksen tasoonkaan Tulvan henkilöön käyvällä likasankojournalismilla ei ole mitään vaikutusta. Se vain todistaa täysin vailla epäilyksen häivää, että naistutkimus lieveilmiöineen muistuttaa enemmän uskonnollista fundamentalismia kuin tiedettä. Quod erat demonstrandum.

Lopetan tämän blogin pitämisen tähän. Tiedeyhteisön ja tieteen rahoituksesta vastaavien instanssien tulee nyt lukea pamflettimme ja seurannut keskustelu erittäin tarkkaan sekä vetää asiasta ainoa oikea johtopäätös. Olemme Osmo Tammisalon kanssa tehneet työmme paremmin kuin hyvin.

Naistutkimuksen väitteet ovat epäselviä tai ristiriitaisia

2008-03-07T01:58:00.001-08:00

OSMO TAMMISALO
tietokirjailija (Helsingin Sanomat 7.3)

Vuonna 2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa pamfletin, jonka mukaan osa naistutkimuksesta on epätieteellistä politikointia. Tiedesivuilla Kristiina Rolin kuitenkin esittää, että kirjastamme ei löytyisi "ensimmäistäkään naistutkimuksen väitettä, joka olisi ristiriidassa tieteen kanssa" (HS 4.3.).

Pamfletissa käsitellään sanatarkkojen lainausten avulla esimerkiksi queer-teoriaa, jonka mukaan sukupuoli ja seksuaalisuus ovat keinotekoisesti tuotettua valtapeliä, "toistotekoja" ja heteronormatiivista politiikkaa.

Lisäksi kirjassa tarkastellaan naistutkimuksen parissa esitettyä väitettä siitä, että maskuliinisuudella ja feminiinisyydellä ei olisi yksilön ruumiiseen liittyvää perustaa.

Termit sukupuoli tai maskuliinisuus ja feminiinisyys on toki mahdollista määritellä niin, että niillä ei ole mitään tekemistä lisääntymiselinten tai sukupuolikromosomien kanssa. Samalla on kuitenkin selvää, että ihmisen käyttäytyminen ei määräydy tällaisten käsitteiden perusteella.

Toisin sanoen väitteet jäävät joko vain retoriseksi leikittelyksi tai sitten ne ovat ristiriidassa biologian kanssa.

Suomen Akatemian asettama paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala on tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin.

Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia.

Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään.

Naistutkimuksesta Turun ylioppilaslehdessä

2008-02-01T03:27:00.000-08:00

Keskustelu naistutkimuksen tieteellisyydestä jatkuu pienen tauon jälkeen Turun ylioppilaslehdessä. Mukana myös kysymys/vastaus -osio.

Vastine Tuula Juvosen kirja-arvioon

2007-12-06T10:57:00.000-08:00

Tatu Virkki, YTM

Naistutkimus-lehti ei julkaissut myöskään Tatu Virkin vastinetta Tuula Juvosen arvioon Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletista.

Tuula Juvonen arvio Osmo Tammisalon ja Jussi Niemelän kirjasta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” oli vähintäänkin mielenkiintoinen (Naistutkimus 3/2007). Juvonen toteaa kirjan laimean vastaanoton naistutkijoiden parissa johtuneen pääasiassa siitä, että Tammisalon ja Niemelän luonnontiedekritiikki naistutkimusta kohtaan on niin virheellistä, ettei se ansaitse kommentointia. Samasta luonnontiede-positiostahan voitaisiin arvostella melkein kaikkia yhteiskuntatieteitä, sillä niin paljon niiden metodit eroavat luonnontieteistä. Tähän onkin yhteiskuntatieteilijänä helppo yhtyä.

Kuitenkin Juvonen oma kritiikki Tammisaloa ja Niemelää kohtaan edustaa aivan samaa strategiaa kuin mistä hän edellä mainittuja urossimpansseita syyttää. Hän pyrkii muutamalla lauseella — esimerkiksi: ”sukupuolivalinta paljastuu lähemmässä tarkastelussa elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” — paljastamaan modernin evoluutiobiologian keskeisen tutkimuskohteen syvemmän olemuksen (1). Vaikka en itse ole biologi, olen sosiobiologiani lukenut. Mielestäni esimerkiksi kasvien kukkien hedelmöittymisen selitysten kutsuminen ”elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” antaa kasveille valinnan vapautta, joka ei niille kuulu. Olkoonkin että eräät pragmatistit, kuten Risto Heiskala, ovatkin tulleet tulokseen, että kukkien taipumusta kääntyä kohti valoa voi nimittää niiden tavaksi (Roos & Rotkirch).
Sen sijaan kasvien suuren hermafrodiitti-määrän voisi kuvitella olevan ongelma niille heteronormatiivisille biologeille, joidenka mielestä sukupuolia on vain kaksi. Ehkäpä tähän ongelmaan voisi soveltaa Queer-teoriaa?

On kuitenkin huomattava että evoluution näkökulmasta hermafrodiiteilla on merkitystä vain, mikäli ne pystyvät siirtämään geeninsä seuraavaan sukupolveen. Sukupuolivalinnasta kiinnostuneille naistutkijoille voikin suositella Matt Ridleyn kirjaa ”Red Queen” jossa selviää myös se ikuisuuskysymys, miksi miehiä edes on olemassa. Vastaus: loisten takia (Ridley 1994, Viitala 2005).

Toisaalta vaikka naistutkijalta ei voine edellyttääkään kovinkaan syvällistä evoluutiobiologian ongelmien ymmärtämistä, olin hieman yllättynyt Juvosen aatehistoriallisesta väitteestä ”sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja”. Näinhän asia ei ole, vaan Darwinin teoriaa sukupuolivalinnasta vastustettiin aikanaan juuri sen takia, että siinä naaraiden aktiivisilla valinnoilla on keskeinen rooli, kun taas vallitseva naiskuva halusi tuolloin nähdä naisen passiivisena olentona. Oma näkemykseni on, että sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa siinä olevan jälleen kerran yksi yhteiskunnallinen osa-alue jossa naisilla on keskimäärin paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia kuin miehillä (esim. Buss 2006) — ehkä jopa valtaa (Laasanen 2007)

Näkisinkin että sukupuolivalinnan teoria tarjoaa feminismille paljon paremman lähtökohdan kuin muodikkaat queer-teoriat. Tämä siksi että ymmärtämällä naaraiden valintojen merkityksen, ymmärrämme samalla miehen olevan naisen valintojen tuote, hyvässä ja pahassa. Toisaalta juuri sukupuolivalinta, ei niinkään kulttuuri, on nostanut ihmisen jo ammoisista ajoista armottoman luonnonvalinnan yläpuolelle. Juvosen väite sukupuolivalinnan ”elitistisestä heteromiesten narratiivisuudesta” loukkaakin tuhansien edeltävien naissukupolvien tekemiä valintoja.

Viitteet:

(1) Vastaavaa strategiaa on käyttänyt Marshall Sahlins nimittäessään evoluutiopsykologiaa ”uusliberalismin suoraksi jatkeeksi”(Yliopisto 13/05). Täytyy kuitenkin huomata että modernin evoluutiobiologian teorian soveltaminen eläimiin on huomattavasti hyväksytympää kuin kiistanalaisen evoluutiopsykologian väitteet ihmiseen.

Kirjallisuus

Buss, David (2006): Halun evoluutio. Sitruuna kustannus.

Juvonen, Tuula (2007): Kirja-arvio: Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus Luonnontieteen näkökulmasta. Kirj. Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä.

Laasanen, Henry: Naisten seksuaalinen valta. Sosiologian Pro Gradu –työ. Jyväskylän Yliopisto 2007.

Roos, JP & Rotkirch, Anna: Voiko evoluutiosta kirjoittaa sosiologiasta. www-dokumentti.
http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/habitusprosessi.htm

Ridley, Matt (1994): The Red Queen: Sex and the Evolution of Human Nature. London: Penguin Books.

Yliopisto 13/05.

Viitala, Jussi (2005): Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta. Jyväskylä: Atena-kustannus.

Arvio pamfletista Naistutkimus -lehdessä

2007-12-01T11:32:00.000-08:00

Keisarinna –pamfletti arvioitiin Naistutkimus 3/2007 -lehdessä. Tekstissä oli virheellisiä väittämiä, joista muutamaan Osmo Tammisalo tarjosi lehdelle oikaisua. Se ei tietenkään mennyt läpi.

Arvion tekijä Tuula Juvonen kirjoittaa: ”[Darwinin] Sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa sen elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan. Sieltä ne on siirretty edelleen selittämään ihmisluontoa. Vaikka sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja, olisi kohtuutonta palauttaa sukupuolta käsittelevä tutkimus yhä uudelleen tällaiseen 1800-luvun maailmankuvaan.”

Tammisalon julkaisemattomassa vastineessa asia oikaistaan seuraavaan tapaan: ”Seksuaalivalintaa pidetään nykyään yhtenä luonnonvalinnan muotona, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat joko kilpailusta saman sukupuolen kesken (intrasexual selection) tai kilpailusta toisen sukupuolen miellyttämiseksi (intersexual selection)... Teoriassa ei siis ole minkäänlaisia ’ideaalisiksi ymmärrettyjä sukupuolisuhteita’, vaan vain pyrkimys tapahtumien mahdollisimman tarkkaan todentamiseen. Lisäksi kyse ei ole ’luonnollistamisesta’ tai ’projisoimisesta’, mitä niillä tarkoitetaankaan.”

Tammisalo jatkaa: ”Hassuin on Juvosen väite, että seksuaalivalinnan teoria heijastelisi oman aikansa ajattelumuotoja. Ensinnäkin vaikka tämä pitäisi paikkansa, se ei vielä kertoisi mitään teorian oikeellisuudesta tai soveltuvuudesta vaikkapa ihmislajin tarkasteluun. Lisäksi väite ei edes pidä paikkansa. Darwinin seksuaalivalinnan teoriaa nimittäin vastustettiin aikanaan. Eräs perustelu oli se, että teoria antoi niin suuren roolin naaraan suorittamalle parinvalinnalle. Evoluutiobiologi Marlene Zukin mukaan miesten keskinäistä kilpailua korostavassa viktoriaanisessa Englannissa ei haluttu myöntää, että naaraallakin olisi esteettistä tai muunlaista silmää arvioida koiraan ominaisuuksia.”

Tammisalon vastineessa kerrottiin myös, että ”lajeja vertailemalla on osoitettu, että sukupuolista se, joka investoi enemmän jälkeläisiin, on seksikumppanin suhteen yleensä valikoivampi. Tyypillisesti se on naaras, mutta poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi vesipääskykoiras hautoo ja hoitaa poikaset naaraiden kilpaillessa valikoivampien koiraiden suosiosta.” Tammisalo kysyikin Juvoselta, minkä aikakauden maailmankuvaa vesipääskyjä tutkivan biologin löydökset mahdollisesti heijastelevat.

Naistutkimus -lehden päätoimittajat Jarna Soilevuo Grønnerød ja Tarja Kupiainen hylkäsivät Tammisalon vastineen seuraavin perustein:

”Emme julkaise tarjottua tekstiä, sillä se ei tuo keskusteluun uutta näkökulmaa. Teksti toistaa jo aikaisemmin julkaistua sanomaa.”

On epäilemättä totta, että vastineen sanoma oli tuttu (monet naistutkimuksen parissa esitetyt väitteet ovat perättömiä ja perusteettomia), mutta siinä oli myös uusia näkökulmia, joita keskusteluissa ei vielä ollut tullut ilmi (esim. Darwinin seksuaalivalintateorian vastustus). Juvosen kirja-arvio ja sitä koskevan vastineen hylkääminen osoittavat, että Keisarinna-pamfletti oli oikeassa: naistutkimuksessa vallitsee biokielto eikä virheistä oteta opiksi.

Arvio pamfletin kirjoittajasta Turun Sanomissa

2007-12-01T11:30:00.000-08:00

Osmo Tammisalo

Turun Sanomat ei arvioinut Keisarinna-pamflettia vaan lähinnä sen toista kirjoittajaa, Osmo Tammisaloa (19.1.2007). Tammisalo teki kirjoitukseen muutaman välikommentin.

TS: Eiköhän lukijan huomio ole kiinnitetty viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupungin ympäristöviraston entinen ympäristöneuvoja vertaa itseään lehtikirjoituksessa Wienin patenttiviraston kuuluisimpaan patenttitarkastajaan.

OT: Kanava-lehdessä 8/2006 julkaistun kirjoitukseni kyseinen kohta menee seuraavasti (kyse on pamfletin saamasta kritiikistä, jonka mukaan en kemistin koulutukseni takia ole päteviä arvioimaan naistutkimusta):

”Voidaan kuitenkin kysyä, miten luonnontieteelliseen koulutukseen vetoaminen ja sen vähätteleminen eroaa väitteestä, että ’naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen’. Tähän strategiaan nojaavien kannattaakin katsoa, minkälainen merkitys ’ulkopuolisilla’ on tieteenhistoriassa. Albert Einstein oli patenttivirkailija, fyysikko Max Delbrück oli synnyttämässä molekyylibiologiaa, astrofyysikko Thomas Kuhn perusti tieteenfilosofian, Darwin oli itseoppinut jne. Olisiko heidän pitänyt pysyä lestissään ja jättää uraauurtavat havaintonsa ja keksintönsä tekemättä vain siksi, että he olivat ulkopuolisia?”

TS: Kumpikaan (pamfletin) kirjoittaja ei ole opiskellut naistutkimusta korkeakoulutasolla...

OT: Toistettakoon: miten tämä eroaa väitteestä, että ”naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen”? Naistutkimusta, samoin kuin psykoanalyysia ja marxilaista taloustiedettäkin, on voitava arvioida tavanomaisin tietoteoreettisin perustein – myös muiden kuin naistutkijoiden, psykoanalyytikoiden tai marxilaisten toimesta.

TS: ”Valetieteelliseen salakaapuun puettu manipulointiyritys”, puuskahti tuskastunut turkulaisprofessori Petter Portin, kun Tammisalo jokin vuosi sitten piirteli Tieteessä tapahtuu -lehteen oman käsityksensä ympäristön ja geenien dynamiikasta.

OT: Kannattaa lukea alkuperäinen kirjoitukseni, jossa esitellään käyttäytymisgenetiikan tärkeimmät löydökset ja menetelmät (http://www.tieteessatapahtuu.fi/0104/tammisalo.pdf) sekä Portinille kirjoitettu vastine: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/tammisalo.pdf.

TS: Tammisalo on esimerkiksi sitä mieltä, että sukupuolten ominaisuuksien määritys tapahtuu yksiselitteisesti biologian pohjalta vaikka planeetan määritys ei näköjään onnistukaan yksiselitteisesti fysiikan pohjalta.

OT: Se määritelläänkö jokin taivaankappale planeetaksi, ei vaikuta sen liikkeisiin. Vastaavasti sukupuolten ominaispiirteet eivät muutu sen mukaan, määritteleekö tutkija ne biologisesti vai kulttuurisesti.
Turun sanomien kirjoitus ei joka tapauksessa käsittele lainkaan pamfletin teemoja, saati sen sanomaa – jota ei muuallakaan ole vääräksi osoitettu.

Naistutkimuskritiikki ei vastusta naisliikettä 2

2007-09-28T11:52:00.000-07:00

Osmo Tammisalo

(Kuvaavaa Helsingin Sanomien ns. puolueettomuudelle on se, ettei se julkaissut Osmo Tammisalon kommenttia Riku Siivoselle. Sen sijaan Metro-lehti julkaisi alla olevan kirjoituksen 28.9.2009)

Viime päivinä on esitetty väitteitä, että naisliikkeen vastapooliksi olisi syntynyt miesliike, joka kritisoi naistutkimusta. Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen.

Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä. Väitteistä voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.

Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.

Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei ole viisasta vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.

Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki

Naistutkimuskritiikki ei vastusta naisliikettä

2007-09-26T08:51:00.000-07:00

Osmo Tammisalo (Kommentti Helsingin Sanomiin syyskuussa - ei julkaistu.)

Riku Siivonen kirjoittaa, että naisliikkeen vastapooliksi on ilmaantunut ärhäkkä naistutkimusta kritisoiva miesliike (HS 23.9.).

Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen. Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä.

Siivosen lausunnosta voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.

Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.

Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä ärhäkkään miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei kannattaisi vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.

Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki

Tieteestä, sukupuolesta ja mediasta

2007-09-26T08:49:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä (Kommentti Journalisti-lehteen heinäkuussa - ei julkaistu.)

Tuija Tiitinen vastaa Juha Lehtisen ilmaisemaan ihmetykseen Tiitisen pro gradu –tutkielman löydöistä (Journalisti 12/07). Olemme yhdessä Osmo Tammisalon kanssa kirjoittaneet naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006), jossa lukuisten esimerkkien avulla osoitamme, että nykyinen naistutkimus valtaosin täyttää pseudotieteen kriteerit. Yksi pseudotieteen tuntomerkeistä on subjektiivisuus, jolloin tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee.

Myös Tiitisen vastineesta löytyy feministiselle diskurssianalyysille tyypillistä, henkilöön käyvää subjektiivista jargonia, kuten esimerkiksi kommentti ”itsekin yliopistossa opiskelleena hänen luulisi ymmärtävän, että tutkimusteksti on yleensä lineaarinen, kuten omakin työni on, ja sitä voi ymmärtää vain lukemalla sen kokonaan”. Toisin sanoen Tiitinen tekee tässä oletuksen vailla todisteita, eikä ota huomioon mahdollisuutta, että Lehtinen on ”ohittanut kaikki teoreettiset ja metodiset perusteet analyysille” vaikkapa siksi, että ne eivät kestä lähempää tarkastelua. Mielestäni tämä käy ilmi Lehtisen kirjoituksesta (Journalisti 11/07).

Mitä tulee ”sukupuolen rakentumiseen”, täytyy huomioida, että naistutkimus ilman sukupuolen ja alistussuhteiden – ”vallan ideologian” – rakentamista olisi mahdotonta. Alan tutkimus siis väistämättä sukupuolittaa kaiken mihin se koskee ja tekee sen tavalla, joka on auttamattoman stereotyyppinen ja ideologinen. Feministisessä diskurssianalyysissa ikään kuin sattumalta löytyvät merkitykset on siis jo etukäteen päätetty. Tässä suhteessa naistutkimus muistuttaa läheisesti toista pseudotiedettä, psykoanalyysia.

Useita naistutkijoiden teoksia – mm. väitöskirjoja ja pro graduja – lukeneena uskallan väittää, että feminististen teorioiden näkökulmasta mistä tahansa tekstistä voi lukea mitä tahansa merkityksiä, etenkin sellaisia, jotka todistavat akateemisen feminismin lähtemättömästi ideologisen perustan eli patriarkaatin salaliiton naissukupuolta ja muita ”sorrettuja vähemmistöjä” vastaan. Vallan ideologiaa ei siis pätevä, itseään kunnioittava naistutkija miesten kirjoituksista voi olla löytämättä.

Naistutkimus kaiken kaikkiaan on tällä hetkellä postmodernin totuusrelativismin vallassa ja tutkimuksen taso sen mukaista. Tekstien arvioiminen feminististen teorioiden näkökulmasta sulkee jo lähtökohtaisesti objektiivisuuden pois, kuten pamfletissamme tarkemmin osoitamme. Tiitinen hylkää objektiivisuuden mahdollisuuden myös vastineessaan Lehtiselle. Kyse ei kuitenkaan ole joko-tai –asetelmasta, vaan päämäärästä, johon sekä tutkijan että toimittajan työssään tulee pyrkiä. Eli vaikka täydellisen objektiivisuuden saavuttaminen olisikin hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta, voidaan silti pyrkiä olemaan mahdollisimman objektiivisia. Tällainen pyrkimys tosin pitkälti sulkee pois mahdollisuuden tehdä naistutkimusta.

En myöskään ylläty siitä, että Tiitinen lopulta sortuu psykologisoimaan Lehtistä ja kutsuu tätä huonosta itsetunnosta kärsiväksi sedäksi, joka naureskelee ”tasa-arvolle ja muille uusia näkökulmia ja ennakkoluulottomuutta vaativille asioille”. On kuitenkin hyvin outoa, että Tiitinen väittää Lehtisen edustavan perinteistä ajattelutapaa. Taitaa näet pikemminkin olla niin, että Tiitinen itse edustaa naistutkimuksen sisällä ja mediassa hyvinkin perinteistä ajattelutapaa ja löytää vallan ideologiaa sieltä, missä sitä ei välttämättä ole. Yleisön palvelijan näkökulma todellisuuteen se on tämäkin.

Jussi K. Niemelä
Tietokirjailija ja vapaa toimittaja
Helsinki

Putte Wilhelmssonin kolumni: Joukossa skeptisyys tiivistyy

2007-08-17T03:00:00.000-07:00

Putte Wilhelmssonin kolumni Joukossa skeptisyys tiivistyy sisältää mielenkiintoisia väitteitä skeptisyydestä. Skepsis ry:hän on jo pitkään paranormaalien uskomusten ohella tarkastellut kriittisesti myös pseudotieteitä ja tieteen vastaisuutta. Anti-tieteellisyys on yleistä vaikkapa postmodernin relativismin piirissä. "Relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan käsitykset esimerkiksi totuudesta, todellisuudesta tai moraalista ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista tai kielestä. Relativismi voi olla yleistä tai koskea rajoittuneesti vain esimerkiksi moraalia" (Risto Selin: Ihmeellinen maailma - skeptikon tietosanakirja).

Wilhelmssonin kolumnissa pistää välittömästi silmään ns. cherry pickingin eli tarkoitushakuisen sitaattien valikoimisen ohella selkeitä asiavirheitä, mm. Jacques Derridaa koskien. Derrida on kyllä käsitellyt omintakeisesti Einsteinin suhteellisuusteoriaa (Sokal & Bricmont: Fashionable Nonsense, Picador, USA 1999, s. 263) ja hänen kommenttinsa "The Einsteinian constant is not a constant..." kertoo asiasta kaiken oleellisen.

Allekirjoittanut on puolestaan jo tottunut - etten sanoisi paatunut - joidenkin toimittajien outoihin tulkintoihin sekä Osmo Tammisalon ja minun kirjoitusten vääristelyihin. Wilhelmsson esim. väittää kirja-arviotani artikkeliksi ja esittää kirkkain silmin minun väittävän, että feministit kärsivät mielenhäiriöstä. Wilhelmssonin Butler-tulkinta on myös omaa luokkaansa.

Samoin kolumnisti väittää, että "paheksun Aarnipuun tietoja suurieleisesti", vaikka paheksun ainoastaan hänen epätieteellistä lähdeviitettään ja sitä, että tällainen menee läpi gradussa ja palkitaan vieläpä laudaturilla. Aarnipuun Minna-tietokanta-viite on rinnastettavissa siihen, että joku äärioikeistolainen ottaisi graduunsa viitteen joltakin rasistiselta natsiblogilta tukemaan omaa poliittista agendaansa.

Kaikien kaikkiaan Wilhelmssonin postmodernismia ylistävästä kolumnista jää vaikutelma, että skeptikkoina teemme erittäin tärkeää yhteiskunnallista työtä kaikenlaisen järjettömyyden, pseudotieteen ja anti-tieteellisyyden kritisoimisessa.

Wilhelmssonin kolumnin todellinen helmi on virke "itse asiassa Jean Baudrillardin suomeksi julkaistu Lopun illuusio (1995) on paljon asiallisempi postmodernin median kritiikki kuin Skeptikko -lehden hysteerinen raportti sammakkoprofessorista ja tabloidijournalismista "tieteen aikakauden kuolinkelloina".

Hysteria lienee katsojan silmässä.

Eevan tyttäristä ja vähän muustakin

2007-07-06T08:16:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2007)

Sekulaarina humanistina minua on viime vuosina erityisesti alkanut huolestuttaa uskonnollisen fundamentalismin ja irrationalismin nousu. Totalitaristista ajattelua hipova poliittisen korrektiuden vaatimus on levinnyt akatemiasta mediaan ja yhteiskuntaan. Samaan aikaan sinänsä toivottavia yhteiskunnallisia asioita pyritään edistämään todella huonoin argumentein, eikä tätä poliittisesti korrektissa ilmapiirissä juuri uskalleta kritisoida. Tässä kolmen kirjan yhteisarviossa sanon suorat sanat eräille arvokkaaksi katsomani ideologian eri edustajille, koska he enemmän tai vähemmän pyrkivät esiintymään rationaalisina – tai jopa tieteellisinä. Hyviä asioita tulee ajaa validien argumenttien avulla, eikä suinkaan toiveajattelun tai silkan huuhaan avulla. Lisäksi tieteen autonomia alkaa olla vakavasti uhattuna, kun mm. väitöskirjoissa voi vapaasti ajaa poliittista
agendaa ja siitä vieläpä palkitaan filosofian tohtorin arvolla. Ensimmäinen arvioitava on feministinen pamfletti. Toinen on filosofinen teos, joka on vaikuttanut voimakkaasti muutamiin naistutkimuksen nykysuuntauksiin. Kolmas on osoitus edellisen teoksen haitallisesta vaikutuksesta tieteen itseäänkorjaavuudelle ja tasolle.

Näyttää siltä, että nykyään on muodikasta suvaita kaikkea mikä ei ole rationaalista, kotimaista, valkoihoista, miespuolista, älykästä tai tieteellistä - ikään kuin näitä asioita ei voisi suvaita samalla kun suvaitsee eksoottisempia kulttuureja, yksilöä ja tiedettä terrorisoivia uskontoja, seksuaalivähemmistöjä ja erivärisiä ihmisiä.
Luonnontieteellis-rationaalisen valistusajattelun laaja, pidäkkeetön halveksiminen akatemian sisällä on saanut aikaan ikäviä kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa ja mediassa. Yhteiskuntatieteissä evoluutioteoreettisen ymmärryksen puute on johtanut täysin virheellisiin käsityksiin ihmislajin käyttäytymisestä. Eräillä humanistisilla aloilla toiveajattelu on toki aina ollut tosiasioita tärkeämpää, mutta erityisen vakavasti tieteellistä maailmankuvaa vastaan ovat viime vuosina hyökänneet postmodernit relativistit, mm. eräät akateemiset feministit, joille totuutta ei ole olemassakaan. Paitsi tietenkin heidän omansa.

Skeptikon aihepiiriin kyseiset trendit tulevat juuri sen vuoksi, että postmodernistien ”teoriat” ovat pääsääntöisesti akateemisen pseudotieteen – ”diskurssin” – tuotoksia.

Alunperin yliopiston tarkoitus oli tieteellisen tutkimuksen harjoittaminen ja ihmisen sivistäminen. Karl Jaspersin sanoin: ”Yliopisto kokoaa ihmisiä, joita yhdistää pyrkimys tieteelliseen tietoon ja henkiseen elämään” (teoksessa Kari Kantasalmi, toim.: Yliopiston ajatusta etsimässä; Gaudeamus 1990, s. 123). Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tietyissä yliopiston tiedekunnissa kokoontuu lähinnä hengellisen elämän edustajia, maailmanparantajia ja luonnontieteen solvaajia. Ei ihme, että sanalla ’intellektuelli’ on nykyään lähes pelkästään negatiivisia mielleyhtymiä.

Porno pannaan ja sassiin

Akateemiseksi sekatyöläiseksi itseään kutsuva, väitöskirjaa TV:n luontodokumenteista tätä kirjoittaessani valmisteleva Kaarina Hazard pohtii teoksessaan Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta (Teos 2006) yhteiskunnan ja median suhdetta mm. naisiin, pornografiaan, prostituutioon ja raiskauksiin. Hazardin tyyli on äärimmäisen iskevä ja räväkkä.
Tekijä katsoo maailmaa feminististen lasien läpi ja tämä vääristää kuvaa melko lailla. Paikoitellen hänen moralistiset mielipiteensä ovat silkkaa kyynistä nalkutusta. Hazard kertoo myös teoksessaan olevansa väsynyt – niin väsynyt, että tarvitsee joko kansalaispalkkaa tai henkilökohtaisen orjan.

Kirjasta selviää mm. se, että nuorten miesten tekemästä teatteritaiteesta Hazard ei liiemmin välitä, eikä myöskään tätä taidetta arvostavista keski-ikäisistä naisista, tekijän ikätovereista. TV-uutisten tylsästä kuvastosta pitäisi kuulemma tehdä rikosilmoituksia ja rangaista vankeudella. Teinityttöjen rock-tähtiin (siis miespuolisiin) kohdistama ihailu ei sekään kirjoittajan sydäntä erityisesti lämmitä. Nuorten poikien naistähtien palvonnasta Hazard ei valitettavasti – tai onneksi – kirjoita. Minä olisin kyllä mielelläni halunnut kuulla, miksi se, että pikkupoikana olin kova Abba-fani, oli itse asiassa syntiä, siis feministisen uskontunnustuksen mukaan.

Hazard on julkaissut teoksen tekstejä aiemmin kolumneina Metro-ilmaisjakelulehdessä. Hän paljastaa Kontallaan-kirjan esipuheessa agendansa:

”Aloittaessani kuutisen vuotta sitten Metro-lehden kolumnistina päätin – toimituksen sitä tietämättä – käyttää annetun tilan feministisen mediakritiikin harjoittamiseen. Tuo näkökulma pätee myös tässä teoksessa” (s. 9).

Ilmeisesti mediakritiikin feministisyydestä johtuen kirjan lähtöoletus tuntuu olevan se, että pornoa on kaikkialla. Hazard pohtii tältä pohjalta mm. sitä, miten lapsille tarkoitettu materiaali televisiossa ja internetissä tulisi esittää. Tekijä kritisoi voimakkaasti hedelmätöntä keskustelua, jota ministeriporras suosii.

Kulttuuriministeri Tanja Saarela kutsui heti virkakautensa alussa televisio- ja teleyhtiöiden edustajia keskustelemaan pornosta ja väkivallasta internetissä sekä televisiossa. Hazardin mukaan keskustelussa käsiteltiin iän ikuiset teemat eikä mihinkään ratkaisuun päädytty.

Kirjoittaja toteaa: ”Vaikka porno & väkivalta –keskustelu säännöllisin väliajoin aina hetkeksi syttyykin, se ei koskaan oikein tunnu päätyvän mihinkään” (s. 46). Tämä johtuu Hazardin mielestä siitä, että porno on oikeastaan väkivaltaa – ja päinvastoin.
Tekijällä ei ole pornoon oikeastaan mitään muuta näkökulmaa kuin kiihkofeministinen. Näin ollen Hazard muistuttaa käsityksissään muslimimiestä. Lukija on paikoin huvittunut, mutta enimmäkseen hämmentynyt. Hämmennys ei kuitenkaan johdu seksuaalisesta häpeästä, vaan Hazardin fundamentalistisesta sävystä.

Kirjoittaja mm. kertoo kiinnittäneensä uimahallissa huomiota joidenkin naisten muotoiltuun häpykarvoitukseen. Tämä on hänen mielestään niin kauhea tapa, että sen on pakko olla pornolehdistä ja –elokuvista kopioitu. Ilmeisesti naisten pitäisi pukeutua vain toisiaan ja itseään varten, kuten Hazard toteaakin, mutta koska häpykarvoitusta mitä ilmeisimmin tulee katselemaan vain sukupuolikumppani, mies, on pehkon muotoilemiseen syytä iskeä moralistimartan elkein. Tupsun muotoileminen poikaystävää tai aviomiestä varten on pornoa, siis väkivaltaa.

Koska Hazardilla ei ole biologiaan perustuvaa luonnontieteellistä käsitystä ihmisen seksuaalikäyttäytymisestä, hän ei ymmärrä mistä pornossa on kyse. Hazardille porno on pelkkää väkivaltaa, naisen alistamista. Hänen feministeille tyypillinen ennakkoasenteensa biologiaa kohtaan selviää kirjasta vaivattomasti: ”Eikö mitään poliittista agendaa löydykään näiden ainaisten uusbiologisten kummajaisartikkeleiden taustalta, näiden joissa miesten uskottomuus selitetään geenien levittäytymishalulla” (s. 79).

Ei löydy. Tällekin rääväsuiselle tasa-arvofundamentalistille tieteelliset artikkelit ja teoriat näyttäytyvät näköjään ”kummajaisina”. Niissä oleva objektiivinen tieto mitä ilmeisimmin loukkaa Hazardin uskonnollisia tunteita. Ja jos joku pornoalalla työskentelevä nainen sattuu jossain kertomaan, että hän pitää ammatistaan, leimaa pamfletisti hänet ”sirkeäsilmäiseksi maanikoksi, huoruudelle hoivatyön auraa tahtovaksi ladyjohannaksi” (s. 19).

Kieltolakimentaliteetti sopii siihen käsitykseen telaketjufeminismistä, mikä minulle on vuosien varrella lukuisia alan teoksia lukemalla muodostunut. Kuten todettua, kiihkofeministin asenne on tässä kysymyksessä suunnilleen sama kuin ajatollah Khomeinin. Ääripäät muistuttavat toisiaan.

Prostituutio, feministin paras ystävä

Hazardin vimmaa voi kuvata parhaiten hänen omilla sanoillaan: ”Jos olisin mies, Loka-Laitinen näyttäisi rinnallani martalta. Ongelmahan on se, että en ole mies, juuri se on ongelma” (s. 78). Lukijan kannalta ongelma taas on se, että Hazard itse näyttää itsensä rinnalla martalta. Ja tämä siis johtuu nimenomaan siitä, että hän on nainen ja liian tietoinen siitä. Bertrand Russell totesi aikoinaan, ettei orjamentaliteetista voi seurata mitään hyvää. Tämä huomio pitää prikulleen paikkansa. Hazardin suhde prostituutioon on lievästi sanottuna traumatisoitunut.

Prostituutiota kutsutaan tunnetusti maailman vanhimmaksi ammatiksi. Naiset ovat iät ajat käyttäneet hyväkseen sitä, että he ovat ns. rajallinen luonnonvara. Suuremmasta vähimmäisinvestoinnista jälkeläiseen (9 kk raskaus, evoluutioympäristössä monen vuoden imetys) johtuen nisäkäsnaaraasta on evolutiivisesti kehittynyt huomattavan valikoiva. Kunnon miestä onkin hankala löytää, on ollut ja tulee aina olemaan. Asialla on tästä johtuen kääntöpuolensa; miehen on kaksin verroin hankalampi löytää kunnollinen nainen. Ovelia ja laskelmoivia naisia sen sijaan riittää. Sellaisia ovat monet prostituoidut. Myös muiden lajien naaraat käyttävät seksiä aseena ja kauppatavarana. En siis kiistä, etteikö alalla esiintyisi raakaa ihmiskauppaa, väkivaltaa ja muuta äärimmäisen ikävää. Kyse on siitä, miksi prostituutiota esiintyy.

Hazardilla on toki osuvia huomioita huoraamiseen liittyvästä kaksinaismoralismista. Hän ehdottaa lääkkeeksi ongelmaan mm. masturbaatiota. Moni mies tyytyykin tähän. Jos nimittäin kaikki yksinäiset poikamiehet ja vaihtelua haluavat ukkomiehet lähtisivät huoriin, ylittäisi kysyntä tarjonnan. Hazardin solvaama pornoteollisuus tyydyttää näiden miesten seksinnälän ja tekee siitä usein riippuvuutta. Mieskin voi olla uhri, mitä Hazard ei näytä ymmärtävän. Muutenkin hänen ehdotuksensa prostituution kieltämiseksi ovat lähinnä toiveajattelua.

Toisaalta tekijältä löytyy myös todella osuvia huomioita. Prostituution laillistamisesta arvon pamfletisti laukoo näin:

”Kyllä, prostituutio häiritsee meitä. Sen häiritsevyys kuitenkin loppuu vasta sitten, kun seksin ostamisesta tehdään täysin avointa, selkeää ja julkista. Laillistetaan toki bordellit ja kunniallistetaan huoruus ammatinharjoittamiseksi, mutta se ei riitä. Rehtiin ja ketään häiritsemättömään meininkiin ylletään vasta, kun huorissa käyvät miehet alistuvat katseltaviksi” (s. 14).

Tässä Hazard läpäisee inhimillisen tekopyhyyden kuin kissan kynsi ihmiskäden ihon. Mutta valittaen on todettava, että yleisesti hän syyllistyy todella rankkaan miehen psykologisoimiseen ja haukkuu huorien palveluksiin turvautuvia pikkukakaroiksi. Samoin kirjoittaja vihjailee, että nämä miehet viihtyvät pimeässä koska pelkäävät naurua (liittyy ilmeisesti joko miehen potenssiin tai varustuksen kaliperiin). Olisipa Hazard opiskellut ihmisen käyttäytymisen biologiaa, jolloin hänen ei tarvitsisi turvautua karkeaan psykohöpinään.

Korostan tässä yhteydessä sitä, että en kannata prostituution laillistamista, enkä pidä koko ilmiöstä. Mutta jos ja kun prostituution ongelmia, asemaa ja laillisuutta yhteiskunnassa pohditaan, on välttämätöntä ottaa huomioon se, miten Homo sapiens sapiens oikeasti käyttäytyy.

Taukkien toilailut, raiskaukset ja ratkaisut

Miesten irstailujen paheksumista on paikoitellen hauska lukea. Nauroin ääneen, kun luin Hazardin rempseää vuodatusta formulatähti Kimi Räikkösen seikkailuista strippibaarissa. Tällaisessa kirjoittaja on parhaimmillaan, terävänä ironikkona, typeryyden säälimättömänä ruoskijana. Myös Kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen oudot lausunnot hoivatyön ulkoistamisesta saavat ansaitsemaansa pippuroitua satikutia.

Valitettavasti harvoja ovat nämä riemun hetket. Hazardin näkemysten taustalla oleva oletus ”maskuliinisesta kontrollifantasiasta” (s. 24) saa hänet näkemään kaiken kieroutuneessa valossa. Raiskaustuomioista kirjoittaessaan hän kuitenkin osuu oikeaan, mikä johtunee siitä, että tässä käyttäytymismuodossa mainittu taustaoletus maskuliinisesta kontrollista on melko varmasti oikea.

Vaikka raiskauskäyttäytymisen taustalla on evolutiivisesti kehittynyttä psykologiaa, ovat raiskaajat pääsääntöisesti naisvihaajia ja/tai psykopaatteja. Suurin osa miehistä ei kykene yhdyntään, jos nainen ei ole vastaanottavainen tai teeskentele sellaista. Syynä raiskaustaipumukseen voi olla kulttuuri, lapsuus tai synnynnäinen patologia (tietenkin myös kaikki nämä yhdessä). Toki myös olosuhteet vaikuttavat, mm. raiskaajan päihtymystila.

Mikään ei kuitenkaan puolusta raiskaajan käyttäytymistä. Olen Hazardin kanssa samaa mieltä siitä, että tuttujen ja puolisoiden tekemät raiskaukset ovat yhtä tuomittavia kuin vieraiden tekemät. Rangaistuksia pitäisi ehdottomasti koventaa.

Mies liikenteessä, nainen töissä ja kotona

Hazard kritisoi voimakkaasti miesten holtitonta liikennekäyttäytymistä ja pohtii mikä olisi paras ratkaisu.

”Liikenne-elämään yritetään aika ajoin puuttua ankarin miehisin keinoin eli rangaistuksia koventamalla, mutta useimmiten pehmeästi muistutellen, tarroja liimaillen ja ilmapalloja puhallellen. Toivoa sopii, että keinot tepsivät. En kuitenkaan ihmettelisi, jos joku tuleva lapsenruumis läikäyttäisi maljan yli ja syntyisi renkaita yön pimeydessä puhkova kansanliike. Tai sitten asennetaan jokaisen ratin keskiöön lakisääteinen kahdenkymmenen sentin teräspiikki, jonka kärki osoittaa kuskiin. Siihen loppuivat kiireet” (s. 60).

Näiden julmien tuokiokuvien ohella pamfletisti esittää piikinterävää analyysia myös työelämän muuttumisesta, kotityön rajoista ja nykyihmisen epätoivosta kiireen, hössötyksen ja rihkaman keskellä. Se, että tämä tehdään naisnäkökulmasta, ei haittaa; kulutuskulttuurin arkisiin epäkohtiin on helppo samastua.

Hazardille ei tunnu maistuvan naisen asema perinteisenä kotiäitinä. Erityisesti porvarirouvat jauhetaan pulveriksi tekijän schwartzeneggeriläisissä hampaissa. Hazardin mielestä hyvin tienaavaa naista pidetään aina hieman huorahtavana. En tiedä, yleistääkö hän tässä omia tuntojaan, mutta itse en moista tendenssiä ole tuttava- ja sukulaispiirissäni huomannut. Olen siis toisinaan liikkunut myös porvaripiireissä, kuin kuka tahansa meistä.

Oli niin tai näin, militantti pamfletisti vihjaa siihen suuntaan, että vasta sitten nainen on oikeasti tasa-arvoinen, kun johtajanpallilla istuu keskinkertaisia naisia. Tämä tarkoittanee sitä, että feministien mielestä suurin osa miesjohtajista on keskinkertaisia. Termiä ’keskinkertainen’ ei tietenkään määritellä eikä tilastoa esitetä.

Lopuksi haluan toistaa, että välillä Hazard siis osuu napakymppiin ja rytinällä osuukin. Varsinkin pöyristyttävän typeriä televisiomainoksia solvatessaan tekijä saa väistämättä lukijan sympatiat puolelleen. Lisäksi hänen ironinen ja remakka kirjoitustyylinsä puree kuin navakka pakkasvihuri. Päätänkin Hazardia koskevan osion kerrassaan kipristelevään täyslaidalliseen (s. 111):

”Nettiostamisen myötä kuluttajien piti saaman juuri heidän tarpeisiinsa räätälöityä kaupallista viestintää, jonka osumatarkkuus olisi täydet sata, ja joka säästäisi myyjän rahoja ja ostajan vaivaa. Vaan mitä saimme? Oman sähköpostini top 3: Enlarge your penis up to 3+ inches! Get cheap Viagra NOW! Invest your money: 700% interest! Sähköposti on ehkä mainostajan näkökulmasta tehokasta ja halpaa, mutta mainonnan uskottavuudesta se syö aimo haukun. Vai mitä pitäisi nelikymmenvuotiaan naisen ajatella, kun häntä yhä uudelleen puhutellaan vauraaksi, pienielimiseksi impotentiksi?”

Queer-teorian äiti

Nykynaistutkimuksen suosiman queer-teorian klassikon tarkastelussa on syytä heti kättelyssä ottaa käyttöön Skeptic –lehden toimitusneuvoston jäsenen, antropologi Vincent Sarichin lanseeraama termi käyttäytymiskreationismi. Jos evoluutioteoria on pätevä, kuten asian laita tietenkin on, on ihmisen aivojen koon kasvulla ollut yhteys niiden kelpoisuutta edistäviin ominaisuuksiin. Aivojen koossa on täytynyt olla varianssia, jolloin luonnonvalinta on valinnut ne yksilöt, jotka ovat olleet kelpoisimpia. Aivot ovat monimutkainen elin ja ne säätelevät ihmisen käyttäytymistä. Tiedetään, että naisten ja miesten aivoissa on keskimääräisiä eroja, kuten myös heidän käyttäytymisessään. Tiedetään myös, että aivojen erot selittävät kausaalisesti eroja käyttäytymisessä ja että nämä erot täsmäävät evoluutioteoreettisiin malleihin sukupuolierojen syistä (ks. esim. Simon Baron-Cohen: Olennainen ero – totuus miehen ja naisen aivoista; Terra Cognita 2004).
Mikäli näitä asioita ei akateemisessa, so. tieteellisessä tutkimuksessa huomioida, voidaan perustellusti puhua käyttäytymiskreationismista. Ala joka esiintyy tieteellisenä, mutta kieltäytyy hyväksymästä luonnontieteellisiä faktoja, on pseudotieteeksi luokiteltavissa eikä periaatteessa eroa vaikkapa ID-kreationismista. Retoriikan professori Judith Butlerin keksimä queer-teoria on nykynaistutkimuksessa varsin suosittu ja se on puhdasta käyttäytymiskreationismia.

Butlerin naistutkimuksen klassikoksi muodostuneen teoksen ovat 16 vuotta sen ilmestymisestä suomentaneet Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi. He ovat suoriutuneet vaikeasta tehtävästä häikäisevän upeasti – Butlerin loputtomina rönsyilevät virkkeet, sekavat ilmaukset ja käsitehirviöt on kuin onkin saatu luettavaan muotoon. Sääli vain, että Pulkkisen ja Rossin vaivalla kääntämä teksti on toivotonta soopaa. Se on sisäisesti niin ristiriitaista, että joka sivu – joka virke, Osmo Tammisaloa lainatakseni – ansaitsisi osakseen ankaraa kritiikkiä.

Päädyn siis tilan puutteen vuoksi päinvastaiseen strategiaan ja arvioin teoksen mahdollisimman jouhevasti. Jos joku ei minua usko ja väittää minun esimerkiksi lainaavan Butleria irti asiayhteydestä, kehotan perehtymään arvioimaani teokseen. Se kyllä palkitsee kriittisen lukijansa. Tässä esitetyt otteet ovat vasta jäävuoren huippu.

Lyhyesti sanoen Butler kiistää että sukupuoli olisi biologinen tai sosiaalinen (gender) – sukupuolta ei siis ole olemassakaan, se vain performoidaan ”toistotekoina”. Jostain syystä länsimaissa suurin osa toistosta tapahtuu heteroseksuaalisessa muodossa, mikä tietenkin samaan aikaan sortaa sukupuolivähemmistöjä olemalla heteronormatiivista. Nykyaikainen vallalla oleva sukupuolikäsitys on Butlerin terminologiassa heteromatriisi.
Niin, tämä heteronormatiivinen heteromatriisi sattuu olemaan juuri se tapa käyttäytyä, jonka luonnonvalinta vuosimiljoonien aikana on suvullisesti lisääntyvälle Homo sapiens sapiens –nisäkäslajin naaraalle ja koiraalle tuottanut. Se tavataan kaikkialta, ei vain länsimaista.

Pitkiä virkkeitä ilman sisältöä

Butler nojaa kritiikin esittämisen ohella sellaisiin vaikutusvaltaisiin ajattelijoihin kuin Jacques Derrida, Jacques Lacan, Sigmund Freud, Julia Kristeva ja Luce Irigaray. Ja tietysti yksi hänen innoittajistaan on ollut suuri ja mahtava poststrukturalistiguru Michel Foucault . Eräät nimistä ovat skeptikoille tuttuja Alan Sokalin ja Jean Bricmontin postmodernin verbaalisaivartelun mielettömyyden paljastavasta teoksesta Fashionable Nonsense – Postmodern Intellectuals’ Abuse of Science (Picador 1998).

Yksi selkeä puute Butler-suomennoksessa on aakkosellisen hakemiston puute – olisin kernaasti tarkistanut, monestiko hän em. tieteen pahoinpitelijöihin viittaa. Unohdin laskea lukiessa. Oma kantani on, ettei mainittujen intellektuellien luonnontieteestä esittämiin näkemyksiin voi suhtautua vakavasti; ne ovat täyttä puppua. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Vuonna 1999 teokseensa kirjoittamassaan uudessa esipuheessa tekijä kertoo, miten ”toinen käytännön ulottuvuus ajattelussani on toteutunut suhteessa psykoanalyysiin sekä tutkimuksellisena että kliinisenä käytäntönä” (s. 28). Niinpä niin, psykoanalyysi on keskeinen osa modernin akateemisen irrationalismin ydintä.

Butlerin teos onkin edeltäjiensä sekavien spekulaatioiden suora jatke, niiden tolkuttomuuksien huipennus. Kun Butler asettuu opposition, hän uppoaa aina vain syvemmälle järjettömyyden suohon. Hänen väkinäiset ajatuskulkunsa ovat filosofian – viisauden rakastamisen – irvikuva. Seuraava lainaus toimikoon alustavana esimerkkinä:

”Mikä sitten tekee mahdolliseksi sen, että kuvitellun ja todellisen välinen halkeama paljastuu ja todellinen myöntää sittenkin olevansa kuvitteellinen? Tarjoaako tämä mahdollisuuden sellaiseen toistoon, jota ei täysin sido määräys lujittaa luonnollistettuja identiteettejä? Samaan tapaan kuin ruumiilliset pinnat esitetään luonnollisina, näistä pinnoista voi tulla paikkoja, joissa riitasointuinen ja epäluonnollistettu performanssi paljastaa luonnollisen performatiivisen statuksen” (s. 243, kursivointi Butlerin).

Onko tämä sanahelinä parodiaa – vai kenties itseparodiaa? Saman sivun lopussa Butler näet jatkaa:

”Huomaamattoman ja poliittisesti pakotetun performatiivisuuden seurauksena sukupuoli on ’teko’ ja avoin säröille, itseparodialle, itsekritiikille ja sellaisille ’luonnollisen’ liioitteleville näytöksille, jotka juuri kaikessa ylettömyydessään paljastavat sukupuolen pohjimmiltaan kuvitteelliseksi” (s. 243-244).

Jassoo. Tämän jälkeen Butler siirtyy suoraan politiikkaan:

”Kulttuurisesti ymmärrettävää ’biologista sukupuolta’ tuottavat hiljaiset pakot pitäisi ymmärtää pikemminkin tuottavina poliittisina rakenteina kuin luonnollistettuina perustoina.”

Niin, Butler ei muiden akateemisten feministien tapaan peittele sitä, että hän on poliittisen ideologian kanssa liikkeellä (s. 244-245):

”Tämä teoreettinen tutkimus on pyrkinyt paikantamaan poliittisen sellaisissa merkityskäytännöissä, jotka sekä synnyttävät ja säätelevät identiteettiä että purkavat sen säätelyä. Tämä tavoite voidaan kuitenkin saavuttaa vain esittämällä joukko kysymyksiä, jotka laajentavat poliittisen käsitettä. Kuinka pystytään hajottamaan ne perustukset, jotka peittävät sukupuolen vaihtoehtoisia kulttuurisia hahmoja? Kuinka voidaan horjuttaa identiteettipolitiikan ’edellytyksiä’ ja esittää ne kuvitteellisessa ulottuvuudessaan?”

Jotta tämä absurdi, biologisen sukupuolen politisoiva eliittijargon edes hieman aukenisi lukijalle, esitän Butlerin filosofiasta tiiviin tulkinnan (kursivoituna ja lihavoituna).

Todellisuutta ei ole, vaan se tuotetaan yhteiskunnallis-poliittis-kulttuurisilla performansseilla. Kaikki - todellisuus ja sukupuolet – on siis sosiaalisesti konstruoitu. Jotta todellisuus muuttuisi, on performanssia muutettava. Tämä ei kuitenkaan suju kitkatta, koska performanssi on suhteutettava yhteiskunnan valtadiskurssiin, heteromatriisiin, mieluiten avoimena, liioittelevana parodiana, kapinana. Performanssi on siten sidottua, ei vapaata. Kaikki tämä on tietenkin pelkkää kuvittelua, mutta siitä huolimatta se jotenkin tuntuu todelta. Oli miten oli, jos sijoitamme sanan ’luonnollinen’ lainausmerkkeihin tai vaihtoehtoisesti muokkaamme sen foucaultlaisittain asuun ’luonnollistettu’ (sisältää valtadispositiivin), voimme performoida itseämme ja heteronormatiivisia ilkimyksiä parodioiden sorrettuna vähemmistönä ja vaatia asemamme nostamista valtaenemmistön näkemykseksi. Kukaan ei tietenkään ihan oikeasti sorra ketään, koska kukaan tahi mikään ei ihan oikeasti ole olemassa, mutta silti paha enemmistö ihan oikeasti sortaa moraalisesti ensiluokkaista vähemmistöä, joka voi kuitenkin Butleria luettuaan nousta ihan oikeasti sankarilliseen vastarintaan ja kukistaa julman heteromatriisin. Voilá!

Huipennan lyhyen Butler-arvioni pitkään, paljonpuhuvaan lainaukseen, joka käsittelee subjektin ongelmaa. Onhan oltava toimija, jos aiotaan toimia – kaiken ollessa sosiaalisesti konstruoitua herää kuitenkin kysymys, miten merkityksiä ja poliittista sortoa auto-konstruoivassa merkitysvapaassa todellisuudessa, jota siis ei ole, olemassa olematon konstruktio voi konstruoida itseään (kursivointi Butlerin):

”’Toimijuuden’ paikantamisen kysymys liitetään yleensä ’subjektin’ toimintakykyisyyteen. Subjekti oletetaan tällöin jollain tapaa pysyvästi olemassa olevaksi. Tämä olemassaolo edeltäisi tulemista sille kulttuurin kentälle, jolla subjekti itseään neuvottelee. Siinäkin tapauksessa, että subjekti ajatellaan kulttuurisesti rakentuneesti, se oletetaan yleensä refleksiiviseen pohdintaan kykeneväksi toimijaksi, joka pysyy jollain tapaa koskemattomana huolimatta syvästä juurtumisestaan kulttuuriin. Tällaisessa mallissa ’kulttuuri’ ja ’diskurssi’ ikään kuin tahraavat subjektin mutta eivät muodosta sitä. Tämä siirtyminen ennalta olemassa olevan subjektin luonnehtimiseen ja siten subjektin puhdistamiseen on näyttänyt tarpeelliselta, jotta voitaisiin osoittaa sellainen toimijuuden paikka, jota kulttuuri ja diskurssi eivät täysin määräisi. Tällaisessa päättelyssä oletetaan kuitenkin virheellisesti, että (a) toimijuus voi syntyä vain, jos palataan esidiskursiiviseen ’minään’, vaikka tämä ’minä’ löytyisikin keskeltä diskurssien yhteisvaikutusta, ja että (b) jos subjekti olisi diskurssin muotoilema, se olisi myös täysin diskurssin määräämä, mikä puolestaan sulkisi pois toimijuuden mahdollisuuden.”

Kyllä vaan, kyse on ”tieteellisissä” väitöskirjoissa erittäin usein siteeratusta filosofiasta; joku ottaa professori Butlerin ihan oikeasti vakavasti. Tällaisella sanapelleilyllä pääsee siis ihan oikeasti filosofian tohtoriksi – ja jopa professoriksi.

Queer-teorian tila armon vuonna 2007

Tiia Aarnipuu soveltaa tolkutonta queer-teoriaa kirjassaan Ei ole miestä eikä naista. Paavalin galatalaiskirjeestä napattu nimi ei yllätä; Aarnipuun tutkielma muistuttaa muutenkin paljon enemmän uskontoa tai taidetta kuin tiedettä. Pyhimystarinat sinänsä ovat kyllä hauskoja, siitä plussat. Tässäkin teoksessa ihmislajin historia alkaa kirjoitetusta historiasta – kyse on siis käyttäytymiskreationismista puhtaimmillaan.

Tekijä käsittelee lyhyesti antiikin ajan ja myöhempien ajattelijoiden käsityksiä ihmisen sukupuolista. Biologista puolta ei valoteta. Näin sukupuoli saadaan kätevästi suhteellistettua ajan käsityksistä riippuviksi diskursseiksi. Koska Aarnipuun käyttämän paradigman mukaan kieli konstruoi todellisuutta, alkaa todellisuus ilmeisesti vasta kirjoituksen myötä. Evoluutiota ei siis lasketa, kuten hiekkalaatikolla sanottaisiin.

Aarnipuu toteaa haluavansa ”lukea legendatoisintoja kokeilevasti ja ikään kuin vakavalla tavalla kujeilevasti” (s. 22). Verbaalipelleily ja lapsen leikin viattomuus kuuluvatkin olennaisena osana postmoderniin pseudotieteilyyn. Tekijä käyttää mm. termiä ’ristiinpukeutuminen’ tarkoituksella sekä vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumisesta että ”Kristukseen pukeutumisesta”.

Tässä yhteydessä sopii huomauttaa, että SETA-yhdistyksen julkaisema ja seksuaalivähemmistöjen suosiman dtm-ravintolan sponsoroima kirja perustuu aiemmin SETAn puheenjohtajana toimineen Aarnipuun Helsingin yliopistossa vuonna 2005 laudaturilla palkittuun uskontotieteen pro gradu –työhön. Korostan sanaa ’laudatur’. Se tieteen autonomiasta.

Teoksen alaotsikko on ”Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä koskevista teksteistä”. Tämä kertoo kaiken oleellisen: teos on tyypillinen queer-teoriaa soveltava ”tutkimus” eli se sisältää tekijän pseudotieteelle ja auktoriteettiuskolle perustuvan subjektiivis-retorisen, hyväksi koettua ideologiaa edistämään tarkoitetun, osaksi leikkimielisen tulkinnan vanhoista teksteistä. Paradigma on seuraava:

”Queer-tutkimuksessa viitataan queer-verbillä projektiin, jossa etsitään esimerkiksi luettavasta tekstistä sellaisia riitasointuja, aukkoja tai merkitysten liioitteluja, jotka kertovat heteroseksuaalisesta matriisista tai heteronormatiivisesta sopimuksesta. Tavoitteena on häiritä, kyseenalaistaa tai hajottaa tuota sopimusta näiden aukkojen täyttämisen ja riitasointujen analysoimisen kautta. Käytännössä queer-luennassa esimerkiksi seksualisoidaan tarkoituksellisesti näennäisen ei-seksuaalisia tekstejä tai kuvia ja sukupuolitetaan näennäisen sukupuolettomia asioita. Tämän harjoituksen voi suorittaa myös toisinpäin: seksualisoidut tai sukupuolitetut tekstit tai kuvat voi kokeilla aseksualisoida tai riisua sukupuolitetuista merkityksistä tai sukupuolittaa toisella tavalla. Näin on mahdollista nähdä sama teksti, tapahtuma tai teko toisin silmin ja laajentaa kuvaa mahdollisista todellisuuksista. Ristiinpukeutuvan pyhimyksen sukupuoli ja sukupuolen suhde mahdollisiin seksuaalisuuksiin lakkaavat olemasta itsestäänselvyyksiä sekä vaatteiden vaihtamisen jälkeen että sitä ennen” (s. 22).

Mitään tiedettä muistuttavaa historiallista kuvausta ja viitteitä lukuun ottamatta Aarnipuun esityksestä ei siis löydy. Viitteetkin ovat toisinaan erittäin kyseenalaisia, mm. sivun 31 yhteydessä olevaa väitettä intersukupuolista koskeva. Tekijä viittaa tässä Maarit Huuskan Minna-tietokannassa olevaan artikkeliin. Kohta kuuluu seuraavasti:

”Nykyään lääketieteessä ja monien muidenkin alojen sisällä periaatteessa tiedetään, että ihmisiä ei tosiasiassa voi jäännöksettömästi jakaa kahteen sukupuoleen edes biologisten ominaisuuksien perusteella. Neljästä kuuteen lasta 10 000 syntyvää kohti on intersukupuolisia, ja noin kymmenellä prosentilla väestöstä on jotkin muut sukupuolikromosomit kuin XX tai XY, esimerkiksi XXY, vaikka tämä ei aina näy ulkoisista piirteistä. Myös selvinä sukupuolimerkkeinä pidetyt anatomiset muodot ja yksityiskohdat jakautuvat kahden vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen näkökulmasta epätasaisesti: esimerkiksi monilla miehillä on tosiasiassa suuremmat rinnat tai leveämpi lantio kuin monilla naisilla ja monilla naisilla taas viikset. Sekä miehet että naiset erittävät kaikkia sukupuolihormoneja” (s. 31).

Minna-tietokanta ei ole tieteellinen julkaisu, eikä sinne kirjoittavia aseteta referee-menettelyyn. Aarnipuun lähteenä käyttämässä Huuskan kirjoituksessa edes ole lähdeviitteitä.

Miten tällainen voi mennä laudaturilla palkitussa pro gradu -tutkielmassa läpi? Vai onko tieto lisätty vasta SETAn julkaisemaan ”populaariin” versioon. Päätin tarkistaa asian Aarnipuun gradusta. Siinä on tismalleen sama viite ja tekstikin on identtinen.
Lapsus on lähtöisin Anne Fausto-Sterlingin kirjasta Sexing the Body: Gender Politics and the Construction of Sexuality (Basic Books 2000). Leonard Sax on kuitenkin kuitenkin korjannut Fausto-Sterlingin lukuja (”How common is intersex? A response to Anne Fausto-Sterling”. Journal of Sex Research. Vol 39. No 3., 2002). Saxin mukaan Fausto-Sterlingin

”prosenttiluvun suurin ongelma on se, että lukuun on laskettu mukaan joukko oireyhtymiä, joita ei kliinisessä mielessä voida pitää interseksuaalisina. Viiden tällaisen kategorian poistaminen pudotti lukeman 0,018%:iin. Tämä tarkoittaisi 900 interseksuaalista yksilöä viiden miljoonan populaatiossa. Sax ehdottaakin, että termiä interseksuaalinen käytettäisiin vain tiloissa, joissa kromosomaalinen sukupuoli on vastakkainen fenotyyppisen sukupuolen kanssa tai joissa fenotyyppiä ei voida luokitella kummaksikaan sukupuoleksi.”

Tiedon olisi saanut helposti Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen kirjoituksesta Tieteessä tapahtuu –lehdessä 1/2006, mistä edellä oleva lainaus on peräisin. Mutta vaikka korjattu luku oli mainittu vastineessa naistutkija Sari Charpentierille, ei tieto ole mennyt alan sisällä perille. Sama asia on mainittu myös naistutkimuskriittisessä pamfletissamme Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006).

Aarnipuu ei ole korjannut gradunsa räikeää virhettä, vaan toistaa epäkriittisen viitteensä kirjaversiossa. Tämä taas todistaa sen, että queer-tutkimus ei välitä vastakkaisesta evidenssistä eikä reagoi kritiikkiin – tuskin edes lukee sitä. Pätevä, so. kriittinen tutkija olisi tietenkin lukenut Fausto-Sterlingin teoksen ja Saxin vastineen! Queer-tutkimus ei siis täytä alkuunkaan tieteen tuntomerkkejä, kuten Tammisalon kanssa olemme useassa yhteydessä todenneet.

Sama kritiikki pätee Maarit Huuskaan, joka ei ole vaivautunut viitteitä ilmoittamaan – Saxin lukemisesta puhumattakaan. Lisää Huuskan oudoista (queer!) väitteistä voi lukea pamfletistamme.

Erityisen ongelmallisen Aarnipuun virheestä tekee tietenkin se, että toisaalta hän muiden epäkriittisten queer-teoreetikoiden tapaan pyrkii kieltämään sukupuolen olevan mitään biologista tai kulttuurista: se on vain tapa ”performoida” itseään. Miksi queeria pitää siis oikeuttaa väärään tietoon perustuvalla argumentilla intersukupuolten yleisyydestä? Miksei tyydytä performanssiin, jolloin ristiriita oppiäiti Butlerin pseudotieteellisten dogmien kanssa vältetään?

Jos intersukupuolten ”yleisyyttä” käytetään queerien suvaitsemisen argumenttina, putoaa perustelulta pohja pois kun väärä tieto korjataan. Ainakaan minä en välitä siitä, jos joku haluaa olla queer ja mistä tämä halu viime kädessä johtuu. Minua tietenkin tieteellisesti suuntautuneena ihmisenä kiinnostaa, mistä eri tekijöistä moinen halu performanssiin aiheutuu, mutta suvaitsen toki yksilöä joka queer-elämäntavan valitsee ja hänellä on mielestäni täysi oikeus tämä valinta tehdä. Oikeastaan se ei edellytä minulta edes suvaitsemista, koska asia ei liikuta minua tippaakaan. Erilaisuus päinvastoin on rikkaus.

Lisäksi on valittaen todettava, että Aarnipuu turvautuu samassa kohdassa myös tilastotiedettä ymmärtämättömien humanistien suosimaan ääripääsemantiikkaan. Kyseistä saivartelua on käyttänyt mm. freudilaisesti orientoitunut musiikkitieteilijä fil. toht. Markus Lång vastatessaan Yliopisto-lehdessä (13/05) Tammisalon ja minun erääseen kirjoitukseen (joka ei tietysti millään tapaa liittynyt Långiin tai hänen tutkimusalaansa – ei edes psykoanalyysiin).

Mainitussa strategiassa ääripäitä tai muuten harvinaisia tapauksia käytetään kumoamaan selvästi havaittava frekvenssijakauma. Monilla miehillä on tosiaan suuremmat rinnat kuin monilla naisilla, mutta ylivoimaisesti suurimmalla osalla naisista on isommat rinnat kuin ylivoimaisesti suurimmalla osalla miehistä.

Aarnipuun sosiaalikonstruktivismiin perustuva teos ei tietenkään muilta osin sisällä pienintäkään viittausta mihinkään biologiaan liittyvään – ei myöskään tilastoihin. Biologiaa ja tilastoja (niitäkin siis vain vääristellen) tarvitaan ainoastaan silloin, kun niillä pyritään oikeuttamaan jotain mikä tuntuu moraalisesti ja ideologisesti mukavalta. Sen sijaan viitteistä löytyy kosolti postmodernismia ja sosiaalikonstruktivismia. Jälki on sen mukaista.

Aarnipuun kirja pyrkii oikeuttamaan sinänsä arvokkaan pyrkimyksen tasa-arvoon ja suvaitsevaisuuteen argumentaatiolla, joka nojaa lähinnä pseudotieteeseen, retoriikkaan, moralismiin, sanapelleilyyn, virheellisiin tosiasiaväitteisiin, tilastosaivarteluun ja epäkriittiseen auktoriteettiuskoon. Parempiakin perusteluja löytyy ja toivoisin niitä käytettävän yhteiskunnallisesti näinkin tärkeässä kysymyksessä. Tämä onkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tässä arviossa syyllistyn toiveajatteluun.

Jukka Hankamäki: Seksit selviksi

2007-05-19T12:10:00.000-07:00

Filosofi Jukka Hankamäki on esittänyt asiallista kritiikkiä akateemisen feminismin saamia erivapauksia kohtaan mm. verkkokirjassaan Seksit selviksi. Luku 3.3. "Sukupuoli Kristiina-instituutissa ja Karoliinisessa Instituutissa" sisältää Hankamäen tuen pamflettimme väitteille ja fil. toht. Annamari Vänskän väitöskirjan pornokäsityksiä koskevalle kritiikillemme.

Naistutkimus ja tieteen tuntomerkit

2007-05-18T13:35:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo

[Tämä essee oli tarkoitettu syksyllä ilmestyvään kirjaan, mutta se jätettiin toimittajien päätöksellä viime hetkellä pois. Syyt olivat kuulemma ”sisällöllisiä” eli toisin sanoen esseen rajoitetun pituuden vuoksi emme mitenkään voineet esittää tarpeeksi raskauttavia esimerkkejä naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä. Julkaisemme esseen tässä. Se on tiivistelmä pamfletistamme, mutta uuttakin materiaalia on mukana.]

Elokuussa 2006 julkaisimme naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Käymme aluksi läpi pamflettimme pääkohdat eli selvitämme, miksi naistutkimus ei täytä tieteen kriteereitä. Sen jälkeen katsomme, mitä pamfletin saama vastaanotto ja sen herättämä keskustelu kertovat naistutkimuksen akatemiassa ja julkisuudessa saavuttamasta erikoisasemasta.

Joensuun yliopiston nettisivuilla naistutkimukselle on annettu seuraava määritelmä:

Naistutkimus on verrattain nuori tieteidenvälinen tutkimusala, joka on syntynyt kritiikkinä länsimaisen yhteiskunnan sukupuolten väliselle epätasa-arvolle. Tiedettä harjoittavat naiset ovat alkaneet kyseenalaistaa mieskeskeistä tiedettä, kritisoida miehisen maailmankuvan yksipuolisuutta sekä etsiä uusia tapoja käsitteellistää ja nähdä sukupuolten välisiä suhteita kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Naistutkimuksen harjoittaman uudelleen arvioinnin kohteena ovat mm. naisten merkitys ja rooli historiassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa, sekä tieteellisten käytäntöjen, kuten tieteen kielen, käsitteiden ja teorioiden sidonnaisuus miessukupuoleen. On nostettu esiin tutkijan, tekijän ja kokijan subjektiviteetti vastapainona tieteen objektiivisuusharhalle, on pohdittu millaista maailmankuvaa tieteen ihmiskäsitykset ja tutkimuksen metodologiset valinnat tuottavat.

Akateemisessa feminismissä yksi kritiikin kohde on ylitse muiden: ”miehinen” vaatimus objektiivisuudesta, eräs tieteen keskeisistä tuntomerkeistä. Naistutkimuksen mukaan se ei kestä lähempää tarkastelua. Heille objektiivisuus on kerrassaan mahdotonta – huolimatta luonnontieteen kiistattomasta edistymisestä ja sen lukuisista käytännön sovelluksista. Tieteessä objektiivisuuden tavoitteena on kuitenkin antaa mahdollisimman totuudenmukainen ja puolueeton kuva tutkimuskohteesta. Tämä edellyttää sitä, että tutkijan subjektiivinen eli omakohtainen vaikutus pyritään minimoimaan.

Naistutkijoiden motiivit lienevätkin toisaalla: kun objektiivisuus on ”mahdottomana” hylätty ja tosiasiaväitteet tuomittu väistämättä subjektiivisiksi, on helppo hakea omille näkemyksille ”tieteen” auktoriteettia. Tämä tuo näkemyksille uskottavuutta. Kumoamalla tieteellisen objektiivisuuden vaatimuksen naistutkijat ovat siis saaneet subjektiivisen äänensä kuuluviin akatemiassa. Tiede on muuttunut mielipidekirjoitteluksi, totuus makuasiaksi.

Objektiivisuus ei toki ole ainoa tieteen tuntomerkki. Muita ovat testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus. Testattavuus tarkoittaa sitä, että esitettyjen hypoteesien ja väitteiden tulee olla verifioitavissa (tai falsifioitavissa) toisistaan riippumattomin tutkimuksin. Julkisuus on sitä, että tutkimusten kriittisen tarkastelun ja testien toistamisen on oltava julkista, samoin kuin asiaan liittyvien väitteiden, tulosten ja menetelmien. Kriittisyys on välttämätöntä, jotta tiede korjaisi itseään ja näin ollen edistyisi: tutkimustuloksia ei voida hyväksyä ilman perinpohjaista arviointia ja keskustelua. Ja jotta tiede edistyisi, tulee virheellisistä käsityksistä luopua. Tilalle pitää kehittää parempia teorioita ja hypoteeseja, joita todistusaineisto tukee. Tieteessä noudatetaankin yleisesti fallibilismia, jonka mukaan tieto tarkentuu vähitellen, kun virheellisistä teorioista ja harhakäsityksistä luovutaan. Autonomisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että tulosten ja esitettyjen väitteiden pätevyys riippuu vain ja ainoastaan tiedollisista perusteista. Tieteeseen ei tule sotkea henkilökohtaisia toiveita, uskontoa, politiikkaa, ideologiaa, moraalia tai taloudellisia seikkoja.

Mutta vaikkapa akateemisen feminismin pää-äänenkannattajaa, Naistutkimus-lehteä lukemalla huomaa helposti, että edellä mainitut tieteen tuntomerkit – julkisuutta lukuun ottamatta – eivät naistutkimukseen päde. Naistutkijat ovat päässeet haluamaansa asemaan, jossa tieteen standardimetodiikan tilalle on omaksuttu itseriittoinen, sisäsiittoinen ”diskurssianalyysi”. Ja mikä pahinta, kuuliaisten opetuslapsien myötä kritiikittömyys on vähitellen levinnyt julkishallintoon ja tutkimusapurahoista päättäviin elimiin asti.

Alan kirjallisuudessa esiintyvät toistuvasti käsitteet ”feministinen tietäminen” ja ”naisten tapa tietää”. Nämä ovat kuitenkin pelkkää harhautusta, silmänlumetta. Käyttäessään tällaisia termejä naistutkijat itse asiassa puhuvat naisilla tavatuista käsityksistä ja uskomuksista. Mutta koska kyse on juuri naisten uskomuksista, niistä onkin tullut ”tietoa”. Ja jotenkin tämä ”tieto” on muka vieläpä laadukkaampaa ja todempaa kuin perinteinen tieteellinen tieto. Moralismin myötävaikutuksella kerran sorretun äänestä on tullut totuuden ääni. Kuitenkaan se, että joku asia on emansipatorista tai moraalisesti toivottavaa, ei voi olla mikään peruste tieteellisestä metodista luopumiselle – puhumattakaan että se takaisi tutkimuksen pätevyyden.

Naistutkimuksessa on alusta asti kielletty tai mitätöity sukupuolierot, koska marxistien tapaan ajatuksena on, että yhteiskuntaa muuttamalla voidaan sukupuoliakin muuttaa, tai jopa hävittää ne kokonaan. Tähän on kuitenkin todettava, että poliittiseen tasa-arvoon sitoutuminen ei edellytä tasapäistämistä. Lisäksi kannattaa huomata, että ihmiset ovat genotyypeiltään ja fenotyypeiltään erilaisia, se on luonnonlaki. Pitämällä nämä kaksi seikkaa mielessä tasa-arvon kaltaisiin poliittisiin tavoitteisiin pääseminenkin helpottuu. ”Tasapäisyys = tasa-arvo” –oletusta voidaan oikeastaan kutsua marxistiseksi virhepäätelmäksi.

Hyvänä esimerkkinä ideologis-filosofisesta toiveajattelusta toimii yksi vahvimpia nykynaistutkimuksen suuntauksia, Judith Butlerin ajatusten perustalle syntynyt queer-teoria. Sen mukaan sukupuoli on pahan valkoisen länsimaisen heterotiedemiehen luoma sosiaalinen konstruktio, jota ei luonnosta tavata.

Nykynaistutkimuksessa toistuvasti esitetty butlerilainen teesi ”heteroseksismin” ylivallasta voidaan kuitenkin helposti kyseenalaistaa: miksi ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ja ylipäätään suvullisesti lisääntyvistä lajeista on heteroita? Ja eikö heterous ollut vallitseva käytäntö jo kauan ennen kuin länsimaisia ”patriarkaalissovinistisia” yhteiskuntia oli olemassakaan?

Alan tutkimukseen perehtymällä huomaa, että tällaiset yksinkertaisetkin kysymykset on sivuutettu muodikkailla uusiotermeillä, joilla on automaattisesti oletettu olevan jotakin selitysvoimaa; mm. heteroseksismin 1990-luvulla korvannut ”heteronormatiivisuus” on sekin tyhjyyttään kumiseva muotitermi. Ennustamme sille lyhyttä tulevaisuutta, sillä kukaan ei ole vielä kyennyt määrittelemään, kuka tai mikä on asettanut heterouden normiksi ja ”luonnollistetuksi ideologiaksi” ja miksi.

Teoksessaan Heterotehdas Leena-Maija Rossi toteaa, että sukupuoli on ”tekoja ja toistoa – toistotekoja.” Hänen mielestään heteroseksuaalisuutta ”tuotetaan, ylläpidetään ja normalisoidaan valtavin kulttuurisin satsauksin.” Rossi esittää myös tosiasiaväitteen, jonka mukaan sukupuolet ja heteroseksuaalisuus eivät ole ”luonnollisia” tai pysyviä kategorioita, vaan ”valtakulttuuria”. Monille nais- ja queer-tutkijoille perhekin on vain miehinen salaliitto naisen alistamiseksi, ”familistista ideologiaa”.

Miesvaltaisen heteromedian luoma sukupuoli, perhe ja heteroseksuaalisuus voidaan siis koska tahansa hävittää, kunhan feministit vain saavat rakentaa yhteiskunnan haluamallaan tavalla. Ongelma tässä yhteiskuntamallissa – epärealistisuuden lisäksi – on varsin ilmeinen: se olisi tasan yhden sukupolven mittainen. Ilman heteroseksuaalista lisääntymistä ei ole seuraavaa sukupolvea.

Hedelmöityshoidoistakaan ei ole pelastajaksi, koska nehän edellyttävät sukupuolisolujen ja niitä tuottavien biologisten sukupuolten olemassaoloa ja pahaa, länsimaista tiedettä sekä teknologiaa. Miten kylmä, kova, miehinen lisääntymislääketiede sopisi kiivaimpien naistutkijoiden ihanneyhteiskuntaan, uskomuslääkinnän, luomun, rauhan ja homo- tai queer-rakkauden joukkoon?

Sanovat queer- ja naistutkijat mitä tahansa, sukupuoli on kiistaton biologinen fakta siten, että naaras on se, joka tuottaa suuremmat sukusolut. Tämän tosiasian voi tarkistaa jokaisesta biologian oppikirjasta. Samoin erilaiset sekundaariset sukupuolituntomerkit ja käyttäytymiserot havaitaan helposti paljain silmin.

Kuitenkin Rossi oppiäitinsä Butlerin jalanjäljissä väittää, että mainonta tuottaa ja rakentaa sukupuolia. Hän ei voi vedota siihen, että puhuu symbolisella tasolla, koska jos näin olisi, ei biologisten sukupuolierojen kiistämisessä tai kyseenalaistamisessa olisi mitään järkeä. Rossin väite on siis selkeä tosiasiaväite, eikä sille ole luonnontieteellisiä perusteita. Miehet olivat miehiä ja naiset naisia käyttäytymiseroineen jo kauan ennen mainoksia ja muuta ns. tajuntateollisuutta.

Tämän ohella voidaan kysyä, miten Rossin ja kumppaneiden sosiaalikonstruktivististen näkemysten valossa on mahdollista, että eräät yksilöt tuntevat syntyneensä väärään sukupuoleen. Jos tällaista yksilöä on kasvatettu tytöksi tai pojaksi koska hän sellaiselta näyttää, pitäisi hänestä heteronormatiivisten sukupuolisten toistotekojen mukaan tulla sen sukupuolen jäsen, johon häntä kasvatetaan.

Väite sukupuolten sosiaalisesta rakentumisesta tulisikin tieteellisen fallibilismin ja jo pelkän maalaisjärjen perusteella hylätä. Silti se on sitkeästi roikkunut naistutkimuksen matkassa alusta asti. Miksi siitä ei luovuta?

***

Suomalaisella Naistutkimus-sähköpostilistalla, joka aiemmin oli myös ulkopuolisten luettavissa, ensireaktio nämä tosiasiat paljastavaan pamflettiimme oli ehdotus teoksen kuoliaaksi vaikenemisesta. Tähän voidaan todeta John Stuart Millin sanoin:

Kieltäytyminen kuuntelemasta jotain mielipidettä sen tähden, että on vakuuttunut sen virheellisyydestä, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista.

Entä mitä pitäisi ajatella niistä tahoista, jotka omassa erehtymättömyydessään erehtyivät meille vastaamaan? Helsingin Sanomien arvio pamfletistamme (6.9.2006) oli kenties kaikkien aikojen pohjanoteeraus kulttuurisivujen kirja-arvioiden historiassa. Jutun kirjoittanut Jakke Holvas ei puuttunut yhteenkään kirjassa esitettyyn tosiasiaväitteeseen tai argumenttiin. ”Arviossa” tyydyttiin vain henkilöön käyvästi vihjailemaan, ettemme muka hallitse aihettamme. Vielä tätäkin räikeämpi oli Helsingin Sanomien kolumnistin Anne Moilasen juttu (17.9.2006), jossa hän vetosi ainoastaan Tammisalon elintarvikekemistin koulutukseen nimitellen tätä seuraavasti: ”Maksalaatikkotieteilijä! Kananmunatieteilijä! Tikkaritieteilijä!”

Psykiatri Hannu Lauerma onkin sattuvasti todennut, että

mitä suurempaa on kritiikin kohteeksi joutuneiden ajatusten esittäjän uskonnollistyyppinen sitoutuminen asiaansa, ajatusten merkitys hänen omalle mielentasapainolleen tai taloudelleen ja tarve käyttää muita ihmisiä kaikupohjanaan, sitä suurempi on viha, joka kritiikin seurauksena leimahtaa.

”Kirja-arvioonsa” Holvas oli kysellyt kommentteja tahoilta, jotka eivät mitä ilmeisimmin olleet kirjaamme lukeneet. Esimerkiksi Yrjö Haila valisti lukijoita seuraavasti: ”Ympäristötekijät ja geenit ovat samalla viivalla.” Sama päätelmä löytyy monesta kohdasta pamflettiamme, esimerkiksi näin: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan” (s. 94). Korostamme pamfletissa toistuvasti ympäristön merkitystä biologisten ominaisuuksien toteutumisessa, minkä Haila olisi varmasti huomannut, jos vain olisi kirjamme lukenut.

Toinen pamflettia vastaan tilattu kommentti oli Sara Heinämaalta: ”He väittävät, että naistutkimuksen on perustuttava biotieteille – ilman että esittäisivät väitteilleen empiiristä tukea tai käsitteellisiä perusteita.” Olikohan Heinämaakaan lukenut kirjaa? Pamfletissa perustellaan perinpohjaisesti, miksi kaikki ihmistieteet ovat oikeastaan biologian haaroja. Kerromme myös, miksi naistutkijoiden tulee ottaa tosiasiat ihmisen biologiasta ja sukupuolisesta käyttäytymisestä huomioon. Utopismi ei kuulu tieteeseen – ei edes politiikkaan.

Tosiasioiden huomioiminen on kuitenkin mitä ilmeisimmin liikaa vaadittu. Kuten pamfletissa osoitamme, osa naistutkijoista noudattaa ns. biokieltoa, jossa kaikki biologiaan viittaava sivuutetaan epäolennaisena. Heinämaa myös ihmetteli, miksei kritiikkiä kohdenneta saman tien laajemmalle. Tätä kadumme itsekin. Vastaavaa höpötystä ovat Hailan ja Heinämaan ohella esittäneet lukuisat humanistit ja sosiaalitieteilijät. Naistutkimus ei kuitenkaan voi puolustautua sillä, että muillakin aloilla on humpuukia.

Lisäksi naistutkijoiden väitteet ovat perinteisesti olleet räikeimpiä, tuoreimpana esimerkkinä queer-teoria. Ja juuri näitä meidän pitäisi sitten katsoa sormien läpi! Ikään kuin tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia ei voitaisi kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä feministisiä teorioita. Mikäli naistutkimuksessa siis on tieteen piirteitä, ne ovat siinä naistutkimuksesta huolimatta. Toisin sanoen mitä enemmän muiden alojen metodiikkaa, esimerkiksi tilastotiedettä, naistutkimuksen ala sisältää, sitä tieteellisempää se ipso facto on.

Edellä mainituista ja monista muista virheellisyyksistä huolimatta Helsingin Sanomat ei julkaissut vastinettamme. Ensin lupailtiin, että kirjoitus julkaistaan, kunhan tilaa lehdestä löytyy. Mutta lupaukseksi jäi. Kulttuuritoimituksen esimies Saska Snellman ei edes vaivautunut vastaamaan viimeiseen tiedusteluumme vastineen kohtalosta.

Iltalehti sen sijaan antoi reilusti puheenvuoron molemmille osapuolille. Sana vastaan sana –palstalla (16.9.2006) queer-tohtori Annamari Vänskä ja Osmo Tammisalo esittivät perustelunsa naistutkimuksen tieteellisyydestä.

Vänskän mukaan 1970-luvulla osoitettiin, että "suurin osa tieteellisestä tiedosta perustui naisten kokemusten ja näkökulmien poissulkemiselle" Väite on todella paksu. Miten fyysikko, kemisti tai matemaatikko voisi ottaa naisnäkökulmaa mukaan? Muuttuuko vaikkapa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä naistutkimuksen myötä? Voi olla, että naisten kokemuksia ei ole ”tieteellisesti” tutkittu yhtä paljon kuin miesten kokemuksia, mutta ”suurin osa” tieteestä ei silti mitenkään voi ”perustua” naisnäkökulman puutteelle.

Vänskä lienee oikeassa väittäessään, että naistaiteilijat eivät ole saaneet arvoistaan asemaa taidehistoriassa. Mutta nyt kyse ei ole siitä, onko joku ihmisryhmä taidehistoriassa unohdettu, vaan siitä, onko naistutkimuksen puitteissa tehty tutkimus tiedettä. Vänskän mukaan on myös osoitettu, että "tieteet (biologia mukaan lukien) ovat ideologisia rakennelmia, joissa maailman järjestäminen sekoittuu sukupuoli-ideologiaan". Pitäisiköhän Vänskän tarjota tätä mullistavaa löydöstä tiedelehti Natureen? Lehti varmaan ottaisi tiedon innolla vastaan.

Lisäksi Vänskän mukaan naistutkimus "on nostanut tutkimuksen kohteiksi toisarvoisiksi leimattuja elämänalueita: muun muassa kodin, perheen ja palkkatyön". Kyse ei edelleenkään ole siitä, onko tutkimuskohteiksi noussut uusia asioita – niin tapahtuu koko ajan, eikä se ole naistutkimuksen ansiota – vaan siitä, mikä on hyvää tiedettä.

Vänskä puuttui myös biologisiin määritelmiin: "Se, miten naisten ja miesten ruumiit esimerkiksi biologiassa määritellään, ei ole sen oikeampi kuin se, miten ne ymmärretään vaikkapa humanistisissa tieteissä." Oletetaan että näin todella olisi. Silloin humanistin pitäisi pystyä osoittamaan, että sillä, miten hän ”ymmärtää” sukupuolet, olisi jotain objektiivisesti havaittavia seurauksia ihmisen fysiologialle, anatomialle ja käyttäytymiselle. Kannustamme vilpittömästi sitä rohkeaa, joka tehtävästä yrittää suoriutua.

Naistutkimuksen edistyvyyttä Vänskä puolusti seuraavasti: "Naistutkimus tarkastelee kriittisesti omia teoreettisia lähtökohtiaan ja muuttaa hypoteesejaan." Mutta kuten jo pamfletissamme osoitamme, omien lähtökohtien kriittinen tarkastelu ei tee alasta tiedettä. Vänskä paljastikin kommenteillaan jälleen mainiosti, että keisarinnalla on vain aatteita.

***

Summa summarum: Naistutkimus nykymuodossaan ei täytä tieteen tuntomerkkejä. Ala on jo lähtökohtaisesti subjektiivista ja sisäsiittoista. Sen väittämät eivät sovi tieteelliseen maailmankuvaan. Naistutkimuksen testaamattomuus, kritiikittömyys ja pysähtyneisyys voidaan helposti havaita siitä, että vastakkaisesta evidenssistä ja arvostelusta huolimatta meno jatkuu entisellään.

Naistutkimuksessa väitteet muotoillaan yleensä niin epämääräisesti, ettei niitä käytännössä voida testata, ei edes kumota. Oikeastaan niitä ei ole edes tarkoitettu testattaviksi – ne ovat pelkkiä dogmeja. Mitä tulee tieteen autonomisuuteen, voidaan vain todeta, että naistutkimuksessa tieteellinen auktoriteetti ja asema on usein hankittu täysin epätieteellisin keinoin. Hylkäämällä muilla aloilla käytössä olevat vaivalloisemmat metodit ollaan tultu tilanteeseen, jossa ”tieteen” tekemiseen riittää pelkkä mielikuvitus, kirjoitustaito, moralismi ja retorinen kikkailu. Sukupuolestakin on naistutkimuksessa menestymisessä kieltämättä etua. Sukupuolesta, jota kyseisen alan mukaan ei pitäisi olla olemassakaan.

Kirjallisuutta:

Bleier, Ruth (1984): Science and Gender. Pergamon, New York.

Butler, Judith (1990): Gender Trouble – Feminism and the Subversion of Identity. Routledge, Great Britain. (Suom. Hankala Sukupuoli, Gaudeamus 2006.)

Geary, David (1998): Male, Female – The evolution of human sex differences. American Psychological Association, Washington DC.

Gross, Paul R. & Levitt, Norman (1998): Higher Superstition – The Academic Left and Its Quarrels With Science. The Johns Hopkins University Press. Baltimore.

Ikonen, Hanna-Mari & Ojala, Hanna (2005). "Yhteisyyden luomista ja eron kokemuksia. Haastattelu, konteksti ja feministinen tietäminen." Naistutkimus 1/2005, 17-28.

Lauerma, Hannu (2006): Usko, toivo ja huijaus – Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim, Jyväskylä.

MacKinnon, Catherine (1982): "Feminism, Marxism, Method, and the State: An Agenda for Theory." Signs 7, s. 516-17.

Mill, John Stuart (1982): Vapaudesta. Kustannus Oy Librum, Savonlinna.

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita, Helsinki.

Niiniluoto, Ilkka (1980): Johdatus tieteenfilosofiaan – Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava, Keuruu.

Niiniluoto, Ilkka (1984): Tiede, filosofia ja maailmankatsomus – Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Otava, Keuruu.

Patai, Daphne & Koertke, Noretta (1994): Professing Feminism – Cautionary Tales from the Strange World of Women’s Studies. Basic Books, USA.

Rossi, Leena-Maija (2003): Heterotehdas – Televisiomainonta sukupuolituotantona. Gaudeamus. Helsinki.

Selin, Risto (2001): Ihmeellinen maailma – skeptikon tietosanakirja. Ursa, Jyväskylä.

Tuomela, Raimo (1989): "Tiede, esitiede, pseudotiede." Teoksessa Häyry Häyry, Heta; Hannu Karttunen; Matti Virtanen (toim.): Paholaisen asianajaja – opaskirja skeptikolle. Ursa, Helsinki, s. 254-274.

Wilson, Edward O. (1975/2000): Sociobiology: The New Synthesis – 25th Anniversary Edition. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge.

Miksi jotkut miehet raiskaavat?

2007-03-11T05:43:00.000-07:00

Perjantain radiokeskustelussa eniten tunteita herätti ohjelman loppupuolella esittämäni empiirisesti todennettu väite, jonka mukaan suurin osa raiskauksen uhreista on hedelmällisessä iässä olevia naisia. Lainaus linkitetystä lähteestä: "12-34 are the highest risk years. Risk peaks in the late teens: girls 16 to 19 are four times more likely than the general population to be victims of rape, attempted rape or sexual assault." Eli suomeksi sanottuna 12-34-vuotiaat naiset ovat todennäköisimmin raiskauksen tai muun seksuaalisen väkivallan uhreja. Riski on korkeimmillaan 16-19-vuoden ikäisillä naisilla - he ovat neljä kertaa todennnäköisimmin raiskauksen, raiskauksen yrityksen tai seksuaalisen väkivallan uhreja kuin muut. Valitettavasti ohjelma-aika loppui kesken, enkä päässyt perustelemaan mistä kyseinen tilastollinen trendi evoluutioteorian mukaan todennäköisesti johtuu.

Kuten ohjelmassa totesin, "raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa vaan se on pelkästään vallankäyttöä" -dogmi on alkanut tosiasioiden edessä vähitellen menettää uskottavuuttaan ainakin yhdysvaltalaisten feministien keskuudessa, mutta sekä Sofi Oksanen että Annamari Vänskä näyttävät uskovan siihen edelleen lujasti. Samoin heidän mielestään on jopa vaarallista todeta em. tilastollinen tosiasia.

Enbusken ohjelmassa viittasin Neil M. Malamuthin tutkimuksiin, joissa mm. raiskaajan persoonallisuusprofiilia on kartoitettu. Yksilöhistoria ja persoonallisuus ovatkin paljastuneet merkittäviksi raiskaustaipumusta selittäviksi tekijöiksi. Ks. esim. Neil M. Malamuth & Mario F. Heilman: "Evolutionary Psychology and Sexual Aggression", teoksessa Charles Crawford & Dennis. L Krebs (toim.): Handbook of Evolutionary Psychology (Lawrence Erlbaum Associates 1998).

Aiheesta löytyy aihepiiriin johdattava Malamuthin kirjoitus myös teoksesta David M. Buss & Neil M. Malamuth (toim.): Sex, Power, Conflict – Evolutionary and Feminist Perspectives (Oxford University Press 1996).

Malamuth on lisäksi tutkinut pornon ja sukupuolisen väkivallan suhdetta ja häneltä löytyy aiheesta joitakin julkaisuja myös internetistä:

Pornography and sexual aggression: Are there reliable effects and can we understand them?

Exposure to Pornography and Reactions to Rape

Näiden ohella on syytä mainita artikkeli Neil M. Malamuth & John Briere: "Sexual violence in the media: Indirect effects on aggression against women."

Psykopatiaa tutkineen Robert D. Haren mukaan ”psykopaatteja on arviolta puolet raiskausrikoksen uusijoista” (Ilman omaatuntoa; Gilgames 2004, s. 88). Kuten radio-ohjelmassa totesin, suurin osa miehistä ei raiskaukseen edes kykene, vaan käyttäytymispiirteen taustalla on eri syistä johtuvaa naisvihaa ja tunnekylmyyttä. Psykopaateilta esim. puuttuu täysin empatia eli kyky samastua uhriin.

Koska tämä kiistelty aihe on yhteiskunnallisesti erittäin tärkeä ja siitä esitetyt väitteet feministien ja naistutkijoiden keskuudessa niin epämääräisiä, katsoimme Osmo Tammisalon kanssa parhaaksi käsitellä raiskausta myös Keisarinna-blogillamme.

Seuraava kirjoitus on muokattu Osmo Tammisalon kirjasta Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra Cognita 2005).

*****

Raiskauksen luonnonhistoria
Osmo Tammisalo

”Vaikka naiset menevät joskus keräämään ruokaa yksin, he mieluiten menevät muiden kanssa saadakseen seuraa ja paremman turvan vaaroja vastaan. Lyhyetkin kylien väliset matkat tehdään mieluiten aina ryhmässä. Savannilla yksinäinen nainen voi kohdata petoeläimen, muukalaisen tai tutunkin lemmenkipeän miehen--”

-Marjorie Shostak

”Kun evoluutiopsykologit esittävät hypoteeseja ihmisluonnosta, joihin osana niiden muodostamista lukeutuu yksityiskohtaisia oletuksia tai hypoteeseja menneisyyden valintapaineista ja ympäristöistä, he eivät ole spekulatiivisempia kuin muut ihmisen käyttäytymisen tutkijat, kuten usein väitetään; he ovat paljon täsmällisempiä.”

-Catherine Salmon & Donald Symons

Periaatteessa ihmiskoiraalla on kolme mahdollista lisääntymisstrategiaa:

1. Tee naaraalle uskottava esitys sitoutumisesta, vahdi häntä sekä kiinny syntyviin jälkeläisiin ja investoi heihin resurssejasi.

2. Tee naaraalle uskottava esitys sitoutumisesta, mutta jälkeläisten synnyttyä, tai jo sitä ennen, kyllästy naaraaseen ja jätä hänet. Rakastu toisaalle.

3. Parittele naaraan kanssa väkisin.

Kahta ensimmäistä strategiaa voidaan perustellusti pitää sopeutumina. Koiraan tunnerepertuaariin kuuluu sekä naaraan mustasukkainen vahtiminen että lempeä kiintyminen jälkeläisiin. Koiraalla on myös kyky rakastua nopeasti uuteen naaraaseen. Kolmannen vaihtoehdon eli raiskauksen takana olevista psykologisista mekanismeista on sen sijaan paljon vaikeampi sanoa, ovatko ne sopeutumia. Pelkkä kyky raiskaukseen ei vielä tarkoita, että se olisi tulosta juuri raiskausta varten kehittyneistä ominaisuuksista.

Tiedetään, että raiskauksen uhrit ovat tyypillisesti parhaassa lisääntymisiässä, toisin kuin vaikkapa murhien tai ryöstömurhien uhrit (Viitala 2003, 2005). Tämä viittaa siihen, että raiskaus olisi lisääntymiseen liittyvä ja luonnonvalinnan muovaama ominaisuus. Toinen vaihtoehto on se, että kyse on vain nuoruutta ja hedelmällisyyttä suosivien parinvalinta- ja kauneusmieltymysten heijastumisesta raiskaustilanteisiin ilman sen erityisempää ”raiskauspsykologiaa”. Usein myös huomautetaan, että osa raiskauksen uhreista on vanhuksia, lapsia ja toisia koiraita. Tätä käytetään perusteluna väitteelle, että raiskaus ei ole yhteydessä koiraan lisääntymispsykologiaan. On kuitenkin huomattava, että lapset tai vanhukset raiskauksen uhreina eivät todista sitä, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä luonnonvalinnan tuottaman lisääntymispsykologian kanssa. Kuten aiemmin todettiin, luonnonvalinta ei ole teoria siitä, miksi kaikki toimivat tietyllä tavalla. Siksi poikkeukset eivät voi teoriaa kumota.

Se, että ihmiskoiras – monien lajien koiraista poiketen – pystyy ylläpitämään seksuaalista kiihottumistilaa ja parittelemaan voimakeinoin ilman naaraan suostumusta, tarvitsee joka tapauksessa selityksen. Biologi Randy Thornhill ja antropologi Craig Palmer pohtivat selityksiä kirjassaan A Natural History of Rape (2000), raiskauksen luonnonhistoria. Tutkijoiden lähtökohtana olivat mm. seuraavat kysymykset: mitkä raiskauksen mahdollistavista psykologisista mekanismeista ovat myötäsyntyisiä sopeutumia ja mitkä ovat vain sivutuotteita muista sopeutumista?

Kirja herätti runsaasti kritiikkiä, josta suuri osa oli perusteetonta. Osa kritiikistä kohdistui esitettyihin evolutiivisiin hypoteeseihin ja osa hypoteeseihin raiskaajan henkilökohtaisesta motiivista eli siitä, onko raiskaus seksuaalisuuden vai vallankäytön motivoimaa. Tässä raiskausteema käydään läpi näiden kiistojen avulla. Kiistat toimivat samalla valaisevina esimerkkeinä ja aina hyödyllisenä kertauksena biologisen selittämisen peruskäsitteistä.

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naaraan tai koiraan käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurintutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajia yhdistäviä perhe- ja moraalitunteita (Sarmaja 2003 sekä kirjoitus "Moraalitunteet ja etujen ristiriita", teoksessa, Etiikka & Talous; toim. Kanniainen, V. ja Sintonen, M. WSOY 2003). Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta (Buss & Reeve 2003). Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.

Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Psykologi Paul Bloom (2002) ennustaa, että koko termi 'evoluutiopsykologia' tulee jäämään pois seuraavien 50 vuoden aikana, ja ala tulee sulautumaan valtavirtapsykologiaan. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naaraiden alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Ensimmäinen seikka, josta Thornhilliä ja Palmeria kritisoitiin, koski sopeutumia. Nykyään ei ole edes kreationistien parissa kiistanalaista sanoa, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen anatomiaa. Ruumiimme on täynnä monimutkaisia ja eri tasoilla toimivia sopeutumia. Sydämen tehtävä on pumpata verta, maksasolujen tuhota myrkkyjä jne. Erimielisyys koskee enää lähinnä sitä, missä määrin luonnonvalinta on muokannut myös mielen toimintoja ja käyttäytymistä. Evoluutiopsykologien mukaan myös sosiaalisen ja moraalisen käyttäytymisen takaa löytyy monimutkaisia ja tiettyyn tehtävään kehittyneitä sopeutumia, kuten rakkautta, mustasukkaisuutta, häveliäisyyttä ja inhoa.

Entä raiskaus? Onko sekin luonnonvalinnan tuottama sopeutuma, jonka avulla ihmiskoiraat ovat tietyissä olosuhteissa pystyneet lisäämään kelpoisuuttaan? Kiista sopeutumista ulottuu itse asiassa paljon tätä yksittäistä kysymystä laajemmalle. Minkälaista (seksuaalista) käyttäytymistä voidaan pitää sopeutumana? Ja millä perustein? Thornhillin ja Palmerin kirjan alkupuoli käsittelee tällaisia biologian peruskysymyksiä varsin perusteellisesti.

Kuten monia evoluutiopsykologeja ja -biologeja heitä ennen, Thornhillia ja Palmeriakin syytettiin teoksen johdosta yli-innokkaiksi adaptionisteiksi, darwinistisiksi fundamentalisteiksi, hyperselektionisteiksi, geneettisiksi deterministeiksi, ultradarwinisteiksi sekä tietysti lapsenomaisesti ”evolutiivisiin satuihin” (ns. just-so-stories) uskoviksi. Kuten jäljempänä käy ilmi, syytökset osoittautuivat tahallisiksi tai tahattomiksi virhearvioinneiksi. Niillä vain luotiin illuusio siitä, että kritiikki oli tieteellisesti oikeutettua.

Toisaalta on selvää, että kun on kyse raiskauksen psykologiasta, monelle tulee suuri kiusaus mustamaalata aiheen tutkijoita. Pelkona saattaa ensinnäkin olla, että tutkijoiden viesti on liian vaarallinen päästettäväksi yleiseen tietoon. Usein kriitikot ovat esimerkiksi ajatelleet, että jos raiskaus on sopeutuma tai jos raiskaaja ajatteleekin seksiä, on raiskaus tällöin jotenkin vähemmän tuomittava teko, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Kiusaus vääristelyyn syntyy yleisesti myös silloin, kun pelkona on, että kunniallisten tieteilijöiden selän takana odottaa innokas joukko niitä, jotka yrittävät sotkea tiedettä seksistisiin tai muuten epäilyttäviin ideologioihinsa tai joidenkin arveluttavien tekojensa puolustamiseen.

Väitteet siitä, että Thornhill ja Palmer näkivät kaikki ihmisen piirteet – raiskaus mukaan lukien – optimaalisina, adaptiivisina ja tarkoituksenmukaisina, olivat erityisen harhaanjohtavia. Koko teos nimittäin sai alkunsa kirjoittajien näkemyseroista siitä, onko raiskaus ihmisellä sopeutuma vai ei. George Williams kirjoitti klassikossaan Adaptation and Natural Selection (1966), että evolutiivinen adaptaatio on aivan erityinen käsite, jota ei tule käyttää tarpeettomasti. Samoin Williams huomautti, että jonkin piirteen vaikutusta (vaikka se olisi hyödyllinen) ei tule kutsua tämän piirteen tehtäväksi, ellei piirre ole selvästi rakentunut tätä varten. Jostakin ominaisuudesta koituvan lisääntymismenestyksen osoittaminen ei siis riitä osoittamaan, että kyseessä on luonnonvalinnan muovaama tehtävä/sopeutuma. Samoin se, onko jollakin piirteellä kulttuurinen vai geneettinen alkuperä, on kokonaan eri kysymys kuin se, palveleeko kyseinen piirre lisääntymismenestystä.

Tämä kaikki kuuluu tietysti nykyään biologian alkeisiin. Niinpä Williamsin seuraajat, myös Thornhill ja Palmer, ovat käsitelleet sopeutumia pelkkinä hypoteeseina ennen kuin tiukat kriteerit funktionaalisuudesta ja monimutkaisesta rakenteesta ovat täyttyneet. Näiltä osin Thornhilliin ja Palmeriin kohdistetut vihjailut fundamentalismista ovat poikkeuksetta olleet perusteettomia. Tämä tulee hyvin esille jo Palmerin väitöskirjassa vuodelta 1988, jossa hän pohtii evolutiivisten hypoteesien tuottamia ennustuksia. Siinä hän myös vertailee ennustusten toteutumista eri lajien ja kulttuurien välillä. Raiskaukselle esitettyjä vaihtoehtoisia evolutiivisia hypoteeseja on teoksessa kaikkiaan seitsemän:

1. Raiskaus on koiraan sopeutuma, johon kaikkien sosiaaliluokkien koiraat turvautuvat, kun uhri on hyvin haavoittuvainen.

2. Raiskaus on koiraan sopeutuma, jota harjoittavat vain koiraat, joilla on matala yhteiskunnallinen status, ja joilta muunlaiset seksuaaliset mahdollisuudet ovat poissuljettuja.

3. Raiskaus on koiraan sopeutuma, jonka tehtävä on saavuttaa valta-asema naisten yläpuolella.

4. Raiskaus on koiraan sopeutuma, joka on tulosta naaraan mieltymyksestä fyysisesti vahvoihin koiraisiin.

5. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan sivutuote naaraiden ja koiraiden erilaisesta seksuaalisesta käyttäytymisestä.

6. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan tulosta nykyisen ympäristön vaikutuksista koiraan evolutiivisesti kehittyneeseen seksuaalipsykologiaan.

7. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan epänormaalien yksilöiden patologinen toiminto. (Tämä hypoteesi on evolutiivinen siinä määrin kuin sillä tarkoitetaan sitä, että menneisyyden valintapaine on muovannut koiraan seksuaalisuutta sellaiseksi, että se on tietyillä tavoilla altis tietyille patologioille.)

Mikä on Palmerin päätelmä raiskauksesta sopeutumana? Hänen mukaansa ainoastaan oletus numero viisi eli sivutuotehypoteesi on yhtäpitävä olemassa olevien todisteiden kanssa. Palmerin kollega Randy Thornhill oli asiasta eri mieltä: hän piti todennäköisenä, että ihmisellä olisi raiskaussopeutumia, aivan kuten hänen tutkimillaan skorpionikorentokoirailla on raiskaukseen soveltuva erityinen tartuntaelin. Syntyneestä mielipiteidenvaihdosta innostuneina he päättivät kirjoittaa kirjan ja käyttää erimielisyyttään esimerkkinä siitä, miten evolutiivinen lähestymistapa tuottaa vaihtoehtoisia ja testattavia hypoteeseja. Kysymykseen, onko jokin piirre sopeutuma vai sivutuote, ei heidän mukaansa voida vastata esittämättä asiaankuuluvia hypoteeseja.

Erilaiset poliittisluonteiset syytökset hyperadaptionismista, fundamentalismista jne. ovat kuitenkin estäneet tällaisen tarkastelun suorittamista. Tämä on Thornhillin ja Palmerin mukaan traagista, koska selvittäminen, onko raiskauksessa kyse sopeutumasta vai sivutuotteesta, vastaa sekä teoreettisiin kysymyksiin ihmisen evoluutiosta että raiskaukseen liittyvistä spesifisistä mekanismeista. Näiden (psykologisten) mekanismien tunteminen taas auttaa heidän mukaansa raiskauksien ehkäisyssä, olipa kyse sivutuotteesta tai sopeutumasta.

Syntyneessä kirjassa Thornhill ja Palmer (2000) tutkivat kaikkiaan kymmentä potentiaalista evolutiivista selitystä raiskaukselle ihmislajilla (s. 65–66):

1. Raiskaus on lajihistoriallinen jäänne.

2. Raiskaus on tulosta mutaatio–luonnonvalinta-tasapainosta.

3. Raiskaus on geneettisen ajautumisen (sattumien) tuotos.

4. Raiskaus on evolutiivisessa mielessä uuden ympäristön tuotos.

5. Raiskaus on patologiaa.

6. Raiskaus on sopeutuma dominanssia ja kontrollia varten.

7. Raiskaus on tulosta naaraiden sopeutumasta, jonka tehtävä on varmistaa, että kelpoisin koiras on lasten siittäjä.

8. Raiskaus on tulosta psykopatiasta.

9. Raiskaus on koiraan ja naaraan erilaisen seksuaalikäyttäytymisen sivutuote.

10. Raiskaus on sopeutuma.

Kahdeksan ensimmäistä vaihtoehtoa Thornhill ja Palmer sulkevat pois hyvin epätodennäköisinä. Tosin kohta 8 saattaa olla yksi taustatekijä. Raiskaavilla koirailla on nimittäin yleensä ns. naarasta halveksiva persoonallisuus ja jonkinlainen empatiavaje (ks. tämän blogin johdannossa mainittu Neil M. Malamuthin & Mario F. Heilmanin artikkeli "Evolutionary Psychology and Sexual Aggression"). Alan tutkijat puhuvat myös ns. ”viharaiskaajista” ja ”valtaraiskaajista”, joita molempia saattaa vielä olla useampia eri tyyppejä (McCabe & Wauchope 2005). Thornhill ja Palmer kuitenkin perustellusti toteavat, että nykyisellään on olemassa vain kaksi ehdokasta ihmislajin raiskausten ultimaattiseksi selitykseksi. Korostaakseen sitä, että sopeutumalla ei biologisessa selittämisessä ole mitään etusijaa, he käsittelevät ensin sivutuotehypoteesia (s. 9–15 ja 59–62).

Sopeutumahypoteesista he toteavat, että ”seuraavista mahdollisista sopeutumista voi olla olemassa joko yksi, useampia tai ei ensimmäistäkään” (s. 65–66). Heidän esittämänsä hypoteesit evolutiivisesti kehittyneille sopeutumille ovat seuraavanlaisia:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa koirasta arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista koirasta raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naaraiden kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat koiraan arvioimaan naaraan (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naaraiden raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin spermakilpailussa uhrin mahdollisen vakituisen kumppanin kanssa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja koiraan seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy koiraalle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat koirasta oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen koiraan kanssa.

Pohdittuaan todistusaineistoa kunkin hypoteesin puolesta ja kutakin vastaan, kirjoittajat päättelevät, että kysymystä siitä, onko raiskaus sopeutuma, ei voida vielä lopullisesti ratkaista (s. 84). Thornhillin ja Palmerin mukaan emme siis tiedä, ovatko menneisyyden valintapaineet muokanneet koiraiden ominaisuuksia raiskausta varten.

Kritiikki Thornhillia ja Palmeria vastaan

”Kurtachi-naiset istuvat ja makaavat jalat tiukasti yhdessä, koska sukupuolielinten tahatonkin paljastaminen johtaa todennäköisesti siihen, että joku lähellä istuva mies käy hänen kimppuunsa.”

-Clellan Ford ja Frank Beach

Vaikka Thornhill ja Palmer jättävät kysymyksen raiskauskohtaisista sopeutumista avoimeksi ja vieläpä mainitsevat sen useaan otteeseen, se ei estänyt vääristelyä tapahtumasta. Esimerkiksi Steven ja Hilary Rose (2002, s. 3) kirjoittavat, että ”Thornhill ja Palmer väittävät, että raiskaus on adaptiivinen strategia”. Samoin he kutsuivat Natural History of Rapea ”evoluutiopsykologisten fantasioiden aallonpohjaksi”. Varsinainen aallonpohja taisi tulla feministi Lynne Segalilta (2001), jonka mukaan ”Thornhilliä ja Palmeria ei tule kohdella sillä kunnioituksella, jota he saavat osakseen akateemisessa lehdistössä”.

Yleensä kritiikki oli maltillisempaa, ja Natural History of Rapea syytettiin vain liian innokkaasta sopeutumien etsimisestä. Palmer ja Thornhill (2003) näkevät tällaiset syytökset taktiikkana, jolla yritetään ottaa välimatkaa poliittisesti epäkorrekteihin näkemyksiin – yleensä sen takia, että ihmiset tekevät niin helposti naturalistisia virhepäätelmiä (jonka mukaan ”se, mikä on biologista tai evoluution tuotetta, on moraalisesti hyvää ja hyväksyttävää” [ks. Wilson ym. 2003].)

Palmerin ja Thornhillin mukaan tämä hypoteesi arvostelijoiden motiiveista on johdonmukainen sekä sosiobiologiakriitikoiden parissa yleisesti että myös sellaisten tutkijoiden keskuudessa, jotka ymmärtävät biologian roolin ihmisen käyttäytymisessä mutta jotka vastustavat vain jonkin tietyn aiheen evolutiivista käsittelyä. Jälkimmäisestä heillä on esimerkkinä apinatutkija Frans de Waal, joka kirjoitti arviossaan seuraavasti:

”Natural History of Rapen suurin vika on siinä, että se mainitsee mutta sitten autuaasti unohtaa evoluutiobiologi George Williamsin varoituksen siitä, että sopeutuma on erityinen käsite, jota ei tule käyttää tarpeettomasti... Tavanomainenkaan käyttäytyminen, kuten tupakointi tai masturbointi, ei ole adaptiivista – saati sitten harvinainen käyttäytyminen (kuten raiskaus)” (lainattu em. lähteessä Thornhill & Palmer 2003).

Hassua tässä kritiikissä on se, että Thornhill ja Palmer käyttivät samaa masturbaatioesimerkkiä kuvatakseen sitä, että monet tuiki tavanomaiset toiminnot ovat vain sivutuotteita koiraan seksuaalisia himoja hallitsevista ja hillitsevistä sopeutumista (s. 60).

Samoin kriitikoilta jäi usein huomaamatta seuraava yksinkertainen seikka. Se, että jossain käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua eri kulttuurien välillä, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää tämän käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Keisarin uudet motiivit

”Pornografia, kuten raiskaus, on miesten keksintöä, suunniteltu naisten epäinhimillistämiseksi ja alentamiseksi seksiobjekteiksi.”

-Susan Brownmiller

Kiista mahdollisista sopeutumista koskee raiskauksen ultimaattista, evolutiivista selitystä. Kiistassa raiskaajan henkilökohtaisista motiiveista taas on kyse proksimaattisista eli välittömistä selityksistä. Thornhillin ja Palmerin mukaan raiskauksen välitön selitys liittyy lähinnä koiraan seksinhimoon. Evolutiivinen selitys raiskaukselle on siis se, että raiskaukseen liittyvät taipumukset ovat menneisyydessä johtaneet joidenkin koiraiden lisääntymismenestykseen. Tämä on luonnollisesti selitys kaikenlaisille adaptaatioille, myös nukkumiselle tai tietynlaisten ruokien syömiselle. Tästä huolimatta emme sano, että mieltymys makeisiin ja rasvaisiin ruokiin on seksuaalisen himon motivoimaa – vaikka nämä preferenssit ovatkin evoluutioympäristössä johtaneet lisääntymismenestykseen.

Aivan samalla tavalla raiskauksen näkeminen adaptiivisena tai sopeutumana ei vielä kerro mitään proksimaattisista motiiveista sen takana. Välitön motiivi voi olla seksinhimo tai sitten se voi olla jokin aivan muu. Jussi Viitalan mukaan ”mitä hyvänsä motiiveja raiskaukseen onkin, se on aina myös miehen lisääntymistaktiikka”. Natural History of Rapen kriitikot eivät kuitenkaan tainneet ymmärtää tätä evolutiivisten ja välittömien selitysten välistä eroa. Niinpä kriitikot eivät voineet käyttää sitä argumenttina sille, että raiskaajan ei välttämättä tarvitse olla seksuaalisesti motivoitunut.

Natural History of Rape joka tapauksessa kyseenalaisti sen usein esitetyn, varsinkin akateemisissa feministipiireissä vallinneen näkemyksen, että raiskaajat eivät ole seksuaalisesti motivoituneita rikosta tehdessään. Raiskaus olisi tämän näkemyksen mukaan lähinnä vallantahtoa ja halua alistaa naaras. Palmer ja Thornhill (2003) analysoivat syntynyttä keskustelua H. C. Andersenin sadun avulla:

”Kuten monet perinteiset sadut, Hans Christian Andersenin ‘Keisarin uudet vaatteet’ teki satiiria ihmisten tavanomaisesta käyttäytymisestä. Tässä tapauksessa satu kuvasi absurdin taipumuksen huomioida muiden sosiaalisia ja poliittisia näkemyksiä siten, että se lopulta johtaa ihmisen kieltämään omat aistihavaintonsa. Sadun vertaaminen tosimaailmaan kuitenkin antaa olettaa, että Andersenin päätelmä on saattanut suuresti aliarvioida tätä ihmisen taipumusta.”

Ajatus siitä, että koiraiden tekemä seksuaalinen pakottaminen on pikemminkin vallan kuin seksuaalisen himon motivoimaa, juontaa juurensa 1970-luvun feminismistä ja naisten vapautusliikkeestä. Palmer ja Thornhill (2003) lainaavat lukuisia klassikoiksi muodostuneita kirjoituksia, joiden tuloksena ”raiskauksessa ei ole kyse seksistä” -näkemyksestä tuli Yhdysvaltain medioissa kaikenkattava mantra, jonka monet kriminologit ja psykologit omaksuivat teoreettiseksi lähtökohdakseen (Paglia 1994).

Palmer ja Thornhill kertovat, että Natural History of Rapen jälkeen monet ovat kuitenkin muuttaneet mieltään. Jotkut lukijat jopa kertoivat tunteneensa, että he olivat aikaisemmin kuin Andersenin sadun kaupunkilaiset uskoen ensin vain yleiseen mielipiteeseen. (Sadussahan kankaankutojat kertovat kutovansa ”mitä hienointa kangasta, jonka malli ja värit ovat harvinaislaatuisen kauniita”. Lisäksi kankaasta tehdyissä vaatteissa on kummallinen taika: ”Ihminen, joka on kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saata ensinkään nähdä niitä.” H. C. Andersenin kyyninen sosiaalipsykologinen silmä paljastuu suuren juhlakulkueen kuvauksesta: ”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta." Kansa ihailee keisarin uusia mutta näkymättömiä vaatteita, kunnes väkijoukosta kuuluu yllättäen lapsen ääni: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Ihmiset kuiskivat näitä lapsen sanoja eteenpäin – ja pian koko kansa huutaa: ”Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!”)

Palmerin ja Thornhillin mielestä osa heidän lukijoistaan siis myönsi, että keisari sittenkin oli ainakin osittain ilman vaatteita. Kalifornian yliopiston väkivallattomuusohjelman johtaja Jennifer Beeman sanoo asian suoraan: ”Mantramme on niin kauan ollut se, että ‘kyse on vallasta, ei seksistä’, että pelkään, ettemme uskalla myöntää, että kyse saattaa olla molemmista” (Lawrence, J. M.; 2000, January 12: Scientists spark debate with controversial rape theory; Boston Herald, s. 13). Osa lukijoista taas oli kuin sadun keisari, jonka asema ja omanarvontunto eivät enää salli perääntymistä, vaikka torikansa jo hihkuu, ettei keisarilla ole vaatteita: ” Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli: ’Kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!’ Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut."

Se, että osa on tähän tapaan säilyttänyt mielipiteensä raiskauksesta pelkkänä vallankäyttönä ei ole sinänsä kiinnostavaa, eikä edes kovin yllättävää. Kiinnostavaa sen sijaan on se, että osa lukijoista reagoi kuin sadussa kansa olisikin huutanut: ”Emme koskaan tarkoittaneet, ettei keisarilla olisi vaatteita; sanoimme niin vain poliittisista syistä!” Esimerkiksi Jerry Coyne (2000) kirjoittaa asian johdosta seuraavasti:

”On totta, että viime vuosikymmenien raiskauskeskustelua ovat hallinneet näkemykset, joiden mukaan raiskauksessa ei ole kyse seksistä vaan vallasta ja väkivallasta. Mutta meidän täytyy muistaa, että nämä näkemykset saivat alkunsa, eivät tieteellisinä ehdotuksina vaan poliittisina iskulauseina, joiden tarkoituksena oli oikaista suosittuja väärinkäsityksiä raiskauksesta.”

Tämä on epäilemättä totta. Ihmiset sanovat kummallisempiakin asioita poliittisista syistä. Tämä on kai myös Andersenin sadun sanoma. Tätäkin kiinnostavampaa on sen kieltäminen, että kukaan koskaan olisi sanonutkaan, että keisarilla olisi ollut vaatteita. Näin kertoo klassikoksi muodostuneen Against Our Will -kirjan (1975) kirjoittaja Susan Brownmiller: ”En sanonut, että raiskauksessa olisi kyse vain vallasta. Sanon että siinä on kyse myös nöyryyttämisestä ja arvonalentamisesta ... tietenkään emme ajatelleet, ettei sillä olisi mitään tekemistä seksiaktin kanssa – totta kai sillä on: siinä käytetään sukupuolielimiä” (lainaus lähteestä Thornhill & Palmer 2003).

Brownmillerin huomioista tulee teeskenneltyjä ja tekopyhiä, kun havaitaan, että mikään niistä (nöyryytys, arvonalennus tai sukupuolielimien käyttö) ei ole ollut keskustelun kohteena. Kiista on aina ollut raiskaajan mahdollisesta seksuaalisesta motiivista. Palmer ja Thornhill (2003) siteeraavat myös erästä kirjansa arvioijaa, jonka mukaan ”ei Brownmiller eikä kukaan muukaan ajatteleva ihminen koskaan väittänyt, että raiskauksessa olisi kyse vain vallasta ja aggressiosta, eikä seksistä”. Brownmillerin tai hänen varhaisten feministikollegoidensa kirjoitukset kuitenkin kertovat toista. On myös peräti outoa, että kukaan näistä ajattelevista ihmisistä ei ole vaivautunut oikaisemaan edes osaa niistä vuosien mittaan julkaistuista kirjoituksista, joissa heidän väitetään julistavan ”ei-seksiä” -näkemystä.

Andersenin satu olisikin Palmerin ja Thornhillin mielestä ollut realistisempi, jos torikansa olisi lopulta huutanut: ”Kukaan ei koskaan sanonutkaan, että keisarilla oli vaatteet!” Myös Steven Pinker (2002) lienee huomannut sadun yhteyden raiskauksen ympärillä käytyihin kiistoihin. Pinker uskoo, että ”raiskaus ei ole seksiä” -dogmi jää historiaan esimerkkinä poikkeuksellisen suositusta harhakuvitelmasta ja joukkotyperyydestä. Hänen mielestään ”ihmisten on kenties valittava, kumpaa he arvostavat enemmän: ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai sitä, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille.”

Jos todellakin on tehtävä valinta ”moraalisesti oikeamielisen” ja lohdullisen naistenlehti-ideologian tai tosiasioihin perustuvien näkemysten välillä, tulos ei suinkaan ole etukäteen selvä. Tutkijan on mahdollista saavuttaa moraalinen ja ammatillinen ylemmyydentunto molempia reittejä pitkin. Ensimmäisessä tapauksessa pitää vain välttää tarkkasilmäisiä pikkulapsia. Toisessa tapauksessa on ilmeisesti jatkuvasti muistettava korostaa sitä, että vaikka biologialla ja geeneillä olisi miten suuri rooli käyttäytymisessä, siihen voidaan silti vaikuttaa – sitä paremmin, mitä paremmin biologia tunnetaan.

Tieteen edistymisen kannalta tilanne ei tietenkään ole aivan toivoton. Kuten edellä todettiin, ihminen kykenee näkemään aiemmat, vahvatkin mielipiteensä toisenlaisina, jos olosuhteet niin vaativat. Biologi J. B. S. Haldanen mukaan ihmisten suhtautuminen uuteen tieteelliseen teoriaan onkin nelivaiheinen seuraavaan tapaan:

1. Se on arvotonta potaskaa.

2. Se on kiinnostavaa, mutta näkökulma on perverssi.

3. Se on totta, mutta ei ollenkaan tärkeää.

4. Olen aina ollut sitä mieltä! (teoksesta Calvin 1996, s. 181.)

Satukirjasta tarrakirjoihin

”Geenit ja ympäristö eivät ole vaihtoehtoisia selityksiä miehen impulsiivisille ja epäempaattisille seksuaalisille pyrkimyksille.”

-Randy Thornill ja Craig Palmer

Biologisten selitysten epätieteellisellä kritiikillä on pitkät perinteet, joiden vaalimiselle ei tunnu näkyvän loppua (ks. esim. Segerstråle 2000; Niemelä 2004). Natural History of Rapea kumoamaan koottiin nimittäin toinen kirja, Cheryl Travisin (2003) toimittama Evolution, Gender and Rape (jatkossa EGR), jossa otetaan kantaa jopa luonnonvalintateorian hyväksymiseen: ”Darwinin aikalaiset hyväksyivät luonnonvalinnan, sellaisena kuin Darwin sen kuvasi, perimmältään siksi, että se oli paradigma, joka oli täynnä 1800-luvun Englannin arvostuksia.”

Tämä järjetön lausunto tieteellisen teorian sisältämistä arvostuksista ei tässä yhteydessä ansaitse kommentteja. Katsotaan sen sijaan, miten EGR:ssä käsitellään Thornhillia, Palmeria ja Natural History of Rapea (jatkossa NHR). Heidän vastauksensa EGR:n esittämään haasteeseen on oiva esimerkki maltillisesta tieteellisestä väittelystä.

Ensinnäkin EGR:n takakannessa kerrotaan, että kirja on ”monitieteellinen kritiikki sitä näkemystä vastaan, että raiskaus olisi evolutiivinen sopeutuma”. Toistettakoon vielä kerran, että NHR ei sisältänyt ensimmäistäkään tällaista väitettä. EGR sen sijaan esittää joukon naaraiden ”erikoistuneita fyysisiä, rakenteellisia ja käyttäytymiseen liittyviä” esteitä pakotettua yhdyntää vastaan. (Nämä eivät toki kerro mitään raiskauksesta; ne ovat voineet kehittyä raiskauksen vastustamista varten, olipa raiskaus itsessään sopeutuma tai sivutuote.)

Huomionarvoista kirjojen välillä on se, kuinka yhtä mieltä ne ovat. Thornhill ja Palmer (2003) listaavat vastineessaan kymmenittäin kohtia, joissa EGR ja NHR käsittelevät asioita täsmälleen samoilla tavoilla: ”Tämän samanmielisyyden perusteella luulisi, että EGR:n arvio NHR:stä olisi myönteinen tai edes tasapainoinen. Mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta.”

Thornhill ja Palmerin (2003) mukaan EGR:n kirjoittajat näyttävät kilpailevan keskenään siitä, kuka keksii loukkaavimmat adjektiivit. ”Voittajalta” löytyvät seuraavat NHR:ää kuvaavat sanat: typerä, perusteeton, pöyristyttävän reduktionistinen, turhan pöyhkeilevä ja itseään ylentävä, pöyristyttävä, narsistisesti itseään ylistävä, roskaa, karmivan surkeaa, ideologisia fantasioita, jotka oikeuttavat seksuaalisen pakottamisen, huonoa tiedettä, huonoa historiaa ja luotaantyöntävän huonosti kirjoitettu. Näiden kekseliäiden laatusanojen kirjoittaja esittää jopa arvioita Thornhillin ja Palmerin omasta seksielämästä. Tässä ei toisaalta ole mitään uutta; myös marxilaisaktivisti Steven Rose on syyllistynyt siihen (Tammisalo 2003, s. 79–80).

Dylan Evansin ja Oscar Zaraten evoluutiopsykologiaa esittelevässä sarjakuvakirjasessa (1999) vihjataan samaisen Steven Rosen edustavan kulttuurideterminististä näkemystä. Tästä pahastuneena Rose suunnitteli oikeustoimia, jolloin kustantaja myöntyi laittamaan kyseiselle sivulle Rosen saneleman tarran, jossa todetaan, että hänen puhekuplalausahduksensa ”on harhaanjohtava karikatyyri Rosen näkemyksistä”.

Mikäli samoja standardeja ja menettelytapoja noudatettaisiin EGR:n kohdalla, siitä tulisi ”tarrakirja”, joka olisi täynnä pahoittelevia korjauslippusia: ”Monet tarroista huomauttaisivat, että NHR:n kuvaaminen biologisgeneettisenä determinisminä, joka jättää kulttuuriset ja muunlaiset ympäristötekijät huomiotta ja joka näkee käyttäytymisen ’lukittuna’ ja ’väistämättömänä’, on vähintään yhtä harhaanjohtavaa kuin kommentti Rosesta, joka johti hänet etsimään lakiapua” (Thronhill & Palmer 2003). Mainittujen adjektiivien ja determinismisyytösten lisäksi Thornhillin ja Palmerin väitetään EGR:ssä muistuttavan 1800-luvun sosiaalidarwinisteja. Eniten korjaustarroja saisivat kuitenkin osakseen syytökset, joiden mukaan NHR puolustelee raiskausta. Thornhill ja Palmer (2003) tosin myöntävät, että he olisivat voineet varoittaa naturalistisesta virhepäätelmästä vielä useammalla kuin niillä 18 sivulla, joilla he sen nyt tekivät.

Mitä tästä keskustelusta oppii? Thornhill ja Palmer toteavat, että nostamalla raiskauksen biologisen puolen puheenaiheeksi pystyy päättelemään, harrastaako keskustelukumppani johdonmukaista tieteellistä objektiivisuutta vai ei. Tähän liittyen he myös kuvailevat vielä yhden hypoteettisen sopeutuman:

”Esitämme hypoteesin, että ihmisessä on psykologinen sopeutuma, jonka tehtävä on järkeilykyvyn lamauttaminen ... Tämä hypoteettinen sopeutuma on ’tiedon tuhoaja’. Sen funktionaalinen tehtävä on estää sellaisen idean hyväksyminen, joka ei ole yhdenmukainen oman ideologian kanssa sotkemalla kyseisen idean logiikka ja todistusaineisto. Evoluutio on siis luonnonvalinnan avulla saattanut suunnitella ihmiset ajattelemaan epäloogisesti ja epärationaalisesti poliittisesti ladatuista aiheista kuten esimerkiksi raiskauksesta biologisesta näkökulmasta.”

Olipa ideologiaa puolustava tiedon tuhoaja sopeutuma tai ei, kyseisestä ominaisuudesta on helppo nähdä, että ihmislajin biologia, psykologia, geenit tai evoluutiohistoria eivät yksinään voi määrätä käyttäytymistämme sen enempää kuin kulttuurispoliittiskasvatuksellinen asenneilmastokaan. Hypoteesi toimii siis oivallisena esimerkkinä siitä, miten perusteettomia determinismisyytökset ovat olleet. Evolutiivinen kanta psykologiaan ja käyttäytymiseen on aina vuorovaikutteista, ei mitenkään determinististä: se huomioi ympäristötekijöiden panoksen sekä lajihistoriassa että yksilönkehityksessä.

Raiskauksen adaptiivisuudesta

”...eräiden laskelmien mukaan ihmisellä vain keskimäärin joka kahdestuhannes parittelu johtaa raskauteen...”

-Pekka T. Lehtinen 1969

Raiskausteeman lopuksi on syytä tarkastella vielä raiskauksen adaptiivisuutta eli sen vaikutusta koiraan lisääntymismenestykseen. (Toistettakoon vielä, että raiskauksen mahdollinen adaptiivisuus on eri asia kuin se, onko raiskaus adaptaatio.) Luonto on täynnä ominaisuuksia, jotka ovat keskimäärin epäadaptiivisia mutta jotka kuitenkin saattavat suuresti hyödyttää joitakin yksilöitä joissakin tilanteissa (Hanna Kokko 2001: "Human rape: adaptive or not?" Trends in Ecology & Evolution 16:488-489.). Esimerkiksi evoluutioympäristössä käydyissä heimosodissa raiskaajakoiraan lisääntymismenestys tuskin on ollut keskimääräistä. Tiedetään, että ihmisen historiassa sodat ovat koskettaneet jotenkin lähes kaikkia sukupolvia; väkivallan ketju on katkeamaton apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin asti (LeBlanc & Register 2002). Tämä seikka yksinään on saattanut tehdä raiskauksesta ajoittain hyvinkin adaptiivista.

Sotatilassa raiskauksen adaptiivisuutta ei kuitenkaan ole juuri tutkittu, ja ”normaaliolojakin” koskevia havaintoja on erittäin niukalti. Erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa vuosittain yli 32 000 naarasta hedelmöityy raiskauksen seurauksena (Holmes ym. 1996). Tutkijat arvioivat tämän kolmivuotisseurannan perusteella, että lisääntymisikäisen ihmisnaaraan (12–45 vuotta) hedelmöitymistodennäköisyys yhtä raiskausta kohti on viisi prosenttia.

Lukema on siis aavistuksen suurempi kuin arvioitu todennäköisyys vapaaehtoiselle yhdynnälle, joka on noin kolme prosenttia (Simmons, L.W., Firman, R.C., Rhodes, G.I. and Peters, M.C. Human sperm competition: Testis size, sperm production and rates of extrapair copulations, Animal Behaviour, 68: pp 297-302; 2004). Nämä raiskauksen adaptiivisuudesta kertovat luvut liittyvät tutkijoiden mukaan pikemminkin perheväkivaltaan kuin väkivaltaan tuntemattomien yksilöiden kesken (em. Holmes ym. 1996). Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomessa vuosina 1998–1999 poliisin tietoon tulleista raiskauksista n. 13 % tapahtui intiimissä läheissuhteessa. Tekijä ja uhri olivat tuttavia n. 23 %:ssa tapauksista. Tutustumistilanneraiskauksia oli n. 25 %, ja tekijä oli tuntematon 26,5 %:ssa tapauksista (Helsingin Sanomat 17.12.2004).

Raiskaus on joidenkin raporttien mukaan yhteydessä myös sellaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa yksilöt pariutuvat, eroavat ja pariutuvat jonkun toisen kanssa uudelleen eli ns. peräkkäiseen yksiavioisuuteen (sarjallinen monogamia). Philip Starksin ja Caroline Blackien (2000) mukaan Yhdysvaltain avioero- ja uudelleenavioitumistilastoista voidaan nähdä, että peräkkäinen yksiavioisuus lisää koiraiden välisiä eroja lisääntymismenestyksessä. Tällaisissa olosuhteissa osa koiraista pystyy siis ilmeisesti hallitsemaan useamman kuin yhden naaraan lisääntymisuraa, mikä puolestaan jättää osalle koiraista vain vaihtoehtoisia lisääntymisstrategioita. Näillä perusteilla Starks ja Blackie väittävät, että raiskauksella on tämän hetken Yhdysvalloissa ”adaptiivista merkitystä”. He eivät kuitenkaan määrittele kyseistä termiä sen tarkemmin. Artikkelinsa lopussa tutkijat korostavat sitä, että he eivät väitä raiskaajien olevan tietoisia raiskaukseen johtaneista syistä, tai että peräkkäinen yksiavioisuus ja sen tuomat erot lisääntymismenestyksessä olisivat ainoita raiskaukseen vaikuttavia tekijöitä.

Naistenpäivän dagenefter: Tuomas Enbuske

2007-03-09T01:37:00.000-08:00

Olin äsken radiossa Tuomas Enbusken ohjelmassa keskustelemassa feminismistä. Lämmin kiitos keskustelukumppaneille Annamari Vänskälle ja Sofi Oksaselle! Paremmassa seurassa ei naistenpäivän dagenefteriä olisi voinut aloittaa.

Ohjelman voi kuunnella tästä linkistä:

Naistenpäivän dagenefter: Tuomas Enbuske

Ohjelmassa esitin erheellisesti, että tutkimus apinanaaraiden ja -koiraiden lelupreferensseistä olisi tehty simpansseilla. Tosiasiassa kyseessä oli vervetti, eräs marakattilaji. Aihetta koskeva juttu löytyy täältä:

Toy choice among boys, girls a matter of monkey business

Nazanin vihdoin vapaa!!!!

2007-01-31T10:08:00.000-08:00

Iranissa itsepuolustuksen takia epäoikeudenmukaisesti vankilassa ollut Nazanin Fatehi on vihdoin vapautettu, kiitos sitkeän kansainvälisen painostuksen ja rahallisen avun. Lisätietoa aiheesta täällä.

Vastine Rolinille

2007-01-30T10:08:00.000-08:00

Vastineemme Kristina Rolinin arvioon on ilmestynyt uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä.

PELASTAKAA NAZANIN!

2007-01-08T07:00:00.000-08:00

Tämä kirjoitus ei liity lainkaan naistutkimukseen, vaan feminismiin - sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. En kuitenkaan ole kuullut yhdenkään suomalaisen naistutkijan tai feministin maininneen nuoren Nazanin-tytön tapauksesta - puhumattakaan siitä että he olisivat ryhtyneet asiassa toimiin. Mikäli blogimme lukijoita suora toiminta kiinnostaa, alla olevasta virallisesta lehdistötiedotteesta löytyy kaikki tarpeellinen.

FOR IMMEDIATE RELEASE:

IRANIAN 19 YEAR OLD GIRL IS FACING DEATH SENTENCE ON JANUARY 10th FOR SELF DEFENSE IN A RAPE ATTEMPT. MUSIC ARTIST AND RUNNER-UP FOR MISS WORLD – NAZANIN AFSHIN-JAM PRESENTS A RIVETING DOCUMENTARY ABOUT THE EFFORTS TO SAVE THE LIFE HER NAMESAKE.

January 5, 2007 - Nazanin Fatehi was sentenced to death for murder by a court in Iran after she stabbed one of three men who attempted to rape her and her 15-year-old niece in a park in Karaj, a suburb of Tehran, in March 2005. She was 17 at the time. On June 1, 2006, the Head of Judiciary, Ayatollah Shahroudi, announced a stay of execution and the call for a retrial. Nazanin Fatehi's retrial will take place January 10, 2007 (20th of Dey 1385 in the Iranian calendar).

To raise the level of awareness, Nazanin Afshin-Jam, former Miss Canada and runner-up for the Miss World title seeks support from the international community in her campaign to save the life of her 19-year-old Iranian namesake.

She is hosting a riveting documentary titled: The Tale of Two Nazanins, which can be viewed on www.bodog.tv . The documentary highlights short and candid interviews with politicians and human rights experts, and captures emotional footage of Nazanin Fatehi speaking to her sister and mother by phone from prison. Other footage includes a re-enactment of the attack and narration by Nazanin Afshin-Jam as she takes the audience through the emotional episode.

Singer and songwriter Nazanin Afshin-Jam has been waging an international campaign to raise awareness about this human rights case. She has created a petition that now has over 230,000 signatories from around the world, as well as spoken to political leaders and international organizations and institutions, such as the United Nations and Amnesty International.

"We have a lot of momentum, but we're running out of time,... I really believe we can save Nazanin's life - but only with the support of the international community," she said.

To view the documentary visit: www.bodog.tv.

Nazanin Afshin-Jam has also made a video appeal to Iranian officials which can be viewed at : http://www.youtube.com/watch?v=jYOA9l5rPPc

To find out more information about the case of Nazanin Fatehi, visit : www.myspace.com/savenazanin

http://www.helpnazanin.com

Media Contact: savenazanin@hotmail.com

-----

Nazaninin tapauksesta on ollut artikkeli myös The Independentissä.

Rolinin arvio pamfletista

2007-01-05T11:43:00.000-08:00

Kristina Rolinin arvio pamfletistamme julkaistiin Tieteessä tapahtuu –lehden numerossa 8/2006. Olemme tarjonneet vastinetta julkaisun seuraavaan numeroon. Myöhemmin Niemelä tulee kirjoittamaan tälle blogille pitemmän yhteisvastineen sekä Rolinille että pamfletin Aamulehdessä arvioineelle Jokiselle.

Teoksestamme esitetään mediassa toistuvasti väitteitä, jotka ovat tarkoitushakuisia, suorastaan vääristeleviä. Näin ollen nämä sumutusyritykset on syytä kumota perusteellisesti.

Akateeminen feminismi ei ole tiedettä

2007-01-05T11:23:00.000-08:00

Vastine Aamulehteen (4.1.2007)

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo

Perustelimme pamfletissamme, miksi valtaosa naistutkimuksesta ei ole tiedettä vaan ideologiaa ja politiikkaa. Arto Jokinen ei väitettämme hyväksy (AL 2.1.2007). Silti hänkin avoimesti myöntää, että naistutkimus on hylännyt objektiivisuuden. Tieteen tulee kuitenkin olla objektiivista.

Toinen alan pseudotieteellisyydestä kertova seikka on, että väitteet eivät useinkaan ole testattavissa. Tieteen kriteereistä naistutkimus täyttää vain julkisuusvaatimuksen.

Jokinen väittää myös, että kiistassa olisi kyse luonnon- ja yhteiskuntatieteellisentutkimuksen eroista. Jako on täysin turha.

Ihmisillä on syyt käyttäytyä jollakin tavalla ja tätä koskevat selityksemme ovat oikeita tai vääriä. Yhteiskuntatieteelliset selitykset on toki tarkoitettu eri tasolle, mutta ne eivät silti saa olla ristiriidassa biologisten selitysten kanssa.

Mutta kuten pamfletissa osoitamme, useat naistutkimuksen valtavirran julkaisut ovat räikeästi vastakkaisia luonnontieteiden havainnoille. Lajina ihminen on toki ainutlaatuinen, mutta ihmisyhteisöjen tutkimus on aina myös osa biologiaa. Biologiset lait eivät selitä kaikkia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tieteiden välisellä hierarkialla on suuri merkitys naistutkijoiden koulutukselle; heidän tulisi tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.
Eli siinä määrin kun naistutkimuksessa tutkitaan sukupuolten välisiä suhteita, se on oikeastaan biologian haara.

Jokisen mukaan tiede on yhteydessä politiikkaan. Esimerkkinä hän käyttää omaa alaansa, väkivaltatutkimusta, joka hänen mukaansa ”on sitoutunut väkivallan vastaiseen politiikkaan”.

On kuitenkin huomattava, että kyseessä on kaksi eri asiaa: A) selvittää väkivaltaan liittyviä tosiasioita ja B) käyttää saatua tietoa asiaintilan muuttamiseen. Pamflettimme esimerkit osoittavat, että naistutkimus on jättänyt A-kohdan eli tosiasioiden selvittämisen väliin ja hypännyt kohtaan B, maailman muuttamiseen. Näin se on tullut rakentaneeksi sukupuoliin liittyvät ”tosiasiat” politiikan ehdoilla. Tieteenfilosofiassa ilmiö tunnetaan nimellä moralistinen virhepäätelmä. Tässä on kunnostautunut mm. queer-teoria, jonka mukaan sukupuolet ovat vain ”kielellisinä toistotekoina” tuotettuja ”heteronormatiivisia” valtarakennelmia.

Jokinen puolustautuu väittämällä, että queer-teoria on naistutkimuksen marginaalissa. Mutta ainakin Helsingin yliopiston Kristiina-insituutin opintosuunnitelman perusteella se on täysin valtavirtaa.

Toisinaan naistutkimukseksi halutaan kutsua myös tilastollista sosiaalitutkimusta vaikkapa kotitöiden tekemisestä tai naisten siirtymisestä eläkkeelle. Mikäli tällaiset tutkimukset ovat päteviä, ne ovat sitä sisältämästään naistutkimuksesta huolimatta.

Naistutkimus ei olekaan millään tavoin edesauttanut esimerkiksi naisvaltaisilla hoiva-aloilla tavattujen ongelmien ratkaisemista.

Jokinen myös esittää, että potisimme lesbokammoa. Perusteluidemme kannalta tällä asiattomalla ja virheellisellä heitolla ei ole mitään merkitystä. Kannatamme lämpimästi vähemmistöjen oikeuksia ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Näissä tavoitteissa nykyisestä naistutkimuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Jokisen henkilöön käyvä herja ei toki ole ensimmäinen laatuaan. Sanomamme on toistuvasti yritetty ohittaa syyttämällä meitä ties minkälaisesta taantumuksellisuudesta. Kuitenkin heti pamflettimme alussa ilmoitamme olevamme feministejä. Pitääköhän tieteellisissä kirjoissakin alkaa tunnustaa avoimesti väriä, ettei liberaaleja punavihreitä kirjoittajia syytetä oikeistokonservatiiveiksi? Jos pitää, se kertoo karulla tavalla akateemisen maailman politisoitumisesta.

Jokinen vähättelee myös ekofeminismin merkitystä. Sillä ei kai sitten ole väliä, että taannoin Oulun yliopiston naistutkimuksen professori suositteli luonnon pelastamiseksi paluuta animistiseen maailmankatsomukseen. Tiedettä – vai maagissävytteisestä toiveajattelusta nousevaa politiikkaa?

Leo Näreahon arvio Vartija-lehdessä

2006-11-28T06:53:00.000-08:00

Ensimmäinen kirja-arvion kriteerit täyttävä arvio pamfletistamme ilmestyi Leo Näreaholta Vartija-lehdessä 4/2006, s. 152-154. Esitämme seuraavassa otteita Näreaholta (tekijän luvalla):

Yksi pamfletistiemme perusongelma on, että he eivät ole vastustajastaan riittävän hyvin selvillä; tämä vähentää iskujen tehoa. Kirjoittajat käsittelevät naistutkimusta liian yhtenäisenä kokonaisuutena: puhe ”naistutkimuksesta” on tietenkin rankkaa yleistämistä. Vähintäänkin on tehtävä ero empiirisesti suuntautuneen naistutkimuksen ja filosofisen (ideologisen / poliittisen) naistutkimuksen välillä. Esimerkiksi historiallinen selvitys sadan vuoden takaisten palvelijattarien elämästä tai sosiologinen tutkimus ammattialojen jakautumisesta nyky-yhteiskunnassa sukupuolten kesken tuottaa empiiristä tietoa. Tällaisten tutkimusten yhteys feministisiin teorioihin voi olla melko ohut. Niemelän ja Tammisalon iskujen onkin nähtävä kohdistuvan ennen kaikkea filosofisempaan, feministiseen naistutkimukseen – ja monet kriittisistä iskuista kyllä osuvat.

Tuskin naistutkijatkaan kieltävät biologisen sukupuolen olemassaoloa. Mutta Niemelän ja Tammisalon väite, että valtavirtanaistutkimuksessa ei huomioita evoluutiopsykologian tutkimustuloksia, pitää nähdäkseni paikkansa. Sama kritiikki voidaan laajentaa myös kognitiivisen psykologian ja aivotutkimuksen tuloksiin. Kaikki nämä tutkimusalat ovat viime vuosina tuottaneet monia todisteita miesten ja naisten (poikien ja tyttöjen) myötäsyntyisistä eroista. Miehillä ja naisilla on kognitiivisia eroja, jotka voidaan havaita hyvin pienissä lapsissa ja joita on siten vaikea pitää pelkkinä kulttuurin tuotteina.

Kuvaavaa on, että suomalaisen naistutkimuksen keskeisessä julkaisussa Naistutkimus-lehdessä ei omien havaintojeni mukaan ole viimeisen 10 vuoden aikana julkaistu yhtään artikkelia, jossa käsiteltäisiin miesten ja naisten biologis-kognitiivisista eroista tehtyjä empiirisiä tutkimuksia. Myöskään 2005 ilmestyneessä suomalaisin voimin kirjoitetussa Feministinen filosofia –teoksessa aihetta ei käsitellä. Niemelä ja Tammisalo ovat oikeassa siinä, että näiden tutkimusten tuloksilla on merkitystä, kun etsitään selityksiä miesten ja naisten käyttäytymisen eroille. Joissakin ihmistieteissä, esim. kognitiivisesti suuntautuneessa uskontotieteessä, on alettu huomioida evoluutiopsykologian ja kognitiotieteen tuloksia. Miksi naistutkimus sivuuttaa luonnontieteellis-empiiriset tutkimustulokset?

Niemelä ja Tammisalo eivät käsittele kysymystä systemaattisesti, mutta heidän selityksensä tälle naistutkimuksen puutteelle on ilmeinen: feministinen tutkimus on lähempänä politiikkaa kuin tiedettä. Itse asiassa kirjan lopussa kirjoittajat esittävät luettelon pseudotieteen tunnusmerkeistä ja toteavat, että naistutkimus täyttää kriteereistä yhtä lukuun ottamatta kaikki. Jälleen Niemelä ja Tammisalo esittävän kantansa kovin jyrkästi ja yleistävästi, mutta oikeaan he osuvat siinä, että feministisen valtavirtatutkimuksen ideologista painotusta on vaikea kiistää.

Feministisen tutkimuksen emansipatoris-ideologinen painotus sisältää ilmeisiä vaaroja – myös tästä perusteesistä olen Niemelän ja Tammisalon kanssa samaa mieltä. Tuo painotus päätyy helposti siihen, että oman ideologisen lähtökohdan kanssa ristiriidassa olevia tutkimustuloksia ei huomioida. Yksi naistutkimuksen ongelma on myös se, että akateemiselle feminismille tyypillinen sosiaalis-konstruktivistinen lähtökohta johtaa relativismiin, tiedon ja arvojen suhteellistamiseen. Ainakin osa feministitutkijoista haluaa luopua objektiivisen totuuden ja todellisuuden käsitteistä. Mutta jos totuuden tavoittelua ja objektiivisuutta ei enää pidetä tieteen tekoa ohjaavina arvoina, mitä silloin jää jäljelle – erilaisten ideologioiden kamppailu? Toivottavasti Niemelän ja Tammisalon pamfletti synnyttää edes hiukan laajemmin keskustelua naistutkimuksen ideologisista sitoumuksista.

Kaiken kaikkiaan Niemelän ja Tammisalon pamfletti on räväkkä puheenvuoro, joka perusteellisempana ja retorisesti silotellumpana olisi luultavasti synnyttänyt enemmänkin keskustelua.

Ensimmäinen kunnollinen arvio Keisarinnasta tulossa

2006-10-24T00:34:00.000-07:00

Meillä on ilo ilmoittaa, että Tieteessä tapahtuu -lehti on joulukuun numerossa julkaisemassa pamfletistamme ensimmäisen kunnollisen arvion.

Pseudotiede on pesiytynyt yliopistoon

2006-10-20T15:20:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo (Skeptikko 3/2006)

Suomalaisen naistutkimuksen tila on tieteellisessä mielessä katastrofaalinen. Julkaisimme elokuun lopulla tiedepamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006), jossa osoitamme tämän ikävän tosiasian. Varsinkin ns. queer-teoria on mielestämme puhdasta pseudotiedettä.

Pamflettimme ensisijainen tarkoitus on herättää akateemiset feministit ja tiedeyhteisö dogmaattisesta unesta ja palauttaa tieteeseen kuuluva itseään korjaavuus myös humanistisille aloille. Nais- ja queer-tutkimuksessa esitettyjen, äärimmäisen ongelmallisten väitteiden valossa on mielestämme välttämätöntä, että asialle pitää nopeasti tehdä jotain. Toki me kernaasti keskustelisimme myös suoraan nais- ja queer-tutkijoiden kanssa – jos se vain olisi mahdollista. Mutta esimerkiksi naistutkimus-sähköpostilistalla ensimmäinen reaktio oli sen pohtiminen, pitäisikö kirjamme vaieta kuoliaaksi. Tämä siis ennen kuin kukaan oli sitä edes nähnyt, lukemisesta puhumattakaan.

Kirjamme julkistamistilaisuuteen 24.8., jota myös em. naistutkijoiden sähköpostilistalla oli mainostettu, oli toki saapunut muutama naistutkija, mutta vain yksi heistä esitti meille kriittisiä kysymyksiä. Tämä rohkea ja fiksulta vaikuttanut henkilö oli Annamari ”Ansku” Vänskä. Hän puolusti naistutkimusta mm. kysymällä, eikö pamfletissamme esittämämme subjektivismi-syytös päde kaikkiin humanistisiin tieteisiin. Tähän vastasimme, että mielestämme vain ne humanistiset ja yhteiskunnalliset tieteet, jotka noudattavat ”metodiikassaan” muodikasta postmodernia relativismia, ovat nais- ja queer-tutkimukseen verrattavaa huuhaata. Jos nimittäin Vänskän vihjailu vietäisiin loppuun asti, esimerkiksi historiantutkimus ei koskaan voisi löytää historiallisia faktoja. Historiassakin kaikki olisi näin ollen pelkkää ideologiaa ja subjektiivisia näkemyksiä.

Julkistamistilaisuutta seuraavana päivänä Vänskän väitöskirjan tiivistelmä julkaistiin suomalaisella Uniqueer-sähköpostilistalla. Tiivistelmän perusteella Vänskän väitös on täydellistä relativismia ja sosiaalikonstruktivismia. Käsittelemme tässä lyhyesti Vänskän väitteitä, koska ne jatkavat sillä epätieteellisellä linjalla, jota pamfletissamme kritisoimme.

Vänskä on tutkijana Pornoakatemiassa. Näin hänestä kerrotaan akatemian Internet-sivuilla: ”Annamari Vänskä tutkii myös sitä, miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista.”

Me taas evoluutioteoriaan ja ihmislajin käyttäytymisen biologiseen pohjaan perehtyneinä lähdemme siitä, että ”pornoksi leimattua” materiaalia tuotetaan siksi, että se kiihottaa ja myy. Eritoten ihmiskoiraat katsovat mielellään, kun ihmisnaaras tai -koiras parittelee ja/tai harrastaa muuta seksiä. Yleensä pornossa seksiä harrastavat ihmisyksilöt ovat melko symmetrisiä (=kauniita, terveitä, hoikkia, hyvin muodostuneita) ja nuoria. Eli asia taitaa pikemminkin olla niin, että ensin tulee mieltymys (joko keskimääräinen eli normaali tai sitten perverssi) ja tarve, ja tältä pohjalta syntyy tarjonta siihen vastaamaan. Ei siis ihme, että Vänskän ja meidän kantamme ovat tismalleen päinvastaiset. Meidän mielestämme näyttää siltä, että pornossa pyritään markkinatalouden lakien mukaisesti miellyttämään ensisijaisesti mahdollisimman laajaa kuluttajakuntaa. Tästä syystä pornotähdiksi valitaan yksilöitä, jotka mahdollisimman hyvin osuvat yksiin evolutiivisesti kehittyneiden kauneusmieltymysten kanssa. Todettakoon, että pornografisessa materiaalissa naiset ovat lähes poikkeuksetta rehevämpiä kuin vaatemainoksissa. Syy tähän on mitä ilmeisimmin se, että tietynlainen pyöreys kertoo naisen hedelmällisyydestä – jota miehen tarkat silmät taas ovat kehittyneet arvioimaan. Feministiantropologi Sarah Hrdy käyttää naisen taipumuksesta varastoida rasvaa nimitystä ”fertile fat”, vapaasti suomentaen ”lisääntymisläski” tai ”synnytyssilava”. Harvinaislaatuiset poikkeukset, esimerkiksi eläinporno tai ylilihavat näyttelijät, eivät ole argumentti tätä näkemystä vastaan. Aina on poikkeuksia jotka vahvistavat säännön.

Vänskän väitöskirja Vikuroivia vilkaisuja – Ruumis, sukupuoli,
seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus tarkastettiin Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2.9.2006. Tiivistelmässä mainitaan, että

”lähtökohtana on, etteivät visuaaliset representaatiot vain heijasta todellisuutta vaan tuottavat sitä aktiivisesti. Vänskä toteaa väitöksessään, että visuaalisten esitysten täyttämässä ja ihmiskeskeisessä kulttuurissa maailmankuvasta on tullut maailma kuvana ja ihmisruumiista pinta, johon kaiverretaan käsitykset hyvästä ja tavoittelemisen arvoisesta, onnellisesta elämästä. Kuvat ovat poliittisia: niillä tuotetaan popularisoitua tietoa haluttavista sukupuolista ja seksuaalisuuksista. Koska kaikki visuaaliset esitykset ovat rakennettuja, eivät mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.”

Kuten todettua, Vänskä esitti meille kysymyksen, onko humanistinen tiede meidän mielestämme laajemminkin subjektivismin riivaamaa. Hänen väitöskirjansa valossa kysymys tulee ymmärrettäväksi. Lainatusta kohdasta ilmenevät juuri ne väitteet, joiden vuoksi olemme huolissamme tieteen itseään korjaavuudesta yliopistoillamme.

Vänskä siis väittää, että joku taho on tehnyt maailmasta kuvan, joka katsojan päässä muuttuu tiedoksi siitä, kumman sukupuolen kanssa hän haluaa pariutua. Ja me kun naiivisti uskoimme empiirisiin tutkimuksiin siitä, että esimerkiksi homoseksuaalisuus on hyvin pitkälle periytyvä ominaisuus, ei yksilön oma valinta. Ja sama taho on Vänskän mukaan tehnyt ihmisruumiista pinnan, johon ”kaiverretaan” ties mitä. Tästä tulee kuitenkin mieleen vain Franz Kafkan mestarillinen novelli Rangaistussiirtolassa. Se onkin väitteen ainoa hyvä puoli. Eipä silti, Vänskän maailmankuva on väitöskirjan perusteella pikemminkin orwellilainen kuin kafkamainen.

Vänskän käsittelyssä seksistä ja pornosta tulee näet propagandan, politiikan ja naisen alistamisen kenttä, joka tietenkin on osa laajempaa hallinnan kokonaisuutta. Oletamme, että kyse on pamfletissamme yksityiskohtaisesti kumotusta ”heteronormatiivisuudesta”, jonka mukaan joku taho (yhteiskunta, kulttuuri, mainonta tms.) tarkoitushakuisesti tuottaa heteroseksuaalista ja ”sukupuolittunutta” käyttämistä tukevaa propagandaa, olkoon se sitten pornoa tai jotain muuta. Tällaisiin väitteisiin ei ole perusteita, koska biologiaa opiskelemalla selviää, että suvullisesti lisääntyvistä lajeista suurimman osan on ollut pakko olla ja on pakko olla vastakin heteroita, muuten yksilön kantamat geenit eivät mene evoluutiossa eteenpäin. Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa, kuten vanha sananparsi kuuluu. Perustelemme asiaan liittyvän biologian pamfletissamme tarkemmin, joten tässä siihen ei ole tarpeen mennä.

Lopuksi tärkein. Vänskän väitöskirjatiivistelmässä todetaan suoraan, etteivät ”mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.” Tämä on käsittääksemme puhdasta relativismia. Toki kuvista ja niiden tulkinnasta voidaan keskustella ja kirjoitella väitöskirjoja, mutta kuva esittää todellisuutta ja kuvassa oleva vartalo on evoluution tuottama ”eloonjäämiskone” – aivan kuten muillakin lajeilla. Se ei synny ilman geenien ja ympäristön monimutkaista vuorovaikutusta, kuten nykybiologiaa opiskelemalla selviää. Myöskään seksuaalinen mieltymys ihmisvartaloon tai muut lisääntymiseen liittyvät tunteet, rakastumisesta mustasukkaisuuteen, eivät olisi mahdollista ilman taustalla olevaa geneettistä komponenttia. Toki ympäristö vaikuttaa ilmiasun muodostumiseen, mutta ihmisestä ei raskaallakaan aivopesulla voi tehdä millaista olentoa tahansa. Yksilönkehitys tapahtuu tiettyyn suuntaan ja evoluutiossa keskeisessä roolissa oleva lisääntymiskäyttäytyminen ei voi olla helposti muokattavissa. Sen pitää olla pitkälti ns. kovakoodattua.

Sen sijaan nais- ja queer-tutkimuksessa – ja postmodernissa relativismissa laajemmin – jätetään pääsääntöisesti ihmisyyden geneettinen puoli kokonaan käsittelemättä. Näin ollen mainittujen alojen teoriat väistämättä ovat kohtalokkaalla tavalla virheellisiä. Teorioiden vioista ja ongelmallisista väitteistä ei kritiikin edessä suostuta edes keskustelemaan, puhumattakaan siitä että niistä tieteellisen fallibilismin mukaisesti luovuttaisiin.

Naistutkijoiden kannattaa myös huomata, että jos mitkään kuvat eivät ole toisia todempia, juutalaisten joukkomurhaa, Pol Potin ja Stalinin puhdistuksia tai islamissa harjoitettua tyttöjen sukupuolielinten brutaalia silpomista ei ole olemassakaan. Niiden kieltämiseen riittää pelkkä Kristiina-instituutista hankittu filosofian tohtorinhattu. Mutta mitä tekemistä tällaisella nihilismillä on tieteen kanssa?

Kaisa Ruokamo jatkaa ad hominem -linjalla

2006-09-22T05:50:00.000-07:00

Kaisa Ruokamo jatkaa ad hominem –hyökkäystään Osmo Tammisaloa kohtaan. Kommentoimme seuraavassa hänen uusinta kirjoitustaan.

Kaisa Ruokamo:

torstai, syyskuu 21, 2006
Tammisalo on velkaa naistutkimukselle

Tv-kriitikkosuosikkini Marko Ahonen kirjoitti dvd:nä julkaistusta elokuvasta Pingviinien matka (KSML 20.9.2006). Tässäpä hyvä elokuva naistutkimuksen (ja siten kaikkien ihmistieteiden) arvostelijalle Osmo Tammisalolle, jonka geneettisenä tyhjiöpakkauksena toimiva elimistö varmasti riemuitsee elokuvan perhekäsityksestä, joka pohjautuu biologiaan. Ympäristötekijöillähän on varmasti pingviineillekin tosi pieni merkitys, sillä nehän elävät niin suotuisissa luonnonoloissa, joissa pärjäisi suurin osa maapallon lajeista.

Niemelä & Tammisalon kommentti:

Tammisalo ei ole koskaan missään kirjoituksessaan väittänyt, että ympäristötekijöillä olisi eliöiden käyttäytymiseen pieni vaikutus. Päinvastoin.

KR:

Marko Ahonen kirjoittaa:

"USA:ssa Pingviinien matka on ollut valtava hitti, koska konservatiiviset fundamentalistikristityt omivat sen itselleen. Heistä elokuva on erinomaista ydinperhepropagandaa, jossa perinteiset arvot ovat kunniassaan.

Herranjestas sentään! Nehän ovat pingviinejä, siis eläimiä. Näinkö kaukaa tiettyjen piirien pitää nykyään vahvistusta maailmankuvalleen hakea?

Se, että Pingviinien matkaa käytetään lyömäaseena homoja, yksinhuoltajia ja eronneita vastaan, ei tietenkään ole elokuvan itsensä vika. Mutta kyllä se vaan silti ärsyttää. "(...)

N&T kommentti:

Tammisalo ei ole konservatiivikristitty, vaan liberaali ateisti – ja vieläpä feministi (jos se määritellään sukupuolten välisen tasa-arvon kannattamiseksi). Tammisalo ei myöskään ole missään esittänyt, että ihmisen tulisi käyttäytymisessään ottaa mallia muista lajeista. Päinvastoin. Naistutkijat ja feministit tällaisia suosituksia sen sijaan toistuvasti esittävät. Näitä aiheita käsittelemme myös pamfletissa, joka Ruokamon olisi ollut syytä lukea ennen kritiikkinsä esittämistä. Jos hän olisi pamflettimme lukenut, hän tietäisi, ei luulisi tietävänsä.

KR:

Pingviinien perherutiinit ja järjestelmällinen ydinperhekäsitys suovat varmasti sielua voitelevaa lohtua Osmo Tammisalolle. Hänen naistutkimuksen vastainen kritiikkinsä perustana kun on hirvittävä huoli siitä, kuinka pienen pojan käy jos perheen rutiineja ja konventionaalisia ja traditionaalisia tapoja horjutetaan. Tosiasiassa Tammisalo on murtunut sen kalvavan murheen takia, millainen hoivaavasta äidistä saattaa tulla, jos ydinperheen heteronormatiivisia sukupuolirooleja tutkitaan kriittisesti.

N&T kommentti:

Karkea psykologisointi jatkuu. Ruokamo analysoi Tammisalon motiiveja kuin Sigmund Freud aikoinaan Michelangelon Mooses-patsasta. Naistutkimuskritiikkimme takana ei todellakaan ole huoli perhearvojen murenemisesta tai lasten saaman hoivan määrästä. Kyseessä on aito huoli tieteellisen tutkimuksen tasosta – joka Ruokamon kirjoitusten perusteella on enemmän kuin aiheellinen.

KR:

Tammisalo liioittelee epätoivossaan hoivan laadun ja määrän muutosta. Hoiva ja huolenpito ja lapsen passaaminen ja paapominen eivät varmasti vähene, vaan suorastaan vahvistuvat ja kasvavat määrällisesti ja laadullisesti, kun naistutkimus selvittää sukupuoliroolien ideologisia, kulttuurisia ja poliittisia perusteita.

Naistutkimus (ja feminismi) kun vapauttavat miehen ulos kankeasta ja psyykelle vahingollisesta roolistaan perheen ulkorataa kiertävänä tarkkailijana. Mies vapautuu toteuttamaan monipuolisemmin itseään. Siksi feminismi on seurauksiltaan myös miesten vapautusliike, sillä feminismi rikkoo sukupuoliroolien ideologiset kahleet.

N&T kommentti:

Jos Ruokamo olisi vaivautunut kirjamme lukemaan, hän tietäisi että tämäkin aihe on siinä käsitelty. Tosin me olemme tulleet siihen tulokseen, että nykyaikainen länsimainen hyvinvointiyhteiskunta on pitkälti mahdollistanut miehelle sen korostetun tunneroolin, mikä nykyään on muodissa. Meillä ei tietenkään ole mitään tällaista tunneroolia vastaan. Päinvastoin.

Tässä välissä on paikallaan ehkä kerrata hieman biologiaa. Nisäkäsmaailmassa on ensinnäkin hyvin harvinaista, että koiras ylipäätään ottaa osaa jälkeläisten hoivaamiseen. Toki on olemassa lajeja, joilla koiras kantaa päävastuun hoivasta (esim. vesipääsky ja merihevonen). Tällaisilla lajeilla myös parinvalinta on kääntynyt ”päinvastaiseksi”, juuri kuten sosiobiologi Robert Triversin teoria vanhemman investoinnista ennustaa: naaraat kilpailevat valikoivien koiraiden suosiosta. Myös ihmislajille on tyypillistä, että koiras osallistuu perheen elättämiseen; sitä varten on olemassa joukko evolutiivisesti kehittyneitä perhetunteita, mm. rakkautta ja mustasukkaisuutta. Ja olosuhteet sitten vaikuttavat siihen, minkä verran ja millä tavoin nämä perhetunteet pääsevät käynnistymään (ks. esimerkiksi Yhteiskuntapolitiikka 3/2003, Sarmaja).

KR:

Sillä huolenpito lapsista ("kasvattaminen", ravitseminen, läsnäolo jne) ei ole biologiaa, kuten Osmo Tammisalo luulee. Jos se olisi biologiaa ja Osmo Tammisalon rakastamaa insinööritiedettä, hän voisi hyvin pärjätä ja kasvaa pingviiniperheen jäsenenä. Pingviineillä kun on ydinperhe ja turvallisen vakaa perhekäsitys.

N&T kommentti:

Jos kyseiset ominaisuudet eivät ole biologian alaan kuuluvia, evolutiivisesti kehittyneitä taipumuksia, niin mikä ne on synnyttänyt? Kulttuuria ei voi selittää kulttuurilla, se on kehäpäättelyä. Kysymme siis Ruokamolta: Mikä on synnyttänyt ihmisen, myös ihmiskoiraan, taipumuksen pitää huolta lapsistaan?

KR:

Tammisalon empiriset havaintokyvyt eivät muuten näytä olevan oikein kunnossa - niin paljon kuin hän empirisiä näyttöjä naistutkimukselta vaatiikin. Ydinperhettä (ja pienten poikien turvallisuudentunnetta) kun ei todellakaan horjuta sukupuoliroolien tarkastelu esimerkiksi naistutkimuksessa, vaan perheiden hajoaminen ja nimenomaan se, että eronneiden vanhempien lapsista lähes 90 prosenttia elää äitinsä kanssa. Heistä suurin osa ei kunnolla edes tapaa etävanhempaansa eli isäänsä.

Erolasten kohtalo kertoo rankkaa kieltään sukupuolirooleista, jotka on pohjustettu jo ydinperheaikana. Tätäkö geeni-insinööri Osmo Tammisalo haluaa suojella?

N&T kommentti:

Tammisalo ei esitä mitään arvopreferenssejä eikä suojelusuosituksia, vaan kritisoi naistutkimuksen pseudotieteellisyyttä. Jos lapset avioerossa rutiininomaisesti määrätään äidille, ei tämä ole Tammisalon vika. Pikemminkin olisi tärkeää tarkastella sitä, mistä avioerojen suuri määrä johtuu. Ruokamo itse tulee näköjään kannattaneeksi ydinperhettä, koska näkee avioerolasten kohtalon niin negatiivisessa valossa.

KR:

Sitä paitsi, ollakseen looginen Tammisalon pitäisi heittää kaatopaikalle myös hurja määrä muitakin tieteitä. Esimerkiksi sosiologia olisi niin ilmiselvä kohde Tammisalon hyökkäykselle, että hänen täytyy sokeanakin siihen vielä joskus kompastua, jos hän ei tätä maalitaulua muuten oivalla.

N&T kommentti:

Kuten todettua jo Sara Heinämaan vastaavan huomion yhteydessä, kadumme itsekin sitä, ettemme saman tien esittäneet kritiikkiä myös muita metodisesti heppoisia aloja kohtaan. Niemelä on sosiobiologia-pamfletissaan näitä aloja jo arvostellut.

KR:

On muuten erittäin kummallista, että vieläkin voi joku mies, tällainen Tammisalonkin kaltainen wanna-be-insinööri, nousta julkisuuteen haukkumalla ihmistieteiden metodeja. Ja tässä tapauksessa siis räksyttämällä vihaisesti ja kostonhimoisesti naisten tekemälle tieteelle, jonka autonomisuus ja omat, erityiset ajattelurakennelmat ovat kunnioitettavia verrattuna Tammisalon itseterapointiprojektiin.

N&T kommentti:

Jos Ruokamo olisi kirjamme lukenut, hän tietäisi, että naistutkimus ei täytä autonomisuuskriteeriä, joka siis on yksi tieteen tuntomerkeistä. Naistutkimukseen sekoittuu jatkuvasti ideologiaa ja moralismia, joka vakavasti loukkaa autonomian periaatetta. Tammisalo ei myöskään ole kiinnostunut insinöörin urasta. Jos ihmistieteiden, kuten naistutkimuksen (vaikka se ei tiedettä olekaan), metodiikkaa ei saa kritisoida, jatkuu alojen pseudotieteellinen meno entisellään eikä tieteeseen kuuluvaa kriittisyyden periaatetta edelleenkään noudateta.

KR:

Ihmistieteet, kuten naistutkimus, ovat kriittisiä tieteitä, toisin kuin Tammisalon palvoma insinööriajattelu. Naistutkimusta hän moittii kriittisyydestä, mutta itselleen hän kernaasti suo valtakunnan kriitikon arvonimen, kun kyse on naistutkimuksesta. Tammisalo tulee omalla tarpeellaan jakaa krittiikkiä todistaneeksi sen, insinööri-ilmapiirissä saattaa olla hirmu tylsää. Siksi Tammisalokin on hypännyt tosiasiassa ihmistieteilijäksi - niin insinöörimäinen kuin hän luuleekin olevansa. Hänen kirjansa Keisarinnan uudet vaatteet väitteethän ovat humanistista ajattelua, ei biologiaa ja matematiikkaa.

N&T kommentti:

Tammisalo ei moiti naistutkimusta kriittisyydestä vaan sen puutteesta. On silti hienoa, jos Ruokamo nyt yhtäkkiä nostaa Tammisalon tieteen tekijöiden joukkoon, vaikkei ole pamflettia edes lukenut. Jos olisi, hän tietäisi että, naistutkimuksen kritiikki esitetään luonnontieteen näkökulmasta. Näköjään jo pelkästään naistutkimusta arvostelemalla saa nykyään humanistinpaperit.

KR:

Ja arvatkaapa mitä vielä. Osmo Tammisalo on ajattelijana melkeinpä naistutkija. Hänhän on lähtenyt analysoimaan sukupuolirooleja ja niiden kehitystä. Tosin häntä ei voi suureksi metsästäjäksi kutsua, vaan pakoon metsästäjää luikkivaksi pupuksi, joka perustelee esseissään ja kirjassaan kuinka pikkupupua (miestä) pitää suojella pelkoa aiheuttavalta naiselta.

Tammisalo on älyllisesti ja kirjoittajana velkaa naistutkimukselle.

N&T kommentti:

Ruokamon karkeaan ad hominemiin ja seksistiseen uhoon puuttumatta voidaan todeta, että tämän määritelmän perusteella biologia on naistutkimusta. Miksi siis naistutkijat ja feministit sitä niin kovasti vihaavat?

Kritiikin tasosta

2006-09-22T03:11:00.000-07:00

Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteen (38/2006) kolumnissaan Riku Siivonen kirjoittaa seuraavasti:

"Käsiin sattui nuoren kuvataiteilijanaisen tekemä teos, kuvitettuja ajatelmia naiseudesta ja sellaisesta. Se oli käsittämätöntä skeidaa. Tai no, ainakaan siinä ei ollut mitään uutta: lasikattoja ja tarpeettomia ulkonäköpaineita. En silti uskaltanut miettiä f-kysymyksiä. Olen erehtynyt julkiseen pohdiskeluun, mutta yleensä naispuoliset läsnäolijat ovat hiljentäneet minut. Syitä on kaksi: a) en voi ymmärtää, koska olen mies, ja b) he eivät muutenkaan viitsi alentua pinnalliseen approtason pohdintaani.

"Jälkimmäistä tapaa käytti vastikään naisfilosofi, joka piti miesten kirjoittaman naistutkimuskriittisen kirjan lähtökohtia "filosofisesti turhauttavina".

"Se on arrogantti suhtautumistapa, tosin myös osuva. Kirja itse oli käsittämätöntä skeidaa."

Kuulisimme Siivoselta mieluusti kaksi asiaa:

1) Mitkä hänen mukaansa ovat Keisarinna-pamfletin "lähtökohdat" - mikäli ne siis ovat jossakin muualla kuin tieteen edistämisessä?

2) Mikä osa kirjasta jäi Siivoselle käsittämättömäksi? Onko kyse kenties samoista osioista, jotka meidänkin mielestämme ovat käsittämättömiä? Esimerkkinä toimikoon seuraava lainaamamme ote feminististä pedagogiikkaa käsittelevästä kirjoituksesta:

"Feministinen pedagogiikka voi siis johdattaa uudenlaisen subjektiuden jäljille. Feministinen pedagogiikka voi olla se tangentiaalinen kohtauspaikka, se 'väline', jonka avulla sekä opettaja että opiskelija valaisee ja läpivalaisee omaa subjektiuttaan ... Se ei ole viaton välitila subjektien kohtauspaikkana eikä sisaruuden turvallinen perheyhteisö, vaan eräänlainen mahdollisuus erilaisissa valta-, auktoriteetti-, seksuaalisuus- ja subjektipositioissa tangentiaalisesti löytää vaihtoehtojen virtuaalitilassa ne uusien representaatioiden aukot, joita 'tavallisessa elämässä', rakennettujen rajojen sisällä, tapojen ja toistojen orjuuttamina on usein vaikea tunnistaa" (Maarit Lindroos: Feministisen pedagogiikan uudet ulottuvuudet; Synteesi 4/1996).

Vai jäivätkö käsittämättömiksi osiot, joista olemme saaneet palautetta eräiltä muiltakin lukijalta? Biologian perusasioita olisi kuulemma pitänyt kerrata vielä selkeämmin ja perusteellisemmin. Tähän voidaan todeta, että pamfletti ei ole oppikirja. Mikäli jokin evoluutioteoriaan ja Homo sapiens sapiensin käyttäytymiseen liittyvä asia jää epäselväksi, internetistä ja kirjamme viitteistä voi etsiä lisätietoa. Yleensäkin nämä asiat pitäisi hallita, jos on lukion käynyt.

Lisätiedon etsiminen on normaali käytäntö tieteellisissä ympyröissä; suosittelemme sitä lämpimästi muillekin. Eipä silti, kuten pamfletissamme osoitamme, pseudotieteellisissä ympyröissä luonnontieteellistä tietoa pikemminkin vieroksutaan.

Ruokamon kirjoitus

2006-09-20T13:10:00.000-07:00

Siltä varalta, että pamflettimme toisen käden lähteen pohjalta arvioineelle Ruokamolle iskisi myöhemmin itsesensuuri päälle, lienee parasta julkaista hänen kirjoituksensa alkuperäisessä muodossaan (poislukien tekstin alkupuolen meihin liittymätön osio) tässä välittömästi:

keskiviikko, syyskuu 20, 2006
Tammisalo ja Niemelä pelkäävät Äitiä

Nyt on sitten liikkeellä parivaljakko Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä, jotka haluavat todistella, että oikeastaan kukaan täysijärkinen ei voi olla feministi eikä ainakaan kukaan tieteellisesti itsensä vakavasti ottava voi uskoa naistutkimuksen tutkimustuloksiin ja väitteisiin. Osmo Tammisalo patsastelee Iltalehden (16.9.2006) Sana sanaa vastaan -dialogipalstalla kuin Äidin Ihana Aurinko, joka odottaa saavansa kehuja hyvästä työstä.

Osmo Tammisalo kokee varmasti ansainneensa jo mitalin viime vuosien uurastuksestaan naistutkimuksen mollaajana. Sertifikaatin tälle haukulle ojentaa tietysti se kirkasotsaisten lajitoverien lauma, pelkopissan kintuilleen lirauttaneet hännänheiluttajat, joiden tiivis yhteys lujittuu räksyttämällä yhteistä vihollista: naisia jotka eivät suostu alistumaan miesten sanelemiin sukupuolimäärittelyihin.

Mikä ihme tässä sukupuolesta ääneen puhumisessa voi olla niin pelottavaa? - Tammisalon ja Niemelän kirjasta "Keisarinnan uudet (v)aatteet" tehdyistä kritiikeistä voin luoda jonkinlaisen käsityksen. Poikien mielestä on karmaisevaa, että jokin oppiaine ja tieteenala uskaltaa tärisyttää heidän turvallista lintukotoaan, eli perhettä ja perheen ja vanhemmuuden kautta uusinnettavia sukupuolirooleja. Heidän väitteensä on, että luonto ja geenit ovat perheen puolella. Voi kuinka epätoivoista! Että ihan jostain kansallisromanttisesta Kaukametsän torpasta ja sen elämästä pitää lähteä hakemaan perusteluja nykymuotoiselle perheelle (siis ydinperheelle) ja perheen jäsenten rooleille.
Miksi nämä (ilmeisesti edelleenkin äitinsä napanuorassa roikkuvat) pojat eivät sitten perustele myös kaikkea muuta perhe-elämää luonnon ja biologian vaatimuksilla, eli toisin sanoen luonnonmukaisuudella? Pitäisikö meidän esimerkiksi ryhtyä järjestämään maailmaan kulkutauteja ja nälänhätiä, jotta luonto saisi hoitaa karsintahommat?

Tieteelle on varmasti erittäin vaikea ja todennäköisesti ratkaisemattomaksi jäävä ongelma mikä lopulta on luontoa ja biologiaa ja kuinka ylettömästi voimme olettaa olevamme geeniemme käskyttämiä. Minä kysyn, onko esimerkiksi ihailtavaa ja esimerkillistä perhe-elämää ja sukupuoliroolien toteuttamista se, että eskimonainen tarttuu tilaisuuteen ja lämmittää igluun yökylään saapuvaa vierasta miestä, mikä varmasti tuo uusia ja käytännön kokemuksen mukaan helposti leviäviä geenejä perheyhteisöön? Eikö naisen ole luonnon ja biologian vuoksi hyödyllistä jatkuvasti etsiä uusia, aina parempia geenejä eli vaihtaa jokaiselle lapselle uusi isä? Nuorimman jälkeläisen isän virheet voitaisiin näin koettaa aina korjata seuraavassa raskaudessa. Näinhän mm. koiranjalostuksessa menetellään. Jälkeläisten terveys ja elinvoima siinä vain kohentuisi.

Olen sitä mieltä, että biologiaan ja luonnonlakeihin vedottaessa ollaan aina hyvin lähellä poliittisen luonnonmukaisuuden käsitettä, ja sehän johtaa ekofasismiin. Siinä vain vahvojen annetaan ylipäätänsä jäädä edes henkiin. Olen varma, että niin Osmo Tammisalo kuin Jussi K. Niemeläkin ovat aikuiseksi kasvaessaan epäonnistuneet irrottautumisessa äidistään. Äiti on liian pelottava ja iso hahmo yhä heidän mielessään; epäonnistunut irrottautuminenhan oikeastaan vain suurentaa edelleen tätä äitipeikkoa. Äidinpelosta kertoo jo heidän kirjansa nimikin, Keisarinnan uudet (v)aatteet.

Etenkin Tammisalolle elämä on muodostunut siksi taisteluksi naista ja naisen valtaa vastaan. Sillä naisten (jotka he samaistavat vielä Kaikkimahtaviksi Äideiksi) valtaahan nämä pojat vain pelkäävät, eivätkä mitään sen kummempaa. He koettavat vain naamioida pelkonsa naistutkimuksen (ja feminismin) vastaiseksi kamppailuksi, sillä se näyttää jotenkin miehekkäämmältä.

Minä ihmettelen millaisia terapointiprojekteja Osmo Tammisalo hänen kaltaisensa joutuvatkaan virittelemään julkisuudessa, jotta he saavat siten jollain tavalla käsiteltyä turvattomuuden traumaansa. Turvattomuus tarkoittaa Tammisalon kaltaisten tyyppien luonteenpiirteenä sitä, että heidän käsityksensä äidistä (ja sehän on näille pojille tietysti isosti Äiti) on ristiriidan sävyttämä. Äiti on yhtäaikaa suuri vallankäyttäjä, kaikki luokseen imevä janoinen hirmulisko, ja toisaalta helposti hylkäävä.

Puuhapete
Osmo Tammisalo

Fakta on, että eihän kukaan humanisti, yhteiskunta- ja ihmistieteilijä voi tosissaan alkaa pohtia poikien esittämien väitteiden perustaa, joka on täysin metsässä. Pojathan tulevat miehisessä ylemmyydessään, jonkinlaisina tieteiden välisenä universaali-insinöörinä väittäneeksi, että yhteiskuntatieteitä ei voi olla olemassa, koska väitteitä ei voi matemaattisesti todentaa. Näin he ryhtyvät itse, tiedostamattaan ja ymmärtämättään, empiiriseksi todisteeksi naistutkimuksessakin usein esiintyvälle väitteelle, että tiede ja tieteellinen ajattelu ovat rakenteellisesti sukupuolittuneita.

Tällaisten puuhapetejen yleisinsinöörinä esiintyminen on juuri sitä empiriaa, jonka perään Osmo Tammisalo huutaa esseessään Tieteessä tapahtuu -lehdessä (7/2005). Minäkin tulin lukeneeksi sen noin vuosi sitten. Tammisalo on siitä lähtien kehitellyt edelleen naistutkimuksen kritiikkiään, jonka hän on havainnut elintarvikeinsinöörinä, anteeksi -tieteilijänä, käteväksi tavaksi päästä julkisuuteen.

Tammisalo taitaa olla vain äidin kultapojuna huumaantunut menestyksessään rakkauden biologian tarkastelijana. Hänhän julkaisi kirjan aiheesta viime vuonna. Tammisalolle olisi eduksi, jos hän oppisi tunnistamaan eri tieteenalat ja etenkin erottamaan biologian ja siihen samaistamansa insinööritieteet kaikista muista tieteistä. Lisäksi, minua ärsyttää Tammisalon ihmeellinen itsetehostus tuon "tieteellisen insinööriotteensa" avulla. Aivan kuin hän ei olisi jotenkin tarpeeksi Mies ja siis vastakkainen sukupuoli naiselle, jos hän ei jatkuvasti ylläpitäisi julkista kuvaansa insinööriotteen hallitsevana.

Miksi Tammisalo on muodostanut itselleen kompleksin häneltä ilmiselvästi puuttuvasta insinööriydestä?

Tammisalon ei ehkä kannata enää katsoa lasteninsinööriohjelmaa Puuha-Pete, jottei ahdistus kasva.

Naistutkimuksen kritiikki, joka jo perustaltaan on täysin pielessä, lienee siis vain Tammisalon itseterapointia, oman miehisyyden epätoivoista todistelua.

Insinööriys taitaa sitä paitsi olla ristiriidassa Tammisalon sisimpien halujen kanssa. Hän voisi pikkuhiljaa uskaltautua uskomaan, että humanistikin voi olla mies, eikä mikään puolivälin raakavedos.

Uusi ad hominemin huippu

2006-09-20T12:33:00.000-07:00

Toistaiseksi pamfletistamme annettu kritiikki on feministien ja naistutkijoiden taholta ollut odotettua. Kaisa Ruokamo blogillaan antaa oivan näytteen siitä, mitä olemme eri yhteyksissä kutsuneet nimellä "karkea psykologisointi".

Tällaiset arviot muistuttavat meitä siitä, että työmme ei ole turhaa.

Ad hominemin huippu

2006-09-17T02:46:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo

Helsingin Sanomissa (17.9.2006) Sunnuntai-sivuilla NAISTEN AUTOKAUPPA –palstaa (sivu D3) pitävä Anne Moilanen kirjoittaa:

"Keskiviikko. Selaan toista kirjaa. Kaksi tietokirjailijoiksi itseään kutsuvaa miestä, Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, väittävät naistutkimusta humpuukiksi. Kaksikko on pusannut kasaan julkaisun Keisarinnan uudet (v)aatteet, jossa valitetaan, että naistutkimus ei täytä luonnontieteen kriteerejä.

”Anteeksi mitä? Naistutkimus ei ole luonnontiede, vaan monialainen yhteiskuntatiede, jossa tutkitaan myös ihmisiä. Vähän sama kuin jos sanottaisiin, että humpuukia tämä fysiikka (ei ole riittävän ihmisläheistä) tai humpuukia tämä kasvatustiede (ei ole käännettävissä logiikan kielelle).

”Ei ole aiheesta uutispommiksi, ei. Huvitun sentään siitä, että Tammisalo on oppiarvoltaan elintarviketieteilijä. Maksalaatikkotieteilijä! Kananmunatieteilijä! Tikkaritieteilijä!"

Kommentteja:

Emme pelkästään kutsu itseämme tietokirjailijoiksi. Olemme sitä.

Emme valita, että naistutkimus ei täytä luonnontieteen kriteerejä. Osoitamme, että naistutkimus ei täytä tieteen kriteerejä. Se, mikä naistutkimuksessa on tiedettä, on siinä naistutkimuksesta huolimatta. Eli mitä enemmän jollakin naistutkimuksen alalla käytetään muiden alojen menetelmiä, sitä tieteellisempää se on.

Vetoaminen ”vastustajan” oppiarvoon ja sen vähätteleminen paljastaa yleensä argumenttien täydellisen puutteen, kuten tässäkin tapauksessa. Ikään kuin pitäisi olla naistutkija voidakseen arvioida naistutkimusta, tai psykoanalyytikko voidakseen arvostella psykoanalyysia. Tai aivan kuin pitäisi omaksua pseudotieteellisiä feministisiä oppeja voidakseen parantaa naisten asemaa.

Kannattaa lukea kirja, ei tyytyä selaamaan.

Täyttääkö naistutkimus tieteen vaatimukset?

2006-09-16T02:44:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo

Iltalehti (Sana vastaan sana –palsta) 16.9.2006, s. 22-23, sisälsi visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän ja tietokirjailija Osmo Tammisalon väittelyn naistutkimuksen tieteellisyydestä.

Tammisalo esitti naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä seuraavat argumentit:

1. Naistutkimuksessa on tapana sivuuttaa naisten ja miesten väliset biologiset erot. Geneettiset sukupuolierot näkyvät kuitenkin myös käyttäytymisessä, aivan kuten muillakin suvullisesti lisääntyvillä lajeilla.

2. Osa naistutkimuksesta on puhdasta sanamagiaa. Sukupuolet ovat muuttuneet ”gendereiksi” ja perhetunteet ”familistiseksi ideologiaksi”. Tarkat määritelmät jäävät kuitenkin tekemättä: kuka tai mikä taho on esimerkiksi ”heteronormatiivisuuden” takana ja miksi.

3. Monet naistutkijat hylkäävät perinteisen tieteen patriarkaalisena ideologiana, nostaen sukupuolen näkemystensä oikeuttajaksi. Tieteeseen tämänkaltainen omakohtaisuus ei kuulu. Tieteessä tulee pyrkiä yleispäteviin tuloksiin, joissa tutkijan asenteet vaikuttavat mahdollisimman vähän.

4. Naistutkimus on sisäsiittoista: ulkopuolista kritiikkiä ei kuunnella eikä virheellisistä käsityksistä luovuta. Hieman erehdyttävästi naistutkimukseksi kutsutaan joskus myös tilastollista sosiaalitutkimusta vaikkapa kotitöiden tekemisestä tai naisten siirtymisestä eläkkeelle. Mikäli tällaiset tutkimukset ovat päteviä, ne ovat sitä sisältämästään naistutkimuksesta huolimatta.

5. Naistutkimuksen teoriat muotoillaan niin epämääräisesti, että niitä ei voida testata. Esimerkki testattavuuden ja todellisuuden hylkäämisestä löytyy tuoreesta queer-teoreettisesta väitöskirjasta: ”Koska kaikki visuaaliset esitykset ovat rakennettuja, eivät mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.”

Monet tuntuvat kuvittelevan, että naisten tai sukupuolisten vähemmistöjen asemaa ei voitaisi parantaa ilman tällaisia pseudotieteellisiä oppeja.

***

Annamari Vänskä (A.V.) esitti seuraavat vastaväitteet, joita kommentoimme (N&T) ohessa:

A.V. Väite 1:

Kriittisyys. 1970-luvun feministinen teoria syntyi tarpeesta selvittää, millaista tietoa tieteet tarjoavat ja millaisella pohjalla niiden tiedollinen argumentaatio lepää. Osoittautui, että suurin osa tieteellisestä tiedosta perustui naisten kokemusten ja näkökulmien poissulkemiselle.

N&T Kommentti:

Paksu väite. Miten fyysikko, kemisti tai matemaatikko voisi ottaa naisnäkökulmaa mukaan? Muuttuuko alkuaineiden jaksollinen järjestelmä naistutkimuksen myötä? Mikä on parittomien ja parillisten lukujen kohtalo? Voi olla, että naisten kokemuksia ei ole ”tieteellisesti” tutkittu yhtä paljon kuin miesten kokemuksia, mutta ”suurin osa” tieteestä ei silti mitenkään voi ”perustua” naisnäkökulman puutteelle.

A.V. jatkaa:

Esimerkiksi taidehistoria on lisännyt unohdetut naistaiteilijat taidehistorian kaanoniin

N&T Kommentti:

Tämä on epäilemättä totta. Mutta kyse ei ole siitä, onko joku ihmisryhmä taidehistoriassa unohdettu, vaan siitä, onko naistutkimuksen puitteissa tehty tutkimus tiedettä. Historiaa voi tutkia monestakin näkökulmasta eikä naistutkimus ole muuta tehnyt kuin lisännyt siihen yhden subjektiivisen äänen lisää. Miten tässä oleva ”naistutkimuskomponentti” tekee juuri naisnäkökulmasta tiedettä? Eikö pikemminkin historiantutkimukseen sisältyvä OBJEKTIIVISUUDEN VAATIMUS ole ainoa tae siitä, että naistutkijoiden väitteet naistaiteilijoista voidaan hyväksyä tieteen kaanoniin? Eli se, mikä tässä alassa on tieteellistä, on siinä naistutkimuksesta huolimatta.

A.V. Väite 2:

Julkisuus. Feministiselle tutkimukselle sukupuoli on arvokas analyyttinen työväline. Sen avulla on perustellusti osoitettu, että tieteet (biologia mukaan lukien) ovat ideologisia rakennelmia, joissa maailman järjestäminen sekoittuu sukupuoli-ideologiaan.

N&T Kommentti:

Väite on puhdasta subjektivismia. Pitäisiköhän Vänskän tarjota tätä mullistavaa löydöstään NATUREEN. Lehti varmaan ottaisi tiedon innolla vastaan. Naistutkimuksen rahoittajat, herätys!

A.V. Väite 3:

Objektiivisuus. Naistutkimus on näyttänyt toteen tiedemaailmassa vallitsevan hierarkian. Se on nostanut tutkimuksen kohteiksi toisarvoisiksi leimattuja elämänalueita: muun muassa kodin, perheen ja palkkatyön.

N&T Kommentti:

Kyse ei edelleenkään ole siitä, onko tutkimuskohteiksi noussut uusia asioita – niin tapahtuu koko ajan, eikä se ole naistutkimuksen ansiota – vaan siitä, onko se hyvää tiedettä. Vänskän väite ei liity millään tavalla tieteen objektiivisuusvaatimukseen.

A.V. jatkaa:

Naistutkimus on auttanut ymmärtämään, miten sukupuoli jäsentää tiedettä, yhteiskuntaa ja ihmisten elämää.

N&T Kommentti:

Päinvastoin. Naistutkijat ovat tehneet parhaansa, jotta kaikki tämä olisi hämärtynyt mahdollisimman paljon. Lisäksi tälläkään ei ole mitään tekemistä tieteen objektiivisuusvaatimuksen kanssa.

A.V. Väite 4:

Testattavuus. Naistutkimus on osoittanut kerta toisensa perään, että niin biologia kuin luonnollisiksi ymmärretyt anatomis-fysiologiset erot ruumiiden välillä ovat historiallisia.

N&T Kommentti:

Niinhän ne ovat, evoluutiohistoriallisia. Kaikki mitä naistutkimus on asiasta esittänyt, on ollut biologisten faktojen ideologis-verbaalis-filosofisia kumoamisyrityksiä. Kuten jo pamfletissa toteamme, anatomis-fysiologiset erot ovat kestäneet historiallis-yhteiskunnallisen muutoksen hämmästyttävän hyvin. Tämä on selkeä osoitus siitä, että naistutkijoiden usein suosima sosiaalikonstruktivismi on täysin virheellinen näkemys.

A.V. jatkaa:

Se, miten naisten ja miesten ruumiit esimerkiksi biologiassa määritellään, ei ole sen oikeampi kuin se, miten ne ymmärretään vaikkapa humanistisissa tieteissä.

N&T Kommentti:

Oletetaan että näin todella olisi. Silloin humanistin pitäisi pystyä osoittamaan, että sillä, miten hän ”ymmärtää” sukupuolet, olisi jotain OBJEKTIIVISESTI havaittavia seurauksia ihmisen fysiologialle, anatomialle ja käyttäytymiselle. Jos queer-tutkija määrittelee ettei sukupuolta ole, lakkaavatko miesten ja naisten sukupuolikromosomit, -hormonit ja -rauhaset olemasta? Tästä voidaan johtaa suoraan ennuste: jos sukupuolta biologisessa mielessä ei ole, vaan se on jokaisen itse valittavissa, muuttuvat edellä mainitut ominaisuudet kun naistutkija X niin sanoo.

Koska humanistit ja naistutkijat eivät ole tottuneet pukemaan ”ymmärrystään” empiirisesti testattavien, luonnontieteellisten hypoteesien muotoon, he tulevat esittäneeksi erittäin vahvoja tosiasiaväitteitä tajuamatta sitä itse. Vestigia terrent.

A.V. jatkaa:

Kun lääketiede, biologia, humanistinen tiede tai naistutkimus muuttuu, muuttuvat myös niiden käsitykset sukupuolesta.

N&T Kommentti:

Milloin biologinen sukupuolikäsitys on viimeksi muuttunut? Miten se on vaikuttanut lääketieteeseen? Esimerkiksi filosofiassa ja naistutkimuksessa käsitys mistä tahansa muuttuu koko ajan, koska alat räikeimmillään perustuvat lähinnä mielivaltaiseen spekulaatioon, mutta biologian empiirisesti todennetut tosiasiat ovat ja pysyvät. Tämä jälleen kerran osoittaa humanistien ja naistutkijoiden väitteet sukupuolten ja/tai todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta täysin virheellisiksi.

A.V. Väite 5:

Autonomisuus ja edistyminen. Naistutkimus tarkastelee kriittisesti omia teoreettisia lähtökohtiaan ja muuttaa hypoteesejaan. Nykyinen naistutkimus korostaa naisten välisiä eroja samalla kun se purkaa käsitystä kaksinapaisesta mallista, jossa naiset ja miehet asetetaan toistensa vastakohdiksi.

N&T Kommentti:

Kuten pamfletissa osoitimme, omien lähtökohtien kriittinen tarkastelu ei tee alasta tiedettä. Vänskän mainitsemalla painotuserojen muuttumisella ei myöskään ole mitään tekemistä sen kanssa, onko ala tiedettä vai pseudotiedettä. Kuten olemme aiemmin todenneet, myös pamfletissamme, meidän mielestämme naistutkimuksen kohdalla ei voida puhua hypoteesien muodostamisesta.

Summa summarum: Vänskä osoittaa jälleen mainiosti, että keisarinnalla on edelleen vain aatteita.

Kysymys sukupuolten "tuottamisesta"

2006-09-14T10:28:00.000-07:00

Kirjoittanut Osmo Tammisalo

Turun yliopistolla järjestetään kuudes naistutkimuksen alaan kuuluva lesbo-, homo- ja queer-tutkimusseminaari 30.9.-1.10.2006.

Seuraavassa on ote Victoria Flanaganin seminaariesitelmän tiivistelmästä. Flanagan on tutkinut lapsille suunnattuja fiktiivisiä kertomuksia eri aikakausina:

"...cross-dressing is not unusual in literature produced for children. Cross-dressing characters regularly feature in a variety of children’s books. These span an array of different genres and socio-cultural contexts, including picture books, fairy and folk tales, junior fiction, fantasy and Young Adult novels."

Vapaa suomennos: “…ristiinpukeutuminen on yleistä lapsille tuotetussa kirjallisuudessa. Ristiinpukeutuvia hahmoja esiintyy monenlaisissa lastenkirjoissa. Ilmiö kattaa joukon eri genrejä ja sosiokulttuurisia yhteyksiä: kuvakirjoja, satuja, kansantarinoita, lastenkirjoja, fantasiaa ja nuorisokirjoja.”

Tämä herättää kysymyksiä queer-teoreettisten väitteiden perusteista. Mikäli pitää paikkaansa, että lapsille ja nuorille suunnatuissa tarinoissa on usein ristiinpukeutuvia queer-henkilöitä, miksi lapset pääsääntöisesti kuitenkin identifioivat itsensä tytöksi tai pojaksi?

Eikö queer-kuvasto lastenkirjoissa ole ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kuvat, joille altistumme, tuottavat sukupuolet?

Miksi juuri naistutkimus?

2006-09-14T06:10:00.000-07:00

Meiltä on silloin tällöin kysytty, miksi hyökkäämme nimenomaan naistutkimuksen kimppuun. Eikö akateeminen feminismi ole niin ilmeistä poliittis-ideologista pseudotiedettä, että sen voisi jättää omaan rauhaansa?

Mielestämme asia kuitenkin monella tapaa tärkeä, jolloin kissa pitää nostaa pöydälle kaikkine karvoineen. Naistutkimuksen, kuten muidenkin ns. CULTURAL STUDIES –alojen, kevyet standardit ja löysä metodiikka heijastuvat jo yhteiskuntaan laajemminkin; relativismista ja äärikonstruktivismista hyötyvät mm. puoskarit, kreationistit ja astrologit. Kun yliopistosta tulee jatkuvasti viestiä, että totuus on vain sosiaalinen konstruktio tai että tieteellistä totuutta ei ole olemassakaan, on jokaisella lopulta oma totuutensa.

Toinen keskeinen ongelma on rahoitus. Kun melkoinen osa tieteelle suunnatusta rahoituksesta menee pseudotieteeksi katsomamme naistutkimuksen tukemiseen, on se tietenkin pois OIKEASTA TIETEESTÄ. Tätä tosiasiaa ei tule ohittaa olankohautuksella.

Kolmanneksi, kuten jo julkaisematta jätetyssä Helsingin Sanomat -vastineessamme toteamme, kritisoitavaa toki olisi myös eräissä muissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Syy, miksi valitsimme naistutkimuksen, on siis nimenomaan se, että se on erityisen räikeä esimerkki akatemiaan pesiytyneestä pseudotieteestä.

Naistutkimuksen neljä strategiaa

2006-09-13T12:54:00.000-07:00

Voidaan perustellusti kysyä, miten ihmeessä äärimmäisen heikoilla tietoteoreettisilla kantimilla lepäävä naistutkimus on onnistunut lyömään itsensä läpi akatemiassa. Kirjallisuustieteilijä Daphne Patain ja tieteenhistorioitsija Noretta Koertgen sisäpiirikirjan Professing Feminism mukaan osaselitys löytyy neljästä naistutkimuksessa harrastetusta ääneen lausumattomasta strategiasta.

1. TÄYSHYLKÄYS. Täyshylkäämisessä ”patriarkaalinen”, valkoisen länsimaisen heteromiehen luoma kulttuuri tieteineen päivineen yksinkertaisesti lakaistaan maton alle, ja tilalle pystytetään uljas uusi ”naistiede”. Sukupuoli siis nostetaan näkemysten oikeuttajaksi. Strategian taustalla lienee puhdas vallanhimo: pyrkimys nousta aitoplatoniseksi filosofikuninkaaksi, joka saa kuviteltujen yhteiskunnallismoraalisten vaikutusten perusteella päättää, kenen kritiikki ja tutkimus on pätevintä.

2. SANAMAGIA. Sanamagian avulla voidaan uskotella, että nimeämällä ilmiöt uudelleen, ne muuttuvat tai katoavat. Esimerkki: kutsukaamme sukupuolta genderiksi. Näin sosiaalisesti rakentuneesta genderistä tulee ”todellisempi” kuin biologisesta sukupuolesta, vaikka todellisuudessa kahtiajako on tietysti täysin virheellinen. Sanamagiaan kuuluu myös väite siitä, että rationalismi, tiede ja objektiivisuus – kuten biologiset tosiasiat sukupuolista – ovat vain ”miehisen epistemologian” ja ”patriarkaalisen tieteen” tuotoksia, ja näin ollen subjektiivisia ja suhteellisia. Näin faktat dekonstruoidaan ja politisoidaan, toisin sanoen kielletään. Ja lopuksi tilalle luodaan vaikeaselkoinen käsiteapparaatti, joka voidaan muodin muuttuessa vaihtaa toiseen.

3. IDEOLOGINEN VALVONTA. Kun politiikan, joka perustuu ainoastaan kysymykseen ”miten se auttaa naisia?”, annetaan muokata naistutkimuksen eetosta, tuloksena on Patain ja Koertgen mukaan ideologista valvontaa. Tämä tarkoittaa jonkin ryhmän pyrkimystä saavuttaa poliittista hyötyä mistä tahansa seikasta, joka saa ryhmän identifioitumaan ryhmäksi. Hyödyn etsiminen omalle ryhmittymälle on toki yhtä vanha käytäntö kuin politiikkakin, mutta yleensä sitä ei tehdä avoimesti. Feministit sen sijaan ”ylpeästi vaativat etuoikeutettua kohtelua, väittäen, että naisten syrjimisen historia oikeuttaa erityiskohtelun.” Ilmeisesti tämä on yksi syy siihen, että naistutkimuksella on lähes kaikkialla pyhä ja loukkaamaton asema sekä ennennäkemätön immuniteetti muihin tutkimusaloihin kuuluvaa kriittisyyttä vastaan. Tieteen (ja kulttuurin) feministinen kritiikki on siis saanut etuajo-oikeuden yliopistolla. Patain ja Koertgen mukaan naistutkijoilla on myös joskus hyvinkin epäoikeudenmukaiset ja aggressiiviset keinot käytössä, kun siskoja ja veljiä masinoidaan aatteen taakse. Indoktrinaatio, pakottaminen, uhkailu ja syrjintä ovat arkipäivää akateemisessa feminismissä. Toki myös kriitikoiden kuoliaaksi vaikeneminen on suosittua.

4. BIOKIELTO. Biokielto on biologisen tiedon täydellistä sivuuttamista. Käyttäytyminen ja sukupuolierot ovat näkemyksen mukaan täysin sosiaalisesti rakentuneita, ja niitä voitaisiin helposti muuttaa ympäristötekijöitä muuttamalla. Kärjistettynä biokielto tarkoittaa sitä, että ainoana sukupuolielimenä nähdään aivot/mieli, jonka toiminta puolestaan riippuu ainoastaan yhteiskunnallisista tekijöistä.

Naistutkimuksen "objektiivisuudesta"

2006-09-13T07:49:00.000-07:00

Naistutkimus syyllistää yleensä miehiä asiassa kuin asiassa, huomioimatta tilastoja ja tieteellisiä taustateorioita. Esimerkiksi eräitä käyttäytymispatologioita yleistetään herkästi koskemaan koko miessukupuolta.

Artikkelikokoelmassa ”Pahan tyttäret” Päivi Pollari kirjoittaa:

”Raiskaus voidaan ymmärtää äärimmäisenä osoituksena supermaskuliinisuudesta, jota yhteiskunta vaatii mieheltä. Miehiltä odotetaan aggressiivisuutta, voimaa, valtaa ja kilpailua. Kaikki nämä piirteet löytävät ilmaisuvoimansa myös seksuaalisuudessa.”

Missähän tällaista julmurimiehisyyttä vaativia yhteiskuntia on? Ainakin feministien parjaamien länsimaiden osalta tilanne on päinvastainen; miehiltä odotetaan täydellistä alistumista naisten oikkuihin.

Samassa teoksessa Sari Näre kuvaa, miten mies käyttää valtaa parisuhteessa:

”Raivoaminen ja sen virittämä fyysisen väkivallan uhka on tehokas tapa hallita suhdetta. Se aiheuttaa naisessa pelkoa, joka helposti lamauttaa, vie itseluottamuksen ja masentaa. Väkivallan kautta kohde pyritään saattamaan uhrin asemaan. Raivon- ja vihanpurkausten toisena ääripäänä on mykkäkoulu, vihamielinen vetäytyminen vuorovaikutuksesta.”

Naiset ovat tietenkin Näreen mielestä kokonaan vapaita näistä epämiellyttävistä tavoista. Minkäänlaista tilastoa ei väitteen tueksi esitetä – se jää tarkoitushakuisen mustamaalaamisen tasolle. Ikään kuin mies ei voisi pelätä, lamautua, menettää itseluottamustaan tai masentua.

Miehiä kuolee kuitenkin oman käden kautta paljon enemmän kuin naisia. Samoin on alkoholin aiheuttamissa kuolemantapauksissa. Tosiasia siis on, että nyky-yhteiskunta on miehelle pahempi paikka kuin naiselle - varsinkin nuorille miehille: "Vuonna 2003 nuoria, alle 20-vuotiaita itsemurhan tehneitä oli 52, joista miehiä oli 41."

Heinämaa, Sara & Näre, Sari (toim.) (1994): ”Pahan tyttäret – Sukupuolitettu pelko, viha ja valta”. Gaudeamus, Tampere.

Naistutkimuksen herättävä ruususen unestaan

2006-09-13T04:10:00.000-07:00

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ei syystä tai toisesta julkaissut pamflettia koskevaa vastinettamme, joten julkaisemme laajennetun version itse.

Naistutkimusta kritisoivan pamflettimme arvio (HS 6.9.2006) on omalaatuinen, suorastaan tarkoitushakuinen. Arvioija Jakke Holvas ei puutu yhteenkään kirjassa esitettyyn tosiasiaväitteeseen tai argumenttiin. Edes kirjoitustyylimme ei saa mainintaa.

”Pamfletin virkkeet” kylläkin muistuttavat Holvaksen mielestä luontodokumentteja, mutta se ei tietenkään osoita, että biologiset väitteemme olisivat virheellisiä.

Itse asiassa olemme kovin imarreltuja siitä, että Holvas samastaa meidät tiedeyhteisön arvostamaan sir David Attenboroughiin. Innolla odotamme, milloin Tarja Halonen lyö meidät ritareiksi oivallisesta tieteen popularisoinnista.

Muutenkin Holvaksen jutussa tyydytään vain henkilöön käyvästi vihjailemaan sillä, ettemme muka hallitse aihettamme. Samoin Holvas väittää, ilmeisesti biologiaa vierovat humanisti- ja sosiaalitieteilijälukijat mielessään, että olisimme epäkriittisiä Darwinin ja Dawkinsin ihailijoita, mikä on päivänselvä olkiukko (1). Kuten todettua, yhteenkään tosiasiaväitteeseemme ei kirjoituksessa puututa.

Kritisoimisen sijasta Holvas on kysellyt kommentteja tahoilta, jotka eivät mitä ilmeisimmin ole kirjaamme lukeneet. Esimerkiksi Yrjö Haila valistaa lukijoita seuraavasti: ”Ympäristötekijät ja geenit ovat samalla viivalla.”

Sama päätelmä löytyy monesta kohdasta pamflettiamme, esimerkiksi näin: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan” (s. 94).

Korostamme pamfletissa toistuvasti ympäristön merkitystä biologisten ominaisuuksien toteutumisessa, minkä Haila olisi varmasti huomannut, jos vain olisi kirjamme lukenut.

HAILAN LAUSUNNOT eivät tule yllätyksenä. Hän on jo vuosia pelotellut ihmisiä amerikkalaisten marxistibiologien 1970-luvulla keksimällä biologisen determinismin peikolla. Ja sosiobiologit ovat aina olleet Hailalle jonkinlaisia harrastelijoita.

Vilkaisu NATURE- ja SCIENCE -tiedelehtiin osoittaa, että Haila oli ja on väärässä: sosiobiologiasta ja geenin näkökulmasta on tullut vallitseva paradigma biologiassa.

Kannattaa myös huomata, että Haila itse ei ole esittänyt ensimmäistäkään biologista selitystä ihmisen käyttäytymiselle.

Hän voisikin kertoa, mitä tekemistä hänen väitteillään ”atomistisesta ajattelusta” on esimerkiksi ihmiskoiraan mustasukkaisuuden kanssa. Hän voisi myös valottaa, onko ihmisellä geneettisiä valmiuksia insestikammoon vai ei.

TOINEN PAMFLETTIA vastaan tilattu kommentti oli Sara Heinämaalta: ”He väittävät, että naistutkimuksen on perustuttava biotieteille – ilman että esittäisivät väitteilleen empiiristä tukea tai käsitteellisiä perusteita.”

Onkohan Heinämaakaan lukenut kirjaa? Pamfletissa perustellaan perinpohjaisesti, miksi kaikki ihmistieteet ovat oikeastaan biologian haaroja. Kerromme myös, miksi naistutkijoiden tulee ottaa tosiasiat ihmisen biologiasta ja sukupuolisesta käyttäytymisestä huomioon. Utopismi ei kuulu tieteeseen – ei edes politiikkaan.

Tosiasioiden huomioiminen on kuitenkin mitä ilmeisimmin liikaa vaadittu. Kuten pamfletissa osoitamme, osa naistutkijoista noudattaa ns. biokieltoa, jossa kaikki biologiaan viittaava sivuutetaan epäolennaisena.

Evoluutiota tuntevia yksittäisiä poikkeuksia toki löytyy, myös Suomesta. Tällaisia tutkijoita vilpittömästi tuemme.

HEINÄMAA MUKAILEE myös em. biologisen determinismin peikkoa vihjaten, että jos eliö käyttäytyy vaiston varassa, se ei muka voisi pysyä totuudessa. Kaiken lisäksi jos hän olisi lukenut kirjamme, hän tietäisi, että vaistojen sijaan korostamme monessa kohtaa sitä, miten ympäristö muuttaa käyttäytymistä, myös vaistonkaltaisia tunnereaktioita.

Heinämaa ihmettelee, miksei kritiikkiä kohdenneta saman tien laajemmalle. Tätä kadumme itsekin. Vastaavaa höpötystä ovat Hailan ja Heinämaan ohella esittäneet lukuisat humanistit ja sosiaalitieteilijät. Naistutkimus ei kuitenkaan voi puolustautua sillä, että muillakin aloilla on humpuukia.

Lisäksi naistutkijoiden väitteet ovat perinteisesti olleet räikeimpiä, tuoreimpana esimerkkinä queer-teoria. Ja juuri näitä meidän pitäisi sitten katsoa sormien läpi! Ikään kuin tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia ei voitaisi kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä feministisiä teorioita.

Mikäli naistutkimuksessa on tieteen piirteitä, ne ovat siinä NAISTUTKIMUKSESTA HUOLIMATTA. Toisin sanoen mitä enemmän muiden alojen metodiikkaa, esimerkiksi tilastotiedettä, naistutkimuksen ala sisältää, sitä tieteellisempää se ipso facto on.

Jos siis naistutkimus siis haluaa olla vakavasti otettava tieteenala, sen on herättävä ruususen unestaan. Samaa voisi suositella alan epäkriittisille puolustelijoille – ja tietysti rahoittajille.

Pamflettimme pitää edelleen paikkaansa: keisarinnalla on vain aatteita. Mutta kuka uskaltaa nähdä sen?

Viitteet

(1) "Straw man" or "Straw Dog" fallacy -- Putting words in someone's mouth to make them look bad or depicting them or their ideas in such a caricatured way as to trivialize them or their ideas.

"Olkiukko"- tai "Olkikoira"-virhepäätelmä -- Laitetaan jonkun suuhun sanoja, jotta he joutuisivat huonoon valoon tai esitetään heidän ajatuksensa niin kärjistetyssä muodossa, että se mitätöi heidät tai heidän ideansa.

Pasi Malmi vastaa Kaarina Kailolle

2006-09-13T01:00:00.000-07:00

Pasi Malmin vastaus Kaarina Kailolle on jälleen erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Lainaus:

"Lopuksi haluan sanoa, että ymmärrän Kailon näkemyksiä ehkä paremminkin kuin yllä kuvatusta käy ilmi. Olen samaa mieltä Riane Eislerin kanssa dominaatioideologian kielteisistä vaikutuksista (Eisler 1988) ja uskon, että yritysmaailmassa tarvitaan nykyisin 'naisellisia' johtamistaitoja. Maailma kuitenkin muuttuu niin nopeasti, että ne johtamistyylit, jotka vielä 20 vuotta sitten olisivat olleet leimallisesti naisellisia, alkavat olla nykyisin esimerkiksi IT-alalla ja mainosalalla täysin normaalia johtamiskäytäntöä myös useimmilla miesjohtajilla (ks. Eisler 1996 ja 2005). Tällaisessa tilanteessa niitä tulisi lakata kutsumasta naistapaiseksi johtamiseksi. Samalla tavoin maailma muuttuu nopeaa vauhtia myös esimerkiksi päihteiden käytön ja parisuhdeväkivallan osalta. On väärin kutsua tiettyjä negatiivisia käyttäytymismalleja 'hamaan ikuisuuteen' asti miestapaisiksi, jos tutkimustulokset osoittavat, että erityisesti nuoret miehet ja naiset kännäävät, pettävät, rähjäävät ja pahoinpitelevät toisiaan ja suunnilleen yhtä usein. Feministinen erilaisuusteoria onkin monessa suhteessa varsin konservatiivinen oppisuunta, sillä se pyrkii yleensä korostamaan negatiivisten miestapaisten käyttäytymismallien yleisyyttä miesten keskuudessa ja vähättelemään niiden yleisyyttä naisten keskuudessa. Tämä voidaan tulkita pyrkimykseksi säilyttää se normatiivinen ylivalta, joka naisille on muodostunut näiden stereotypioiden kautta. Samalla nämä stereotyypit myös uusintavat itseään. Ne toimivat lyömäaseena ja masentamiskeinona myös niitä miehiä kohtaan, jotka pyrkivät kehittymään androgyynisten ihanteiden mukaisesti."

Ekofeminismi ja irrationalismi

2006-09-12T10:38:00.000-07:00

Kaarina Kailon edustama ekofeminismi näyttäisi tietyissä muodoissaan olevan lähinnä mystisismiä - tai suoranaista uskontoa. Suvaitsevaisuus kaikkia muita kuin länsimaisia heteromiehiä (pois lukien spirituaaliseen liikkeeseen liittyvät miehet!) kohtaan kuuluu tietenkin kuvaan:

”Liikkeenä feministinen spirituaalisuus on varsin tuore, sillä se syntyi vasta 1970–luvulla. Liikkeen tarkkarajainen määrittely on hankalaa: se on ruohonjuuritason liike, jolla ei ole katto-organisaatiota, hierarkiaa, eikä tarkasti määrättyä ja rajattua käsitystä siitä, kuka on jäsen ja kuka ei. Se ammentaa lukuisista uskonnollisista perinteistä, muttei ole sitoutunut niistä yhteenkään: ensisijainen ominaispiirre onkin juuri moninaisuus. Yhdistäviä teemoja ovat naisten ’voimaannuttaminen’ (empowerment), luonnon ja naisen sekä ylipäätään feminiinisen kunnioittaminen, sekä sukupuolisuhteiden ja -hierarkioiden historiallisen muotoutumisen pohtiminen ja tarkastelu (’sacred history’). Feministisen spirituaalisuuden sisäiset jännitteet syntyvät pitkälti juuri eroavista käsityksistä luonnon ja sosiaalisen sukupuolen (gender) tärkeydestä: myös mm. jumalatar aiheuttaa erimielisyyksiä. Kaikesta huolimatta spirituaalifeministit kuitenkin näkevät erimielisyydet lähinnä rikkautena, ja kaikkien kukkien annetaan kukkia. Kaiken kaikkiaan liikkeen rajoja on hyvin vaikeaa, muttei mahdotonta piirtää. Ellerin mukaan eräs kriteeri on yksinkertaisesti se, että nainen (miksei mieskin), joka itse katsoo kuuluvansa liikkeen piiriin, voidaan lukea spirituaalifeministiksi ... Karen J. Warren kuitenkin näkee, että ollakseen feminististä, on spirituaalisuuden sitouduttava naisten alisteisen aseman kitkemiseen sekä naisten kokemusten ja näkökulmien arvostamiseen. Lisäksi, ollakseen ekofeminististä, on spirituaalisuuden sitouduttava myös luontoa alistavien käytänteiden eliminoimiseen: vasta nämä kriteerit täyttävää spirituaalisuutta voidaan kutsua ekofeministiseksi ...” (Johanna Kiviluoto: NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä; Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004, s. 37).

-----

Ekofeminismi äärimuodossaan taantuu täysipainoiseen irrationalismiin ja oman sukupuolen palvontaan:

”Ekofeministisen spirituaalisuuden kenties keskeisin symboli naiseuden ja luonnon pyhyydelle (ja ylipäätään naiseudelle ja luonnolle) on jumalatar. Oleellisin piirre jumalattaressa on kyky edustaa kaikkea sitä, mitä perinteisesti länsimaissa on pidetty ’feminiinisenä’: luonnon pyhyys, maa ja kuu, ruumiillisuus, seksuaalisuus: jumalatar on lähellä kotia, elää luonnonkierron mukana, ja on ylipäätään löydettävissä niistä asioista, joita perinteiset uskonnot ovat pitäneet profaaneina. Tärkeä piirre feministisessä spirituaalisuudessa onkin sen sulautuminen luonnolliseen maailmaan, kaikkeen mikä on ’tämän puoleista’ ja siten perinteisesti profaania: kaikki mikä on lihallista, feminiinistä ja seksuaalista, kaikki mikä kuolee, mätänee ja maatuu, on juuri sitä, mitä feministinen spirituaalisuus pitää kaikkein pyhimpänä ja arvokkaimpana. Luonto käsitetään elävänä, usein tavalla tai toisella feminiinisenä ja monesti jumalattaren ruumiina, jolloin jumaluus nähdään kaikessa ja kaikkialla olevana, yhtä lailla luonnossa kuin naisessa itsessään. Jumalatar onkin immanentti vastakohtana
hierarkkiselle, transsendenttiselle (juutalais-kristilliselle) Jumalalle: spirituaalifeministit eivät halua ’Jahvea mekossa’, vaan jumaluuden, joka on läsnä sekä yksilössä että luonnossa ...”(mt. s. 38-39)

-----

Tosin järjen ääntäkin on naistutkimuksen sisällä kuultu, mutta Kiviluoto itse ei siitä näytä innostuvan (korostus Kiviluodon):

”Myös luonnon näkeminen feminiinisenä, usein Suurena Jumalattarena tai Äiti Maana, on herättänyt vastustusta. Kriitikot pelkäävät, että paluu Äiti Maa –ajatteluun vahvistaa kulttuurissa jo valmiiksi olevia stereotypioita naisista paitsi (potentiaalisina) äiteinä, myös alisteiseen luontoon lähemmin liittyvinä ja siten itsekin alisteisina ... Tämä ei kuitenkaan mielestäni riitä kritiikin perustaksi, sillä koko ekofeministisen spirituaalisuuden yksi keskeisiä tavoitteita on muuttaa vallalla olevia näkemyksiä naisista ja luonnosta: mikäli siis Äiti Maa –ajattelusta luovuttaisiin siksi, että se PATRIARKAALISESSA KULTTUURIKONTEKSTISSA sisältää luontoa ja naisia alistavia konnotaatioita, tarkoittaisi tämä näiden konnotaatioiden (ja siten patriarkaalisen kulttuurikontekstin) hyväksymistä sellaisenaan sen sijaan, että niitä kyseenalaistettaisiin ja pyrittäisiin muuttamaan. Länsimaisessa kulttuurissa jumalattaren palauttaminen ja palvominen onkin Elisabeth Puttickin mukaan syytä toteuttaa nimenomaan feministisestä kontekstista käsin, jotta spirituaalisuus ja sen uudet visiot voitaisiin todella juurruttaa ja integroida poliittisiin, sosiaalisiin ja ekologisiin kysymyksiin... (s. 39-40)

Queer Tiia Aarnipuun mukaan

2006-09-12T06:47:00.000-07:00

Tiia Aarnipuun uskontotieteen pro gradu -tutkielma EI OLE MIESTÄ EIKÄ NAISTA - Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä sisältää queer-teorian tarkastelua. Oudoksuttavalta tuntuu, että Aarnipuun määrittely-yrityksessä ikään kuin asetutaan sosiaalisen konstruktivismin yläpuolelle, vaikka samaan hengenvetoon todetaan oppiäiti Judith Butlerin jalanjäljissä, että "sukupuoli on ilmiönä merkityksellisten tekojen, eleiden ja tyylien toistoa". Butlerin queer-teorian syntyyn olennaisesti vaikuttanut teos ilmestyy piakkoin suomeksi.

Seuraavassa otteita Aarnipuun tekstistä:

"Queer-käsitteen määritteleminen on lähtökohtaisesti vaikeaa, koska queer nimenomaan pyrkii välttämään sitovia määreitä. Englanninkielen sanan queer suomenkielinen merkitys on outo tai kummallinen, vieras. Sanalla on lisäksi pitkä historia halventavana homo-, bi- ja transfobisena pilkkasanana (suom. esimerkiksi ”hintti” tai ”pervo”). Halventavasta ja vihamielisestä käytöstä queer on vallattu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen omaan käyttöön, ja tänä päivänä queer voi puhujan intentioista riippuen viitata joko moninaisuutta juhlivasti tai neutraalisti esimerkiksi ei-heteroseksuaalisuuteen tai tavalla tai toisella seksuaalisesti tai sukupuolisesti valtavirrasta poikkeavaan ihmiseen tai asiaan. Näin queer toimii usein tarkemmin määrittelemättömästi sateenvarjokäsitteenä eri sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille ja näihin kuuluvien ihmisten identiteeteille tai minäkuville sekä jossain määrin myös syrjinnän vastaiselle politiikalle. Uusin merkityssisältö on noiden identiteettikategorioiden korvaaminen liikkuvammalla, muuttuvammalla ja rakentuneisuudestaan tietoisella minäkuvalla, queer-identiteetillä tai epä-identiteetillä, eräänlaisella queer-asenteella tai näkökulmalla" (s. 12).

"Performatiivinen käsitys sukupuolesta asettaa kyseenalaiseksi luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelun ja pyrkii ylittämään koko ”essentialismi vastaan konstruktionismi” -kiistan lähtemällä ajatuksesta, että sukupuoli on ilmiönä merkityksellisten tekojen, eleiden ja tyylien toistoa. Samalla tavoin kuin Foucault’n ajatuksissa vallan verkostot tuottavat subjektin luoden samalla illuusion tämän subjektin autonomisuudesta, luo Butlerin performatiivisuus illuusion jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä sukupuoliytimestä tai identiteetistä, joka säätelee noita toistuvia sukupuolitekoja ja -eleitä. Tyyliteltyjen sukupuolitekojen takaa ei kuitenkaan Butlerin mukaan löydy mitään erillistä sisäistä sukupuoliydintä, joka ohjailisi ihmisen eleitä. Yhteys ruumiinfenomenologiseen ajatteluun on helppo havaita: Merleau-Pontyn ruumiillisella subjektilla ei ole mitään erillistä ydintä tai mieltä, joka hallitsisi ja liikuttelisi ruumista, ja subjektin sukupuoli rakentuu ruumiillisena tyylinä" (s. 14)

"Performatiivisesti ymmärretty sukupuoli siis sijaitsee toistuvissa, kulttuurisesti sukupuolitetuissa teoissa ja eleissä, ei missään niiden takana. Ihminen ei kuitenkaan voi itse vapaasti valita sukupuolityyliään tai eleidensä toistamisen tapoja ... Sukupuoli on myös selviytymisstrategia. Ruumiillinen subjekti elää ja sukupuoliteot tehdään yhtäältä kulttuuristen ja kielellisten normien vaikutuksen alla ja toisaalta niihin vaikuttaen ja uusia merkityksiä antaen. Johanna Oksala (1999) huomauttaa, että yksilön ruumiillisten, elettyjen kokemusten ja kulttuurissa vallitsevien sukupuolinormien välillä on jännite. Koska sukupuolen performoiminen tapahtuu heteroseksuaalisen ja -normatiivisen hegemonian alaisuudessa, jää tuo jännite lähes näkymättömäksi niiden ihmisten elämässä, jotka ovat sukupuoleltaan, ruumiiltaan ja seksuaalisuudeltaan ikään kuin riittävän normaaleja. Jännite tulee näkyville muun muassa ei-heteroseksuaalisten ja transihmisten elämässä" (s. 14)

Vuoden naistutkimustekoa etsitään

2006-09-12T05:16:00.000-07:00

Naistutkimus-sähköpostilistalla etsitään Vuoden naistutkimustekoa. Alla olevasta määritelmästä käy jälleen kerran ilmi, että naistutkimus on lähtökohdiltaan ideologista. Tältä pohjalta pamflettimme saattaisi kelvata Vuoden naistutkimusteoksi, koska se paljastaa kyseisen tosiasian ja edistää tiedettä. Ehdotuksia voi lähettää jäljempänä mainittuun osoitteeseen.

-----

Suomalaisen naistutkimushistorian kolmas Vuoden naistutkimusteko nimetään kuluvan vuoden marraskuussa. Palkinnon jakaa Suomen Naistutkimuksen Seura ry – Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland rf. Palkinto myönnetään teolle tai toiminnalle, joka on edistänyt ja tehnyt tunnetuksi naistutkimusta. Vuoden naistutkimusteko julkistetaan Naistutkimuspäivien yhteydessä Tampereella 17.-18.11.2006. Vuosittain järjestettävien Naistutkimuspäivien tämänvuotinen teema on ”Ääni –
Oikeus – Politiikka”.

Suomen Naistutkimuksen Seura ry – Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland rf on vuonna 1988 perustettu reilun 500 jäsenen kansallinen seura, jonka tehtävänä on edistää ja tehdä tunnetuksi naistutkimusta. Naistutkimus on monitieteinen ja tieteidenvälinen akateeminen tutkimusala, jota opetetaan Suomessa Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, Lapin, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Naistutkimuksen tarkoituksena on lisätä tietoa siitä, kuinka sukupuoli ja sukupuolten väliset suhteet jäsentävät kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Naistutkimus tuottaa
sukupuolisensitiivistä tutkimusta, joka omalta osaltaan tasa-arvoistaa muuttuvaa yhteiskuntaamme.

Suomen Naistutkimuksen Seura ry – Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland rf julkaisee Naistutkimus – Kvinnoforskning-lehteä ja järjestää seminaareja ja kursseja, kuten jokavuotisia Naistutkimuspäiviä. Johtokunnassa ovat edustettuina maamme kaikki naistutkimusyksiköt, Naistutkimus – Kvinnoforskning-lehti sekä opiskelijat.

Vuoden naistutkimusteon valitsemisen tarkoituksena on tehdä näkyväksi esimerkiksi tieteellisiä, taiteellisia, koulutuksellisia tai populaarikulttuurisia tekoja, jotka ovat omalla tahollaan osa suomalaista tasa-arvotoimintaa. Palkinnon voi saada joko yhteisö tai yksityishenkilö. Vuoden naistutkimusteoksi 2005 valittiin Naisten Linja. Naisten Linja on valtakunnallinen puhelinlinja, joka antaa neuvontaa, ohjausta ja tukea tytöille ja naisille, jotka kokevat väkivaltaa, uhkaa tai pelkoa. Vuoden naistutkimusteon valitsee Suomen Naistutkimuksen Seura ry:n johtokunta.Vuoden naistutkimustekoa voi ehdottaa lähettämällä postia Suomen Naistutkimuksen Seura ry:lle osoitteeseen:

Suomen Naistutkimuksen Seura ry
Institutet för kvinnoforskning
20500 Åbo Akademi

Voit myös lähettää ehdotuksesi sähköpostitse:
ekinnari@abo.fi

Ehdotukset on tehtävä 15.10 mennessä.

Tätä viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin.

Työryhmän puolesta

Eva-Mikaela (Mickan) Kinnari
Sekreterare/sihteeri
Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland - Suomen Naistutkimuksen
Seura RY.
Institutet för Kvinnoforskning
Agricolagatan 6
20500 Åbo, FI
tel.+358-2-2154 513
fax +358-2-2154 668

Kaarina Kailo vastaa Malmille

2006-09-12T03:50:00.000-07:00

Kailo vastaa Naistutkimus-listalla Pasi Malmille, eikä lainkaan salaile ideologista lähtökohtaansa:

"Muistutan että lähtökohtani ei ole abstrakti tasa-arvo vaan ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden edellytykset, jossa sukupuolten tasavertaisuudella on keskeinen merkitys."

Kailo on aiemmin määritellyt nämä "ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden" edellytykset. Kyseessä on kieltämättä populaari esitys, mutta naistutkimuksen professorin kirjoittama. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ex-professori Kailo muotoilee jutussa mainitut edellytykset tieteen kielellä.

Kailo vs. Malmi

2006-09-12T00:08:00.000-07:00

Pasi Malmi vastaa Kaarina Kailon kritiikkiin Naistutkimus-listalla:

"Kaarina Kailon kirjoituksista ilmeni monissa kohdin aseistariisuvaa lämminhenkisyyttä ja aatteellisuutta. Siitä huolimatta joudun nyt melko tiukkasävyisesti puolustamaan itseäni esitettyä kritiikkiä vastaan sekä lisäksi osoittamaan eräitä ajatus- ja argumentaatiovirheitä Kailon kirjoituksessa."

Malmin tiukka vastaus kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuudessaan. Se löytyy täältä.

Lyhyt johdatus sanamagiaan

2006-09-11T23:00:00.000-07:00

Yksi naistutkimuksen keskeinen strategia on "sanamagia". Osoitamme tässä lyhyesti, miten se toimii käytännössä. Sanamagian taustalla on diskurssianalyysi.

Johanna Kiviluodon esitys naistutkimuksessa harjoitetusta diskurssianalyysista on seuraavanlainen (Johanna Kiviluoto: NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä; Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004).

”Vaikka olen itse sitoutunut ekofeministiseen projektiin, olen soveltanut tutkimukseni perustana olevaa aineistoa läpikäydessäni kriittisen diskurssianalyysin periaatteita. Sekä diskurssin että diskurssianalyysin määrittely ovat tehtävänä haasteellisia, sillä molempia leimaa terminologinen hajanaisuus ja heterogeenisyys. Itse olen päätynyt työssäni myötäilemään Heikki Pesosen määritelmiä: Pesonen tarkoittaa diskurssilla ’kiteytynyttä ajattelutapojen, käsitysten (kuten arvot, normit ja asenteet) ja olettamusten kokonaisuutta, jota ylläpidetään erilaisten sosiaalisten instituutioiden avulla.’ Diskurssianalyysilla hän puolestaan tarkoittaa tutkimusta, jossa erilaisia puhuttuja ja/tai kirjoitettuja tekstejä analysoimalla haetaan sosiaalisesta todellisuudesta erilaisia diskursseja sekä tutkitaan niiden yhteiskunnallisia ja kulttuurisia merkityksiä. Pesonen toteaa määritelmiensä pohjautuvan paitsi jälkistrukturalistiseen eli kriittiseen diskurssin tutkimukseen, niin myös feministisen teorian tapaan käsittää kielen ja todellisuuden suhteita... Mutta mitä sitten on kriittinen diskurssianalyysi, ja miten sitä käytetään tässä tutkimuksessa?”

”Teun A. van Dijkin mukaan kriittinen diskurssianalyysi syntyi 1980-luvulla vastalauseena sen astiselle kielitieteen perinteelle, joka keskittyi tutkimaan kieltä lähinnä konteksteistaan irroitettuina abstrakteina lauserakenteina, joilla ei ollut juuri tekemistä kielen varsinaisten käyttäjien tai käyttötilanteiden kanssa. Ensimmäinen askel kohti kriittistä diskurssianalyysiä otettiin, kun huomiota alettiin kiinnittää paitsi kielenkäyttötilanteisiin, myös siihen, mikä merkitys kielen käyttäjän sosiaalisella taustalla – luokalla, sukupuolella, rodulla, iällä, ammatilla tai asemalla – oli kielen käyttämiselle. Tutkimus oli kuitenkin edelleen lähinnä deskriptiivistä, eikä ottanut kantaa kielenkäyttötilanteissa esiintyviin erilaisiin poliittisiin ja sosiaalisiin valtasuhteisiin, saati että olisi niitä systemaattisesti tutkinut. Varsinainen kriittinen diskurssianalyysi toikin muotoutuessaan mukanaan kokonaan uudenlaisen paradigman: sen sijaan, että tutkimusta ohjaisi jokin tietty teoria tai edes aineisto, otettiin lähtökohdaksi ongelmalähtöisyys. Tavoitteeksi ei tullut niinkään uusien teorioiden luominen kuin yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevien relevanttien ja rakenteellisten ongelmien kriittinen analysointi. Perusoletuksena on, että monet näistä ongelmista ovat itsessään kielellisiä tai diskursiivisia: niitä ilmaistaan, säädetään, tuotetaan ja
laillistetaan puheessa ja teksteissä. Van Dijkin mukaan näiden ongelmien kriittinen analysointi voi osaltaan auttaa paitsi ongelmien arvioimisessa, niin mahdollisesti myös niiden ratkaisemisessa ...”

Tästä onkin varsin lyhyt matka täydelliseen sosiaalikonstruktivismiin (korostus meidän):

”Van Dijkin mukaan yhteiskunta on täynnä sosiaalisia suhteita, joita luonnehtivat termit ’valta’, ’dominanssi’, ’hyväksikäyttö’, ’manipulaatio’ ja ’sorto’. Nämä muodostavat osittain toisiinsa nivoutuvan systeemin, joka paitsi näyttäytyy ja ilmaisee itseään tekstin ja puheen kautta, NIIN MYÖS MUOTOILEE JA TUOTTAA NIITÄ ... Tämä ajatus kielestä kaksisuuntaisena löytyy myös feministisestä jälkistrukturalismista. Chris Weedonin mukaan jälkistrukturalistisessa ajattelussa kieli nähdään jonain, joka ei niinkään heijasta valmiiksi olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta KUIN MÄÄRÄÄ TAI PERUSTAA SEN. Toisin sanoen sosiaalisella todellisuudella ei ole kiinteitä, sisäisiä merkityksiä, joita kieli vain ilmaisisi tai heijastaisi. Sama pätee myös subjektiuteen ja tietoisuuteen, jotka nekin KIELEN KAUTTA SOSIAALISESTI RAKENTUNEINA, EI MINÄÄN SISÄSYNTYISINÄ TAI GENEETTISESTI MÄÄRÄYTYVINÄ. Weedonin mukaan kieli ei ole abstrakti systeemi, joka kuvaisi jo olemassa olevia merkityksiä: sen sijaan kieli on aina sosiaalisesti ja historiallisesti paikantuneena erilaisiin diskursseihin.”

”Ajatus kielen kontekstuaalisuudesta juontaa juurensa Ferdinand de Saussuren merkkiteoriaan. Saussuren mukaan kieli koostuu merkkijonoista, ja jokainen merkki koostuu sekä merkitsijästä (ääni, kuva tai kirjoittu sana) että merkitystä (jota edellinen kuvaa). Näiden kahden välinen suhde toisiinsa on mielivaltainen: äänne, kuva tai sana jolla jotain asiaa kuvataan määrittyy aina suhteessa muihin merkkeihin. Näin ollen esimerkiksi merkitsijä ’huora’ ei omaa itsessään minkäänlaista luonnollista tai sisäistä merkitystä: se saa merkityksensä vasta suhteessa muihin naiseuden merkitsijöihin kuten ’äiti’ tai ’neitsyt’... Kieli näyttäytyy saussurelaisessa tarkastelussa varsin kontekstuaalisena, mikä onkin diskurssianalyysin yksi peruslähtökohdista. Kieli nähdään ikään kuin suhteiden verkkona: systeeminä, jossa merkitsijöiden ja merkittyjen suhteet eivät ole lukkoonlyötyjä, olemuksellisia tai muuttumattomia, vaan määriteltyjä, sovittuja ja siten koko ajan uudelleensovittavissa olevia ...”

Viime kädessä siis kieltä muuttamalla todellisuuskin muuttuu:

”Feministisessä jälkistrukturalistisessa teoriassa kieli on näin ollen poliittisen kamppailun taistelukenttä. Kieli on paitsi systeemi, jossa merkitykset ovat sattumanvaraisia ja sosiaalisesti tuotettuja, niin myös jotain, joka esiintyy historiallisesti spesifeissä diskursseissa. Nämä erilaiset diskurssit käyvät keskenään jatkuvaa valtakamppailua, jossa taistelua käydään johtavasta tavasta paitsi organisoida yhteiskunnallisia instituutioita ja prosesseja, myös antaa merkityksiä ympäröivälle todellisuudelle. Kieli tarjoaa ihmisille erilaisia diskursiivisia positioita, joiden kautta hahmottaa ja elää elämäänsä: kuinka ihmiset valitsevat positionsa riippuu puolestaan paitsi tarjolla olevien diskurssien sosiaalisesta vallasta, niin myös sekä pääsystä näihin diskursseihin että niiden edustamien intressien polittisesta voimasta” (s. 9-11).

Tässä lyhyesti kaava sille, miten tieteestä tulee politiikkaa, ”positioita”. Koska kommunikaatio tapahtuu väistämättä kielen kautta, ei tarvitse kuin lanseerata muodikas käsiteapparaatti ja käyttää sitä akateemisessa diskurssissa. Hankittu ”sosiaalinen valta” tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen diskurssi ”antaa merkityksiä ympäröivälle todellisuudelle” ja on siis ”totta”.

Pamfletissamme kerromme, että akateemiseen feminismiin kriittisesti suhtautuvat Daphne Patai ja Noretta Koertge kutsuvat teoksessaan "Professing Feminism: Cautionary Tales from the Strange World of Women's Studies"tätä mekanismia sanamagiaksi. Sanamagian avulla voidaan uskotella, että nimeämällä ilmiöt uudelleen, ne muuttuvat tai katoavat. Esimerkki: kutsukaamme sukupuolta ’genderiksi’. Näin sosiaalisesti rakentuneesta 'genderistä' tulee ”todellisempi” kuin biologisesta sukupuolesta, vaikka todellisuudessa kahtiajako on täysin virheellinen. Sanamagiaan kuuluu myös väite siitä, että rationalismi, tiede ja objektiivisuus – kuten biologiset tosiasiat sukupuolista – ovat vain ”miehisen epistemologian” ja ”patriarkaalisen tieteen” tuotoksia, ja näin ollen subjektiivisia ja suhteellisia. Näin faktat dekonstruoidaan ja politisoidaan, toisin sanoen kielletään. Ja lopuksi tilalle luodaan vaikeaselkoinen postmoderni käsiteapparaatti, joka voidaan muodin muuttuessa vaihtaa toiseen.

Johanna Kiviluodon teesien tarkastelua

2006-09-11T10:52:00.000-07:00

Kun haluaa perehtyä siihen, mitä naistutkimuksen saralla on tulossa, kannattaa tarkastella nuorten kykyjen opinnäytetöitä. Käsittelimme jo pamfletissa Johanna Kiviluodon teosta NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä (Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004), mutta tässä voimme tutkistella sitä hieman yksityiskohtaisemmin. Näyttää vahvasti siltä, että muutosta tieteelliseen suuntaan ei edelleenkään ole naistutkimuksen näköpiirissä.

Kiviluodon pro gradu -tutkielma osoittaa kiistatta, että naistutkimus vieroo objektiivisuuden käsitettä, mikä tietenkin paljastaa teesimme naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä oikeaksi:

”Feministinen teoria on kyseenalaistanut valistusfilosofian myötä tietoon liitetyn objektiivisuuden periaatteen, vaikka sen omat historialliset juuret ovat samaisessa perinteessä. Tämän myötä feministisessä tutkimuksessa kulkee kaksi rinnakkaista ja päällekkäistä keskustelua: samaan aikaan kun feministinen teoria muotoutuu oppositiosuhteessa ’ulospäin’, suhteessa kritiikin kohteena oleviin ajatusrakennelmiin ja instituutioihin, on käynnissä jatkuva ’sisäinen’ keskustelu. Tämän sisäisen keskustelun kautta paitsi ’tarkastellaan tieteen valtavirran kanssa käydyn dialogin ehtoja ja tavoitteita’, niin myös ’itsekriittisesti pohditaan vaihtoehtoisen tiedon tuottamisen lähtökohtia’... Tällaisen jatkuvan sisäinen dialogin ansiosta feministinen teorianmuodostus on jatkuvassa liikkeessä; se myös takaa omalta osaltaan itsetietoisuuden ja itsekritiikin ...” (s. 6-7).

Tähän voidaan todeta, että sisäinen dialogi ei riitä takaamaan itsetietoisuutta ja itsekritiikkiä. Kuten jo pamfletissa mainitsimme, vertauskohtana voidaan käyttää kreationismia. Kreationistit pohtivat ”vaihtoehtoisia tiedon tuottamisen lähtökohtia” siinä missä naistutkijatkin, mutta tämä ei tietenkään tee kreationismista tiedettä.

Kiviluoto paljastaa myös sumeilematta omat taustaoletuksensa, puutteensa ja toiveensa – ja subjektiivisuutensa:

”Tutkielmani syntyyn on pitkälti vaikuttanut oma vihreä aatemaailmani: luonto on ollut lähellä sydäntäni niin kauan kuin jaksan muistaa, ja siksi pidän kaikkea ympäristönsuojeluun ja luontoon liittyvää tärkeänä. Paitsi vihreä, on lähestymistapani asioihin myös feministinen: nämä kaksi näkökulmaa yhtyvät ekofeminismissä, joka on siis sekä tutkielmani aihe että sen viitekehys. Olen joutunut pohtimaan omia näkökulmiani ja motiivejani ja niiden vaikutusta tutkimukseeni; toisaalta, feministisen perinteen mukaisesti olen sitä mieltä, ettei mikään tutkimus voi olla täysin arvovapaata ja objektiivista. Näin ollen en näe ongelmana avointa sitoutumista tiettyyn näkökulmaan: en siis aio sulloa omia lähtökohtiani kaapin perukoille piiloon gradun teon ajaksi, sillä se olisi paitsi itseni, myös lukijan huijaamista. En myöskään usko, että pystyisin tekemään Evelyn Fox Kellerin analysoiman rationaalisen tieteenihanteen mukaista tutkimusta, jossa tietävä subjekti ja tutkittava objekti kuuluvat ikään kuin eri maailmoihin... En halua ’hallita’ tutkimuskohdettani etäännyttämällä itseni siitä tarpeeksi kauas nähdäkseni sen kokonaan. Sen sijaan koen Donna Harawayn ehdottaman feministisen objektiivisuuden enemmän omakseni; ovathan sen perustana ’kyseenalaistaminen, purkaminen, intohimoinen rakentaminen, yhteyksien luominen sekä toivo muutoksesta tiedon tuottamisen järjestelmässä’” (s. 13).

Toivossa voi kenties olla hyvä elää, mutta tieteen metodiikkaan moinen muutos ei kuulu. Tieteellisen tiedon kuuluu olla objektiivista, muuten se ei ole tietoa. Mutta kuten pamfletistamme käy ilmi, naistutkimuksessa tieto tarkoittaa jotain aivan muuta. Se on ideologiaa. Tätä on myös Harawayn "feministinen objektiivisuus", tuo contradictio in adiecto par excellence. Kiviluotokaan ei lainkaan salaile kaiken feminismin ja siten vääjäämättä myös naistutkimuksen poliittisuutta:

”Feminismin – minkä tahansa feminismin – valitseminen teoreettiseksi viitekehykseksi ei ole ongelmatonta sen luonteen vuoksi: feminismi on poliittista. Se ei ole objektiivinen, staattinen teoria, jonka avulla voidaan hahmottaa jotain asiaa ja jättää se sitten sikseen. Feminismi on politiikkaa, jonka päämääränä on muuttaa vallitsevia valtasuhteita kaikilla elämän osa-alueilla, oli kyseessä sitten perhe, koulutus, hyvinvointi, työ, politiikka, kulttuuri tai vapaa-aika ... ekofeminismin mukaisesti lisään luetteloon vielä suhtautumisemme luontoon. Jotta muutos on mahdollista, on ensin löydettävä teoria, jonka avulla voidaan ymmärtää miksi ja miten ihmiset sortavat paitsi toisiaan, myös luontoa ... ”

Jo lähtökuopissa on siis päivänselvää, ettei naistutkimus mitenkään kykene tieteen edellyttämään objektiivisuuteen:

”Feminististä teoriaa ja käytäntöä on usein vaikeaa erottaa toisistaan: lähtökohtana on olettamus, että henkilökohtainen on poliittista. Perustan muodostavat (naisten) subjektiiviset ja jokapäiväiset kokemukset, joiden pohjalta patriarkaalisia merkityksiä ja arvoja voidaan uudelleen määritellä ja vastustaa. Tätä kautta feminismi synnyttää uusia teoreettisia näkökulmia, joiden avulla vallitsevia käytänteitä voidaan kritisoida ja uusia vaihtoehtoja tuoda esiin ...”

Samoin tieteeseen olennaisesti kuuluva kritiikki ohitetaan tylysti ”pata-kattilaa-soimaa”-perustelulla, joka lisäksi ei pidä paikkaansa:

”Naisten nostaminen tutkimuskohteeksi on kirvoittanut positivistista... kritiikkiä feminististä tutkimusta kohtaan, sillä sen ei katsota täyttävän tieteen kaksinaista yleistettävyysperiaatetta. Feministit ovat vastanneet kritiikkiin osoittamalla, ettei kaikkien ideaalien mukainen tiedekään täytä omia vaatimuksiaan, sillä yleensä esimerkiksi ihmistä tutkittaessa on tutkittu vain miehiä: tällöin ongelmaksi nouseekin patriarkaalisen tieteen oikeutus, mikäli mittana pidetään sen itsensä asettamaa yleistettävyysperiaatteen vaatimusta mahdollisimman kattavasta säännönmukaisuudesta" (s. 14).

Ihmistä tutkittaessa on ainakin biologiassa aina tutkittu myös naisia. Evoluutiopsykologiassa ja sosiobiologiassa on tutkittu alusta asti myös homoja ja lesboja. Kiviluodon väitteet eivät siis yksinkertaisesti kestä päivänvaloa. Naistutkimuksen sisäisessä diskurssissa ne kuitenkin eittämättä herättävät riemua. Meitä ei paljon naurata.

Pasi Malmin feminismi-analyysia

2006-09-11T08:22:00.000-07:00

Tutkija Pasi Malmi analysoi hiljattain feminismiä Naistutkimus-sähköpostilistalla todella terävästi. Vastaukset löytyvät kyseiseltä sähköpostilistalta, joka löytyy kätevästi linkeistämme.

-----

Linkki Malmin kirjoitukseen

Date: Mon, 4 Sep 2006 16:51:36 +0300
Reply-To: Pasi Malmi <[log in to unmask]>
Sender: Naistutkimuksen tiedotuskanava ja keskusteluareena
<[log in to unmask]>
From: Pasi Malmi <[log in to unmask]>
Subject: Donna Haraway on jumalatar ja Sandra Bem on ...
Comments: To: [log in to unmask]
Content-Type: multipart/mixed;

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia:

1. Onko Donna Haraway on jumalatar, jota modernien miesasia-aktivistien tulisi palvoa?

2. Pitäisikö Sandra Bem julistaa miesten suojeluspyhimykseksi?

3. Edustavatko Hilkka Pietilä ja Kaarina Kailo kenties hieman seksististä, konservatiivista ja normatiivisesti ahdasmielistä feminismiä, joka on vastakkainen Harawayn ja Bemin feminismille?

Pietilän ja Kailon feminismi näyttäisi luokittuvan maternalismin, kulttuurifeminismin, standpoint feminismin ja erilaisuusteorian piiriin, minkä lisäksi molempien kirjoituksista kuultaa myös ns. käänteistrategia, joka arvottaa feminiinisyyden ja naiset korkeammalle kuin maskuliinisuuden ja miehet. Koska tämä saattaa olla pelkkää omaa virhetulkintaani, keskityn tässä kirjoituksessa kritisoimaan hieman yleisemmällä tasolla maternalistista mieskäsitystä toisaalta postmodernin feminismin näkökulmasta (Haraway) ja toisaalta angdrogyynisyysajattelun pohjalta (Bem).

Maternalistit – jota käytän yleisnimityksenä maternalisteista, kulttuurifeministeistä, stand-point-feministeistä, erilaisuusteoreetikoista ja käänteisstrategian kannattajista – korostavat miesten ja naisten välisiä eroja. Vaikka kyse ei olekaan biologisten erojen korostamisesta, he korostavat silti miesten ja naisten perustavanlaatuista (opittua) erilaisuutta. Naiset kuvataan äidillisiksi, hoivaaviksi, väkivallattomiksi, vastuullisiksi, epäitsekkäiksi ja tunnesensitiivisiksi, kun taas miehet stereotypisoidaan kilpailullisiksi, koviksi, etäisiksi, laskelmoiviksi ja aggressiivisiksi sekä selvästi myös naisia väkivaltaisemmiksi. Naiset kuvataan symbolisella tasolla pehmeäksi ja lempeäksi ”äiti maaksi”, jota itsekkäät, väkivaltaiset ja teknologiaorientoituneet miehet raiskaavat. Näiden stereotypisointien jälkeen naisellisuus asetetaan yleisellä tasolla miehisyyttä arvokkaammaksi ja hyödyllisemmäksi kategoriaksi, ja tämä maternalistien muodostama stereotyyppinen naisellisuus asetetaan ihmisen malliksi ja normiksi (ks. Kuusipalo 2002, p. 210-4 ja Jallinoja 2004). Maternalistisella ajattelulla on kytkentöjä myös lesbofeminismiin, joka kääntää heterouden ja homoseksuaalisuuden välisen hierarkian ylösalaisin ja tekee lesboseksistä ja klitoraalisesta seksistä normin, samalla kun penetratiivinen seksi määrittyy alempiarvoiseksi seksiksi (ks. Koivunen & Liljeström 2004).

Harawayn mukaan maternalistisen kuvaaman stereotyyppisen naisellisuuden asettaminen ihmisen malliksi on vanhanaikaisia sukupuolirooleja vahvistavaa ja siten konservatiivista, ei siis rooleja kyseenalaistavaa ja purkavaa. Tällainen maternalismi – kuten lesboutta ylistävä femisismikin – on myös ahdasmielistä ja normatiivista miesten ja naisten pakottamista yhden ainoan stereotyypin tai normin sisälle. Tämä normatiivinen ahdasmielisyys ilmenee mm. siinä, miten maternalistit kritisoivat niitä naisia, jotka etenevät politiikassa tai työelämässä perinteisten ”miehisten keinojen” avulla, ilmentämättä sitä ainoaa aitoa ja oikeaa naisellisuutta eli maternalistista naisellisuutta.

Myös Sandra Bemin ajattelu eroaa totaalisesti maternalismista. Siinä missä maternalistit näkevät maskuliinisuuden lähes yksinomaan kielteisenä ilmiönä, Bem asettaa omassa androgynia-ajattelussaan positiiviset maskuliiniset ja feminiiniset piirteet kaikkien ihmisten ihanteeksi. Sen sijaan, että hän vaatisi yksinomaan miehiä oppimaan ”pehmeää ja äidillistä johtamista ja naisellisia ihmissuhdetaitoja”, hänen androgyniamallinsa vaatii myös naisia oppimaan ”terävää, jämptiä ja suorasukaista miesjohtajuutta”. Bemin ajattelu on aidosti emansipatorista, sillä se vapauttaa miehet maternalistien ja patriarkkojen yhdessä rakentamien stereotypioiden kahleista (emansipaation käsite tarkoitti alun perin miesten vapautumista patriarkkojen vallasta). Bemin ajattelu antaa myös synninpäästön Satu Huberille, Suvi-Anne Siimekselle sekä muille naisille, jotka ovat maternalistien mielestä oppineet ”liikaa” miehisiä taitoja tai jotka ovat edenneet urallaan näiden miehisten taitojen avulla.

Harawayn postmodernia feminismiä voidaan pitää myös miesten suojakilpenä stand-point feminismiin perustuvaa liioittelevaa ja yksinkertaistavaa patriarkaattiteoriaa vastaan. Haraway korostaa, että maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat sosiaalisia konstruktioita, jotka saattavat ilmetä eri maissa, eri alueilla, eri yhteiskuntaluokissa, eri ikäryhmissä ja eri aikakausina erilaisessa muodossa. Esimerkiksi Espoossa 52% kunnanvaltuuston jäsenistä on naisia, kun taas Ivalossa vain 8%. Vastaavasti miesten halukkuus isyyslomien pitämiseen vaihtelee rajusti sosiaaliryhmittäin siten, että korkeasti koulutetut nuoret miehet ovat erittäin aktiivisia isyyslomien pitäjiä vaikka työläismiesten mieskuvaan isyyslomat eivät kunnolla vielä mahdukaan. Postmodernin feminismin moninaisuutta korostavasta näkökulmasta olisi siis hyvin varomatonta yleistämistä, mikäli 2000-luvun nuoret akateemiset espoolaismiehet pyrittäisiin leimaamaan samanlaisiksi ”etäisiksi isiksi”, ”ihmissuhdetaidottomiksi laskelmoijiksi” tai ”sovinisteiksi”, joiksi miehet yleisesti ottaen leimataan maternalistien toimesta. Samalla tavoin olisi erittäin varomatonta väittää, että Espoo on patriarkaatti, jossa miehet sortavat naisia - ainakaan sen enempää kuin naiset miehiä. Postmoderni feminismi tunnustaakin sen, että sorto voi kohdistua yhtaikaisesti moniin eri ihmisryhmiin, ja että joissain tilanteissa nimenomaan miehet voivat olla syrjinnän kohteena - eikä tämä koske vain mustaihoisia sekä homomiehiä. Postmoderni feminismi ei siis hyväksy väitteitä siitä, että ”elämme patriarkaatissa”, ellei samalla tunnusteta sitä, että patriarkaatin rinnalla saattaa vaikuttaa myös matriarkaalisia rakenteita.

Postmodernin feminismin miesmyönteinen näkökulma ilmenee selvästi myös Harawayn käsityksestä, jonka mukaan ei ole mitään syytä olettaa, että sorrettujen ihmisryhmien näkemykset, tiedot, moraalikäsitykset tai ideologiat olisivat jotenkin puhtaampia tai viattomampia kuin sortajienkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että maternalistien pyrkimykset naisellisuuden ylistämiseksi ja maskuliinisuuden kritisoimiseksi tulee nähdä lähinnä pyrkimyksenä naisten normatiivisen vallan kasvattamiseksi. Kyse on siis valtapelistä, vaikka tämä pyritäänkin toisinaan piilottamaan naistutkimuksen tieteellisen statuksen taakse.

Lopuksi haluan antaa puheenvuoron Hilkka Pietilälle ja Kaarina Kailolle. Olen kiinnostunut kuulemaan, olenko tehnyt oikein luokitellessani heidät maternalisteiksi sekä kulttuurifeminismin, stand-point-epistemologian, erilaisuusteorian ja käänteisstrategian kannattajiksi? Haluaisin myös tietää, vastustavatko he edellä kuvattuja postmodernin feminismin sekä Sandra Bemin ajatusmalleja.

HTL Pasi Malmi

Keskeisimmät lähteet:

Kuusipalo, Jaana (2002) ”Mikä on se tasa-arvo, jota tasa-arvopolitiikka tavoittelee?”, writing in ”Tasa-arvopolitiikan haasteet” (edited by Anne-Maria Holli, Terhi Saarikoski and Elina Sana). Tasa-arvoasiain neuvottelukunta. Finnish Ministry of Social Affairs. WSOY.

Jallinoja, Riitta (2004) Kirjoitus seminaariraportissa "Maailma naisen silmin". Suomalais-karjalainen foorumi.

PS. Mikäli Jaan Kuusipalo tai Riitta Jallinoja lukevat tämän, olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan heidän kommenttinsa aiheeseen.

Pseudotieteen piirteitä naistutkimuksessa ja humanismissa

2006-09-11T07:41:00.000-07:00

Pamfletissamme "Keisarinnan uudet (v)aatteet - Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta" (Terra Cognita 2006) osoitamme, että naistutkijat esittävät toistuvasti luonnontieteellisen selvityksen piiriin kuuluvia väittämiä mm. kehityspsykologiasta. Naistutkijat eivät tietenkään ole yksin: monet humanistisesti suuntautuneet tutkijat ovat eksyneet luonnontieteen alueelle kuitenkaan hyväksymättä alan keskeistä käsitteistöä, teoria-aineistoa ja evidenssiä. Mutta vaikka tällaisia tiedevihamielisiä yksilöitä yliopistoistamme löytyykin, kyseisten tutkijoiden ei pidä ihmetellä, jos heitä ei enää oteta luonnontieteen puolella vakavasti.

Valitettavan usein mainitunlaisista tutkijoista tulee katkeroituneita pseudotieteilijöitä, jotka ovat vakuuttuneet lähinnä omasta neroudestaan. Tällainen tutkija näyttää hyökkäävän vallitsevaa näkemystä vastaan vain sen tähden, että se on niin ylivoimainen. Usein hän löytää vallitsevasta näkemystä myös moraalisesti tuomittavia aineksia. Tähän sisältyy tietynlaista toisinajattelun sankariromantiikkaa. Tämä lienee yksi lisäsyy siihen, miksi valtavirtaa vastaan hyökkäävä pseudotieteilijä – oli hän naistutkija tai psykoanalyytikko – saa epätieteellisille opeilleen helposti herkkäuskoisia kannattajia ja puolestapuhujia. Tällainen tutkija ja hänen seuraajansa käyttävät pääsääntöisesti ITSEÄÄN mittapuuna teorioilleen.

Tieteen kannalta heidän suurimpia ongelmiaan on siis se, että he tekevät itsestään tiedettä, ja haluavat implisiittisesti LEGITIMOIDA OMAN IDENTITEETTINSÄ JA OMAT NÄKEMYKSENSÄ, tehdä NIISTÄ valtavirtaa. Tällainen tutkija ja hänen seuraajansa toimivat subjektiivisesti ”musta tuntuu” -pohjalta. Valtavirta, sen tukena olevasta massiivisesta empiirisestä evidenssistä riippumatta, kielletään kategorisesti, tai vaihtoehtoisesti vaietaan kuoliaaksi.

Tieteellinen auktoriteetti ja intellektuellin status on siis monissa tapauksissa hankittu epätieteellisin keinoin, subjektivismilla, moralismilla, politisoinnilla ja dekonstruoinnilla. Naistutkimuksessa vaivalloisempi metodiikka hylättiin, kunnes lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa ”tieteen” tekemiseen riittää pelkkä kirjoitustaito, retoriikka ja oikeanlainen poljento teksteissä.

John Stuart Mill ja keskustelun tärkeys

2006-09-11T07:20:00.000-07:00

Kieltäytyminen kuuntelemasta jotain mielipidettä sen tähden, että on vakuuttunut sen virheellisyydestä, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista.

-John Stuart Mill (1859)

Mitä on pseudotiede?

2006-09-11T06:45:00.000-07:00

Mikä on pseudo- eli näennäistiede?

- Tieteellisenä esiintyvä oppi, joka ei täytä tieteellisyyden kriteerejä

• Subjektiivista: tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee

• Testaamatonta: väitteiden pätevyyttä ei voi yleisesti todentaa; tutkimusta ei voida toistaa

• Ei-julkista: väitteet, tutkimustulokset tai menetelmät salaisia

• Kritiikitöntä: väitteiden hyväksyminen ilman kriittistä tarkastelua

• Pysähtynyttä: virheellisiä käsityksiä ei hylätä

• Riippuvainen ei-tiedollisista perusteista: totta on se, mikä on eettisesti, poliittisesti, uskonnollisesti tai ideologisesti suotavaa

Tieteellisenä esiintyminen tuo vakuuttavuutta ja yhteiskunnallista uskottavuutta!

Lähde: Skepsiksen Kysy ja kyseenalaista -kalvosarja (Selin, Salmi et al. 2005, kalvo 9)

Sitaatteja Antu Soraisen väitöskirjasta

2006-09-11T06:30:00.000-07:00

Esitämme seuraavassa joitakin lainauksia teoksesta: Antu Sorainen: "Rikollisia sattumalta? - Naisten keskinäistä haureutta koskevat oikeudenkäynnit 1950-luvun Itä-Suomessa" (Yliopistopaino 2005, Helsinki).

Näiden sitaattien pohjalta kysymme, kuten pamfletissamme, mitä tekemistä tällä on tieteen kanssa.

Sorainen määrittelee queer-tutkimuksen näin:

”Queer-tutkimus on nimitys monitieteiselle tutkimusalalle, joka lesbo- ja homotutkimuksen jalanjäljissä purkaa vallitsevia tapoja puhua seksuaalisuudesta, identiteeteistä ja vallasta. Se kyseenalaistaa seksuaalisten kategorioiden ja heteronormatiivisen sukupuolijärjestelmän perusteita ja tutkii lesbo-, homo-, bi-, trans- ja heteroseksuaalisuuksien syntyä ja historiallisia ehtoja... Queer viittaa epäonniseen identifioitumiseen sukupuoli- ja seksuaalisten identiteettien kategorioihin... Queer-tutkimus kyseenalaistaa seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteisiin liittyviä, ylihistoriallisina ja liikkumattomina pidettyjä käsitteitä ja normeja, joiden liikkeeseen pano tuottaa siirtymiä diskursseissa ja valtasuhteissa. Queer-tutkimuksen ja -teorioiden juuret ovat lähinnä poststrukturalismissa ja postmodernissa teoreettisessa ajattelussa ...” (s. 23-24).

Queer-teoriaan on sisäänrakennettuna ajatus sosiaalisesta konstruktivismista:

”’Lesbo’ ja ’homoseksuaali’ ovat länsieurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten homoseksuaalien vapautustaistelijoiden yhdessä lääkäreiden, seksologien ja kriminologien 1800-1900-lukujen taitteessa luomia kategorioita ja tietämyksiä ... Queer-tutkimus katsoo noita historiallisia konstruktioita luomuksina, joita ovat pitäneet koossa erilaiset diskurssit, ei vähiten lesbo- ja homohistoriankirjoituksen kaanon ... Samaan aikaan kyseiset identiteetit ovat kuitenkin monille ihmisille verisesti totta puuttuvien ihmisoikeuksien todellisina kategorioina ... Lainsäädännön ja lääketieteen heteronormatiivista muottia rikkovat ihmiset joutuvat nykyäänkin usein normatiivisen kontrollin kohteeksi, jolleivät suorastaan lainsuojattomiksi ja rangaistusten kohteeksi ...” (s. 24).

Näin Sorainen kuvaa heteronormatiivisuutta:

”Heteronormatiivisuus ideologiana asettaa tietynlaisen heteroseksuaalisuuden normiksi ja merkitsee muut seksuaalisuudet toisiksi. Se kontrolloi myös heteroseksuaalisuutta ja hankaloittaa ylipäätään ihmisten elämää. Heteronormatiivisuus tarkoittaa siis eri asiaa kuin heteroseksuaalisuus. Sellaisetkin asiat, joilla näyttää olevan hyvin vähän tekemistä seksuaalisuuden kanssa – kuten oman elämän narratiivi – voivat olla heteronormatiivisia. Toisin kuin heteroseksuaalisuus, joka järjestää itsensä vastakohdaksi homoseksuaalisuuden, heteronormatiivisuus ei luo vastinparikseen homonormatiivisuutta. Se pyrkii päinvastoin säilyttämään itsensä ainoana vallitsevana ja luonnollistettuna ideologiana. Heteronormatiivisuus viittaa käsitteenä instituutioihin, rakenteisiin ja käytännön asenteisiin, joiden kautta heteroseksuaalisuus rakentuu yhtenäisenä seksuaalisuutena ja etuoikeutettuna järjestelmänä. Se rakentuu usein pikemminkin tiedostamattomista luonnollisiksi
oletetuista tunteista kuin julkilausuttujen normien pohjalta. Näin ymmärrettynä heteronormatiivisuus säätelee elämäämme monin tavoin voimassa olevasta lainsäädännöstä käytännön arkipäivän asenteisiin ja tilanteisiin ...” (s. 25).

Tutkijahistoriastaan Sorainen kertoo seuraavaa:

”Huolimatta kriittisestä suhtautumisestani antropologian traditioon – kuten myös queer-tutkimukseen, jota arvostelin hegemonisen länsimaisen sukupuoli- ja seksuaali-ideologian uudelleentuottamisesta – kaipasin jonkinlaista kattavaa teoriaa seksuaalisuudesta. Ehdotin, että queer-teoria voisi tarjota antropologialle uusia työkaluja esimerkiksi kuvaamalla muitakin kuin (veri)sukulaisuuteen perustuvia liittoutumisen ja seksuaalisuuden muotoja. Vastapalvelukseksi antropologia voisi rikastuttaa queer-tutkimusta eri kulttuurien sukupuolijärjestelmiä, seksuaalista käyttäytymistä ja sukupuolikategorioita koskevilla analyyseilla ja vertailuilla. Tarkastelin antropologian oppihistoriaa ja queer-teorian kehkeytymistä ja päädyin toteamaan, että sukupuolet ja seksuaali-identiteetit ovat diskursseissa tuotettuja käsitteitä ja länsimaisessa tutkimuksessa sidoksissa sukupuolijärjestelmän kahtiajakoon” (s.38-39).

Tämän diskurssissa tuottamisen pohjalta Sorainen osoittaa, että sukupuoli on makuasia, joka on jokaisen itse päätettävissä:

”Two-spirit -käsitteen käyttöönottoa on edesauttanut myös se, että sellaiset länsimaiset antropologit, jotka ovat saaneet vaikutteita lesbo- ja homotutkimuksesta sekä queer-teorioista ovat tehneet yhteistyötä natiiviamerikkalaisten lesbojen, homojen ja transsukupuolisten ihmisten kanssa. Tuloksena on mielenkiintoinen yhdistelmä vastarintaa niin antropologista hetero/mies-katsetta kuin länsimaista lesbo/homo-identiteettiäkin kohtaan. Tässä käsitekumouksessa esitetään kuitenkin hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä tutkimusartikkelissani ehdottamalleni queer-teoreettiselle lähestymistavalle, jossa seksuaalisuudet ja sukupuolet käsitetään diskursiivisiksi muodostumiksi” (s. 43).

Sorainen jatkaa postmodernistiesikuviensa esittelyllä:

”Olin Esther Newtonin oppilaana vuonna 1994 Amsterdamin yliopiston järjestämässä kesäkoulussa, jossa käsiteltiin antropologisia ja historiallisia lähestymistapoja lesbokulttuuriin... Newton on myös kommentoinut tutkimukseni yhtä osa-artikkelia... Newtonin edustama kulttuuriantropologia, jonka pohjoisamerikkalaiseen oppihistoriaan kuuluvat olennaisesti muun muassa Margaret Mead, Ruth Benedict ja David Schneider, on vaikuttanut myös omaan tapaani lähestyä kulttuuria ja ihmisten välisiä liittoutumisen muotoja. Olennaisinta Newtonin elämäntyössä oman tutkimukseni kannalta on oman kulttuurin tutkiminen ja sitoutuminen lesbokulttuuriin. Newtonin etnografia pohjoisamerikkalaista drag queeneista, Mother Camp, ilmestyi vuonna 1970, ennen kuin lesbo/homo/transtutkimus oli muotoutunut verkostoiksi ja yhdistyksiksi” (s. 44).

Minna-portaali

2006-09-11T05:53:00.000-07:00

Naistutkimus-listalta poimittu tiedote:

-----

Minna-portaali
- julkaisukanava Sinulle, naistutkija ja tasa-arvoasiantuntija

Oletko pitänyt tasa-arvopolitiikkaan tai naistutkimukseen liittyvän esitelmän, jonka voisit julkaista artikkelina? Oletko törmännyt viime aikoina johonkin julkiseen keskusteluun tai paljon julkisuutta saaneeseen elokuvaan, televisio-ohjelmaan tai muuhun kulttuurituotteeseen, jota haluaisit kommentoida vähän laajemmin sukupuolinäkökulmasta? Oletko lukenut tai itse tehnyt jonkun tutkimuksen tai opinnäytteen, jota haluaisit esitellä tasa-arvopolitiikasta ja naistutkimuksesta kiinnostuneelle yleisölle? Tervetuloa Minna-portaalin artikkelikanavalle!

Minna on valtakunnallinen naistutkimuksen ja tasa-arvon internet-portaali, joka löytyy osoitteesta www.minna.fi. Se on
suunniteltu tietokanavaksi naistutkimuksesta ja sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksistä kiinnostuneille tai niiden parissa
työskenteleville, vaikuttivatpa ja toimivatpa he sitten millä tahansa yhteiskunnan sektorilla.

Minna-portaalin artikkelikanavalla julkaistavilta kirjoituksilta edellytetään asiallista otetta sekä naistutkimus-, tasa-arvo- tai
sukupuolinäkökulmaa, aihealue voi olla miltei mikä tahansa. Artikkelikanavan toimituskuntana toimii Minnan ohjausryhmä, joka hyväksyy julkaistavat kirjoitukset. Artikkelien tulee olla yleistajuisia ja pituudeltaan maksimissaan kuusi (6) sivua. Kirjoitukset voivat olla suomen-, ruotsin- tai englanninkielisiä.

Artikkeleita koskeviin tiedusteluihin vastaa suunnittelija Annukka Jamisto (annukka.jamisto@helsinki.fi) , jolle lähetetään myös käsikirjoitukset (word- tai rtf-tiedostona). Liitä artikkelin mukaan lyhyt esittely itsestäsi.

* Viestiä saa mielellään välittää eteenpäin *

Ystävällisin terveisin,
Annukka Jamisto

--
Suunnittelija
Naistutkimuksen tietopalveluhanke - Minna-portaali
Kristiina-instituutti
PL 59 (Unioninkatu 38E)
00014 HELSINGIN YLIOPISTO
Tel +358 9 191 24324
Fax +358 9 191 23315
annukka.jamisto@helsinki.fi
www.minna.fi

Naiset ja kilpailu

2006-09-10T22:55:00.000-07:00

"Women have been parodied as the gentle sex in convenient opposition to the belligerent male. Men compete, women do not. Men must compete for sex but what is there for women to compete for?...women must compete for all those requirements that ensure their reproductive success. Competitive reproductive success. When push comes to shove and there is not enough to go around, I am afraid that it must be my progeny, not yours in the next generation. But I will avoid outright violence if I can. Why? Because without me, the chances of my children surviving drop disastrously and offspring survival is the prize that is at stake. Female competition may look different from that of males, but that does not mean that it does not exist. We are competitors - and good ones" (Anne Campbell: A Mind of Her Own: Evolutionary Psychology of Women, s. 310).

Keisarinnasta Iltasanomissa

2006-09-10T15:49:00.001-07:00

“Keisarinnan uudet (v)aatteet” mainittiin ensimmäisen kerran julkisuudessa P. Jaakosen kolumnissa Iltasanomissa 22.8.2006. Otan siitä tähän lainauksen:

Onneksi suomalainen naisasia-ajattelu on fiksua eikä osta ruotsalaiseen feminismiin pesiytynyttä miesvihamielisyyttä sellaisenaan. Silti naistutkimuksen radikalisoituminen ja etääntyminen tieteentekemisen yleisesti hyväksytyistä periaatteista puhuttaa meilläkin tiedeyhteisöä. 
Luonnontieteellisesti suuntautuneet tietokirjailijat Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo hämmästelevät Lundgrenin edustaman, meillekin pyrkivän Queer-feminismin ihmiskäsitystä tuoreessa pamflettikirjasessaan "Keisarinnan uudet (v)aatteet”: "Kuulisimme kernaasti, miten ihmislaji on kehittynyt ja säilyy, jos heteroseksuaalisuus on luonnotonta.” 
Moni miettii sitä samaa.

Taisteleva feministi

2006-09-10T11:39:00.000-07:00

(Skeptikko 1/2006 – korjattu versio)

Jussi K. Niemelä

Hollantilaisparlamentaarikko Ayaan Hirsi Alin pamfletti ”Neitsythäkki – Islam, nainen ja fundamentalismi” (Otava 2005) on merkittävä teos monessakin mielessä. Ensinnäkin, koska kirjoittaja on ex-muslimi ja syntyperältään somali, saa hänen islamia kohtaan esittämänsä kritiikki poliittisesti korrektin länsimaisen ”älymystön” kiemurtelemaan. Tämä kaunis ja älykäs somalinainen on kylmästi omaksunut ”pahat”, länsimaiset arvot, eikä hän todellakaan puhu islamin kunnioittamisesta, kuten virallisen monikultturistisen suvaitsevaisuusliturgian mukaan tulisi tehdä. Hirsi Alin tekstistä on kulttuurirelativismi kaukana: hän puolustaa häikäilemättä valistuksen yleviä arvoja kuten rationalismia, tiedettä, vapautta, sisaruutta ja tasa-arvoa. Ja tietenkin sananvapautta. Kaiken huipuksi hän vielä uskaltaa esittää, että nämä arvot ovat yleismaailmallisia.

Toiseksi, koska naisen alistettua asemaa islamissa kritisoivan Hirsi Alin viesti on niin feministinen, se on saanut muslimifundamentalistit raivon valtaan. Musliminaisten puolustaminen on johtanut mm. hollantilaisen elokuvaohjaaja Theo van Goghin kylmänviileään murhaan keskellä katua. Tämä siksi, että van Gogh erehtyi ohjaamaan Hirsi Alin käsikirjoittaman ”Submission Part 1” -lyhytelokuvan. Käsikirjoitus sisältyy ”Neitsythäkkiin”. Elokuvassa läpinäkyvään kaapuun pukeutunut musliminainen esittää neljä puhetta, kohdistaen sanansa Allahille. Näissä provokatiivisissa tarinoissa kerrotaan karmivalla ja koskettavalla tavalla siitä, mihin kaikkeen nainen saa islamilaisessa kulttuurissa alistua. Kuvissa näytetään pahoinpideltyä naista ja toisen naisen paljaalle iholle kirjoitettuja Koraanin lauseita. Ayaan Hirsi Ali on käsikirjoituksensa tuomien tappouhkausten vuoksi joutunut piileskelemään ulkomailla ja vieläkin hän elää yhdessä henkivartijoidensa kanssa. Parlamenttiin hän on kuitenkin palannut.

Kolmanneksi, koska Hirsi Alin essee- ja haastattelukokoelma on sellainen kuin se on, on se jo paljastanut, miten fundamentalistinen islam pyrkii rajoittamaan länsimaista sananvapautta. Kirjan Suomessa kustantanut Otava olisi halunnut poistaa kirjasta seuraavan kohdan:

"Muhammedin oppi on ilmeisesti tämä: on sallittua viedä parhaan ystävänsä lapsi. Meidän länsimaisten mittapuidemme mukaan Muhammed on perverssi mies. Tyranni. Hän vastustaa sananvapautta. Jos et tee kuten hän käskee, sinun käy huonosti. Se tuo mieleeni Lähi-idän suuruudenhullut vallanpitäjät: bin Ladenin, Khomeinin, Saddamin. Tuntuuko kummalliselta nähdä Saddam Hussein tässä seurassa? Muhammed on hänen esikuvansa. Muhammed on kaikkien muslimimiesten esikuva. Tuntuuko kummalliselta, että niin monet muslimimiehet ovat väkivaltaisia?"

Hirsi Ali ei poistoon suostunut, mutta tästä huolimatta juuri tämä kohta jäi pois suomennoksesta. Asiaa seliteltiin jälkeenpäin ”teknisenä virheenä”. Uskoo ken haluaa. Tapaus sai jopa kansainvälistä huomiota. Poistettu kohta on nyt kuitenkin painettu erilliselle paperilapulle joka on sijoitettu kirjan väliin.

Vastaavaa sensuuritaipumusta havaittiin myös Suomen poliittisen ja kirkollisen johdon sekä ns. älymystön ja elinkeinoelämän edustajien kohdalla taannoisessa Muhammed-pilakuvia koskeneessa farssissa. Asian tiimoilta taitelija Ville Rannan piirtämän satiirisen Muhammed-sarjakuvan julkaisseen Kaltio-lehden päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin lehden hallituksen toimesta ja sarjakuva poistettiin lehden nettisivuilta. Tämä jos mikä osoitti tanskalaisen Jyllands-Posten-lehden alkuperäisen hypoteesin oikeaksi: islamismi rajoittaa kiistatta länsimaista sananvapautta. Juuri tästä syystä alkuperäiset pilakuvat on julkaistu Ayaan Hirsi Alille omistetulla nettiblogilla (http://www.ayaanhirsiali.web-log.nl). Hirsi Ali on myös antanut varauksettoman tukensa Tanskalle ja pääministeri Rasmussenille.

Erityisenä ongelmana islamissa on tällä hetkellä se, että islamistinen fundamentalismi, politiikan ja uskonnon sekoittaminen, kasvattaa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten töppäilyjen sekä muslimimaiden sisäisten ongelmien vuoksi koko ajan suosiotaan, niin islamilaisissa valtioissa kuin Euroopan muslimiyhteisöissäkin. Ääri-islamilainen hyväntekeväisyys- ja terrorijärjestö Hamas (arabiankielinen nimisana ’hamas’ vastaa termejä into, tuli, hehku, kiihko, polte, fanaattisuus) sai hiljan murskavoiton palestiinalaisalueiden parlamenttivaaleissa. Länsimaisen teknologian avulla TV-saarnaajien ja propagandistien taantumuksellista, jihadistista ilosanomaa on helppo levittää: Alankomaissakin lautasantennit on Hirsi Alin mukaan suunnattu siten, että islamistinen fundamentalismi saa yhä enemmän ja enemmän kannattajia. Jossain vaiheessa, kun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään on tarpeeksi, nämä vanhoilliset tahot saattavat pyrkiä järjestäytymään puolueeksi, ja silloin perinteiset eurooppalaiset arvot saavat islamismista taantumuksellisen haastajan. Silloin sananvapauden ohella on uhattuna moni muukin itsestäänselvyytenä pitämämme asia. Ayaan Hirsi Ali on tästä johtuen erittäin maahanmuuttokriittinen. Hän kannattaa maahanmuuttajien kotouttamista eli eurooppalaistamista. Islamin sekularisaatio on olennainen osa tätä prosessia.

Mitä tulee yleissivistykseen ja kirjallisuuteen, arabimaissa yhteensä käännetään vuosittain viidesosa siitä mitä Kreikassa. 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla arabimaissa käännettiin miljoonaa ihmistä kohti 4.4 kirjaa, kun vastaava luku Espanjan kohdalla oli 920 ja Unkarin kohdalla 519 (The Arab Human Development Report 2003). Tieteellisen koulutuksen ja kirjallisuuden suhteen näkymät ovat tätäkin synkemmät. Lahjakkaat muslimitutkijat lähtevät länsimaihin, eikä aivovuodolle ole loppua näkyvissä. Tiedollisessa pimeydessä vaeltavat kansat ovat tietenkin oivallinen kasvualusta totalitarismille.

Sananvapauden ja islamin ristiriitaa kuvastaa kouriintuntuvasti myös Hirsi Alin teoksen takakansitekstin selittely. Tällaisia selityksiä ei yleensä harrasteta muiden ideologien ja uskontojen kohdalla. Esim. Bertrand Russellin teoksen ”Why I Am Not a Christian” takakannessa ei lue, että ”kirja ei esitä totuutta kristinuskosta”. Tai Heidi Liehun teoksen ”Perhosten valtakunta” kannessa ei ilmoiteta lukijalle, että ”kirja ei esitä koko totuutta länsimaisesta valkoisesta heteromiehestä”.

Kuin sinetiksi tämän päälle Hirsi Alin teoksen suomentajan nimi on jätetty mainitsematta – turvallisuussyistä. Samoin muualla. Tämä on kieltämättä outoa, jos kyseessä tosiaan on se rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, mistä mm. professori Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa ja puhuu. Kuin poliittisesti korrekteja selittelyjä ja saivarteluja ivaten Ayaan Hirsi Ali on sanonut, että sulkemalla silmät sen tosiasian edessä, että islam on naisten ohella vihamielinen myös homoja ja juutalaisia kohtaan, eurooppalaiset hallitukset ovat ostamassa menolippua takaisin keskiaikaan. Merkkejä tästä alkaa kieltämättä olla näkyvissä.

***

On vaikea uskoa, että 2000-luvun Euroopassa ihminen voi joutua kuolemanvaaraan vapaa-ajattelun ja kriittisen asenteen vuoksi. Islamilaiset fundamentalistit ovat kuitenkin toistuvasti osoittaneet, että heidän uskontonsa on kritiikin yläpuolella, ja että islamin arvosteleminen on rangaistava kuolemalla. Koraanin totuus on heille ainoa totuus. Kirjailija Salman Rushdielle aikoinaan julistettu fatwa ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen lajissaan. Myös Ayaan Hirsi Ali on haluttua riistaa. Ei ihme että Hirsi Ali otsikoi erään teoksensa avainkirjoituksista ”Älkää jättäkö meitä oman onnemme nojaan. Suokaa meille oma Voltaire”. Hirsi Alista itsestään on tulossa – tai on jo tullut – tämä Voltaire, toisinajattelija, uskonnollisen irrationalismin teräväsanainen kriitikko, joka haluaa tuoda valoa pimeyteen ja vapauttaa muslimit fundamentalismin ikeen alta. Käsittelen seuraavassa lähemmin mainittua kirjoitusta, koska se sopii oivallisesti Skeptikon aihepiiriin.

Kyseisessä esseessään Hirsi Ali tarkastelee leppymättömin mutta myötäelävin silmin käytännön islamiin sisältyvää hierarkkisuutta, autoritaarisuutta, tiedevihaa ja taikauskoisia käsityksiä. Hän esittelee kirjailija Leon de Winterin ajatuksia islamista:

”De Winter kuvailee osuvasti islamin käytäntöä näytelmäksi, jossa ’sivuosia näyttelevät kokonaiset pyhimysten, henkien, enkelien ja pikkupirujen parvet. Konservatiivinen muslimi ei näin ollen sulje pois mahdollisuutta, että hänen vihollisillaan on yliluonnollisia voimia, joiden avulla he punovat juoniaan, ja tällaisille voimille ei keskivertomuslimista tietenkään ole vastusta’. Tässä yhteydessä de Winter siteeraa israelilaista professori Emmanuel Sivania, joka on tutkinut fundamentalismia: ’Maailma, jota kansoittavat henget, kuolleiden sielut, jinnit (näkymättömät olennot), joita on niin vahingollisia kuin ystävällisiäkin; maailma, jota ahdistaa viettelevä saatana demoneineen ja jossa uskovan avuksi voivat tulla pyhät miehet ja enkelit sekä tarpeen tulleen ihmeet; maailma, jossa yhteydenpito kuolleiden (varsinkin oman suvun jäsenten) kanssa on arkipäivää ja jossa yliluonnollisen läsnäoloa pidetään todellisena, lähes kouriintuntuvana” (”Neitsythäkki”, s. 31).

Hirsi Ali jatkaa:

”Nämä luonnehdinnat ovat minulle muslimina täysin tunnistettavia. Kaikkialla maailmassa muslimeja kasvatetaan uskomaan tällaisiin yliluonnollisiin asioihin. Jokapäiväisessä muslimitodellisuudessa otetaankin tuonpuoleinen huomioon kaikessa. Tähän sopii myös käsitys, että marttyyrikuolema palkitaan paratiisissa. Olisi hyvinkin vaivan arvoista tutkia, missä määrin tämä terveen järjen puute islamin käytännössä mahdollistaa sen, että bin Ladenin ideologia vetää niin monia muslimeja puoleensa” (s. 31-32).

Olisi myös mielenkiintoista tutkia, missä määrin kuvaus pätee Suomeen, jossa on yli 30 000 muslimia. Onko mainittu taikausko ja tiedevihamielisyys arkipäivää myös täällä? Entä miten on laita islamiin sisältyvän antisemitismin?

”Irrationaalista juutalaisvihaa ja vääräuskoisten inhoa opetetaan monissa koraanikouluissa ja toistetaan päivittäin moskeijoissa. Eikä siinä kaikki: kirjoissa ja artikkeleissa, äänikaseteilla ja tiedotusvälineissä juutalaiset esitetään jatkuvasti kaiken pahan alkuna ja juurena. Olen itse huomannut, miten pitkälle tämä doktriini voi vaikuttaa: nähdessäni ensimmäistä kertaa juutalaisen hämmästyin, kun hän osoittautui tavalliseksi lihaa ja verta olevaksi ihmiseksi” (s. 32).

Hirsi Alin väitteet vahvistaa osaltaan Tampereen islam-yhdyskunnan puheenjohtaja Mustafa Kara (Suomen Kuvalehti 7/2005, s. 30):

”Karalla ei ole epäilyjä, ketkä ovat islamin vihollisia. Siihen löytyy vastaus Koraanin luvusta viisi. ’Olet huomaava, että eniten vihaavat uskovia juutalaiset ja monijumalaiset, ja olet myös huomaava, että eniten rakastavat uskovia ne, jotka sanovat itseään kristityiksi’, hän siteeraa. Muslimit uskovat Jumalan lähettämiin profeettoihin, joita ovat muun muassa Mooses, Abraham ja Jeesus. Profeetta Muhammed on viimeinen profeetta, profeettojen sinetti. Jeesukseen asti profeetat polveutuivat Abrahamin pojan Iisakin jälkeläisistä, mutta Muhammed oli Abrahamin toisen pojan Ismailin sukua. Mustafa Karan mukaan juutalaiset levittivät kateuksissaan valhetta, että Ismailin äiti Hagar olisi ollut orjatar. ’Sieltä se alkoi. Siitä päivästä lähtien juutalaiset ovat vihanneet muslimeita, ja muslimin pahin vihollinen on juutalainen’.”

Kara ei pidä myöskään Hirsi Alista, sen voi päätellä epäsuorasti siitä miten hän suhtautuu Theo van Goghin murhaan. Näin Kara reagoi toimittaja Leena Sharman kysymykseen (SK, s. 32):

”Karaa ärsyttää selvästi, että kysyn häneltä asiasta. ’Meitä muslimeita on yli miljardi. Jollain palaa pinna, ja meitä kaikkia syytetään!’ hän tulistuu. Palaa pinna? ’Täällä länsimaissa mennään sananvapauden taakse piiloon. Kuinka moni tietää, miten törkeä van Goghin elokuva oli? Pitää olla valmis kantamaan vastuu teostaan. Muslimeita tapetaan ja syyllistetään joka paikassa. Viha kasautuu, ja joskus se purkautuu.’ Sananvapaudella on oltava rajat, eikä viranomaisten pitäisi luvata, että taiteilijat saavat tehdä mitä haluavat ja silti heidän turvallisuutensa taataan, Kara pauhaa.”

Muhammed-pilakuvista alkanut kohu ei tämän valossa yllätä: islam on Karan mielestä peruste rajoittaa länsimaista sananvapautta. Karan taiteilijoiden turvallisuutta koskeva heitto on erittäin huolestuttava.

Kara todistaa Hirsi Alin väitteet islamin taikauskoisesta maailmankuvasta (SK, s. 30-31):

”Kara kuulostaa kovin varmalta uskonkysymyksissä. Hän myöntää kuitenkin miettineensä paljon maailman syntyä. Voisiko kaikki olla sattumaa: maailmankaikkeuden luominen, hänen olemassaolonsa, ihmiskehon hienovarainen toiminta? ’Ei voi. Evoluutioteoria on hölynpölyä. Että muka jostain pölyhiukkasesta olisi kaikki saanut alkunsa, että kalat olisivat nousseet vedestä ja apinat lähteneet kaupunkeihin’, hän puistelee päätään, panee sitten teetä tippumaan ja kiiruhtaa viereiseen huoneeseen keskipäivän rukoushetkeen.”

Karan kommentti ei periaatteessa eroa kristitystä keskivertokreationistista, paitsi ehkä hiuksenhienosti jälkimmäisen eduksi. Olenkin Ayaan Hirsi Alin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että takapajuinen islam tarvitsee mitä pikimmin oman Voltairensa.

Jos maailmankuvan rakentaminen lähtee sokeasta auktoriteettiuskosta, fanaattisuudesta ja kirjaimellisesta Koraanin tulkinnasta, ei siitä voi seurata mitään hyvää. Afganistanissa tästä saatiin muutama vuosi sitten jo esimakua, kun taliban-hallinto näytti epäilijöille missä kaappi seisoo ja palautti maan kivikaudelle. Tässä suhteessa Hirsi Alin keskiaikavertaus siis ontuu. On toki selvää, että Koraanin joihinkin kohtiin vetoamalla islamia voidaan puolustaa rauhan, rakkauden ja suvaitsevaisuuden uskontona. Samaan aikaan islamin nimissä voidaan kuitenkin lietsoa silmitöntä vihaa ja räjäytellä Buddha-patsaita, pilvenpiirtäjiä, junia, busseja, diskoja ja kilpailevan muslimilahkon moskeijoita. Profeetan sanan perusteella voidaan myös pakottaa naiset pukeutumaan burqaan ja teloittaa aviorikkojat – sekä tietenkin profeetan sanan epäilijät.
Tämä on patriarkaalisille heimouskonnoille tyypillistä: ne ovat keino pönkittää valtaa, ja pyhien tekstien tulkinta riippuu tulkitsijan tarkoitusperistä. Kaikki ovat absoluuttisesti oikeassa, koska profeetan sana on laki. Ja jos 600-luvulla eläneen ylistetyn paimentolaisprofeetan sana sattuu olemaan sekava ja ristiriitainen, on viime kädessä turvauduttava kättä pidempään silloin kun epäilyä tai ylipääsemätöntä erimielisyyttä tulkintojen välillä esiintyy. Ja kuten olemme huomanneet, tätä tapahtuu usein.

Onkin syytä hartaasti toivoa, etteivät kaikkitietävät muslimifundamentalistit saa Ayaan Hirsi Alia hengiltä, koska kuten todettua, hänessä itsessään on enemmän kuin tarpeeksi ainesta uudeksi Voltaireksi. Näin Hirsi Ali kirjoittaa:

”Islam ei ole käynyt läpi valistusprosessia, ja islamilaiset yhteiskunnat painiskelevat yhä samojen ongelmien kanssa kuin kristikunta ennen valistusta. Tutustuminen rationalismiin vapauttaisi yksittäisen muslimin mielen tuonpuoleisen ikeestä, jatkuvista syyllisyydentunteista ja fundamentalismin houkutuksesta. Oppisimme myös ottamaan vastuun jälkeenjääneisyydestämme ja ongelmistamme. Älkää siksi jättäkö meitä oman onnemme nojaan. Suokaa meille oma Voltaire” (”Neitsythäkki”, s. 36).

Jo pelkän maailmanrauhan kannalta toive islamilaisten maiden yleissivistyksen tason nostamisesta ja sekularisoinnista on erittäin perusteltu. Onneksi Hirsi Ali tekee kaikkensa valistusprojektinsa eteen. Hirsi Alin terävä, nautittavasti kärjistävä proosa, säkenöivä äly ja uskomaton rohkeus eivät jätä mitään epäilyjen varaan: Hirsi Ali on eurooppalainen valistuksen perinnön edustaja, ihmisoikeuksien ja rationaalisen maailmankuvan horjumaton puolustaja, josta me kaikki ei-muslimit voimme olla ylpeitä.

***

”Neitsythäkin” käännös on erinomainen, mistä lämmin kiitos nimettömäksi jäävälle kääntäjälle. Kirjassa olisi ollut paljon muutakin arvioitavaa, mutta koska mm. Hirsi Alin sisaren surullinen tarina, tyttöjen sukuelinten brutaali silpominen, raiskaukset, islamilaisen kulttuurin takapajuisuuden perimmäiset syyt ja maahanmuuton mukanaan tuomat kotoutumisongelmat eivät kuulu Skeptikon aihepiiriin, jätin ne käsittelemättä. Hämmästyttävää oli huomata se, että Hirsi Ali ei loppujen lopuksi haluaisi olla poliitikko:

”Minä haluaisin kirjoittaa filosofisia tekstejä, kuten esimerkiksi Karl Popper. Joten tämä askel, politiikkaan lähteminen, on vahingoksi ihanteelleni, paradoksaalista kylläkin. Mieluiten haluaisin ruveta filosofiksi ja kehittää omia teorioitani. Jokin tila kirjoittamista varten, joku joka siivoaisi puolestani, ei huolta jokapäiväisestä leivästä, oikeita keskusteluja tyhjän jutustelun sijaan. Silloin olisin lopultakin onnellinen” (s. 83).

Toivottavasti Hirsi Alin toive toteutuu, sillä hänen ajattelunsa on postmodernissa, poliittisesti korrektissa nykymaailmassa harvinaiseen suoraselkäistä, selkeää ja johdonmukaista. Hänessä on siis ainesta merkittäväksi filosofiksi. Ja mikäli Hirsi Ali jatkaa ”Neitsythäkin” veroisten teosten kirjoittamista, hänen taloudellinen riippumattomuutensakin on selviö. Jäljelle jää enää siivoojan ja tarpeeksi fiksun keskustelukumppanin löytäminen.

***

Ayaan Hirsi Ali syntyi Somaliassa vuonna 1969. Hänen isänsä oli tunnettu oppositiojohtaja Hirsi Magan, joka nousi vastustamaan diktaattori Mohammed Siad Barrea. Kun isä joutui pakenemaan ulkomaille vuonna 1979, perhe matkusti hänen peräänsä. Saudi-Arabian ja Etiopian kautta he päätyivät Keniaan. Kaksikymmentäkaksivuotiaana Ayaan Hirsi Ali naitettiin vastoin tahtoaan. Pian vihkitilaisuuden jälkeen – johon hän ei osallistunut – hän pakeni Saksan kautta Alankomaihin. Hän kävi läpi turvapaikkahakumenettelyn, opetteli hollantia, tulkkasi muun muassa aborttiklinikoilla ja turvakodeissa sekä opiskeli valtiotiedettä. Valmistuttuaan yliopistosta hän meni töihin Wiardi Beckman Stichting –säätiöön, joka on PvdA-työväenpuolueen rahoittama tutkimuslaitos. Sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa hän herätti huomiota islamin ja islamilaisen yhteisön purevana kriitikkona. Tunteet kuohuivat, ja Ayaan Hirsi Ali joutui tappouhkausten vuoksi piiloutumaan ulkomaille. Lokakuussa 2002 hän loikkasi PvdA:sta liberaaliin oikeistopuolueeseen VVD:hen, mikä hämmästytti monia. (”Neitsythäkki”, s. 13.)

Judith Butlerin klassikko suomeksi

2006-09-10T11:15:00.000-07:00

Sosiaalikonstruktivistisen queer-teorian syntyyn vaikuttaneen Judith Butlerin klassikkoteos "Gender Trouble" on vihdoin tulossa suomeksi. Teoksen julkaisee Gaudeamus, nimellä "Hankala sukupuoli".

-----

Butler - siis mikä?

pe 15.9.2006 klo 17-20, Helsingin yliopiston päärakennus,
uusi puoli (Fabianinkatu 33), sali 6 (3. krs). Vapaa pääsy

Amerikkalaisen filosofin Judith Butlerin teoria sukupuolen performatiivisuudesta on tuottanut viime vuosikymmenen aikana yhden nais- ja queertutkimuksen vahvimmista suuntauksista. Butlerin läpimurtoteoksen Gender Trouble (1990) suomennos julkaistaan syksyllä. Esittelytilaisuudessa toinen kirjan suomentajista, professori Tuija Pulkkinen, sekä tutkijat FT Harri Kalha, FM Paula Kuosmanen ja FT Susanna Paasonen tekevät Butlerin teorioita tutummiksi Tribadiviikon moninaiselle yleisölle. Keskustelua vetää SQS:n puheenjohtaja Annamari Vänskä.

Yhteistyössä Suomen Queer-tutkimuksen Seura - SQS, Kristiina-instituutti ja Gaudeamus

-----

Hankala sukupuoli

Judith Butler

Feministisen teorian nykyklassikko tarkastelee sukupuolta kielellisinä ja fyysisinä tekoina ja toiston tuloksena, yhteiskunnallisten rajoitusten muotoilemana mutta myös muutosten alueena. Butler esittelee teoksessa keskeiset käsitteensä, sukupuolen performatiivisuuden ja heteroseksuaalisen matriisin. Hän osoittaa, kuinka vakiintuneiden eleiden varaan rakennettu sukupuoli tuotetaan yhä uudelleen normatiivisessa heteroseksuaalisessa järjestyksessä. Vaikka sukupuolen tekeminen usein johtaa meidät hankaluuksiin, hankaluus voi tarjota mahdollisuuksia myös kumoukselliselle vastarinnalle. Muun muassa Michel Foucault’n, Simone de Beauvoirin, Julia Kristevan, Monique Wittigin, Gayle Rubinin, Jacques Lacanin ja Claude Lévi-Straussin tekstien kanssa kriittisesti keskustellen Butler ottaa etäisyyttä jyrkän kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen.

1. p. 2006. ISBN 951-662-913-X Kirjastoluokka: 0 Nid.. A5. 250 s. 29.00 €
ILMESTYY SYKSYLLÄ 2006

Väitöskirja queer-tutkimuksesta

2006-09-10T06:40:00.000-07:00

Pamflettimme julkistamistilaisuudessa ollut ja meille kysymyksiä esittänyt queer-tutkija Annamari Vänskä väitteli juuri tohtoriksi. Onnittelemme "Anskua" vilpittömästi!

-----

”Vikuroivia vilkaisuja” – väitös visuaalisista esityksistä

Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2.9.2006 klo 10 tarkastettavan Annamari Vänskän visuaalisen kulttuurin tutkimuksen alaan liittyvän väitöskirjan "Vikuroivia vilkaisuja - Ruumis, sukupuoli, seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus" lähtökohtana on, etteivät visuaaliset representaatiot vain heijasta todellisuutta vaan tuottavat sitä aktiivisesti.

Vänskä toteaa väitöksessään, että visuaalisten esitysten täyttämässä ja ihmiskeskeisessä kulttuurissa maailmankuvasta on tullut maailma kuvana ja ihmisruumiista pinta, johon kaiverretaan käsitykset hyvästä ja tavoittelemisen arvoisesta, onnellisesta elämästä. Kuvat ovat poliittisia: niillä tuotetaan popularisoitua tietoa haluttavista sukupuolista ja seksuaalisuuksista. Koska kaikki visuaaliset esitykset ovat rakennettuja, eivät mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.

Tutkimuksessaan Vänskä pohtii queerin suomenkielisiä käännöksiä ja tuo tutkimuskentälle käsitteet vikurointi ja vikuroiva katsominen. Vänskä uudelleenmerkityksellis¬tää vikurointia tuodakseen esiin kuvien moni¬merkityksellisyyden ja sen aktiivisuuden, jota kuvien lukeminen edellyttää. Etymologisesti vikurointi liittyy niskurointiin ja vialliseen muotoon. Tässä tutkimuksessa se merkitsee analyyttisen katseen suuntaamista stereotyypittäviin diskursseihin ja institutionaalisiin käytäntöihin, joiden avulla hyväksyttäviä identiteettejä tuotetaan. Vikuroinnilla on kolme merkitystä. Ensinnäkin se kuvaa tutkijan omaa asennetta hänen haastaessaan ja kyseenalaistaessaan sovinnaiset, luonnolliselta tuntuvat selitysmallit. Toiseksi vikurointi viittaa kuviin ja niiden performatiiviseen voimaan. Kuvat vastustavat yhtä tulkintaa ja ovat siten aina avoimia uusille tulkinnoille. Kolmanneksi vikurointi viittaa epänormatiivisiin muotoihin: vikuureihin eli viallisiin muotoihin. Näitä edustavat tutkimuksessa sellaiset sukupuolten ja seksuaalisuuksien esitykset, jotka asettuvat normatiivisten sukupuolten ja seksuaalisuuksien esitysten ulkopuolelle ja jotka uhkaavat totunnaista järjestystä. Vikurointia käytetään tutkimuksessa välineenä, jonka avulla haastetaan naiseuteen ja mieheyteen liittyviä vallitsevia käsityksiä.

Väitöskirjan tutkimusmateriaali koostuu nykytaiteen, mainonnan ja muodin kuvista. Vänskä analysoi väitöskirjassaan muun muassa suomalaisen Teemu Mäen masokistista videoperformanssia The Good Friday (1989), ranskalaisen Orlanin monivuotista kauneusleikkausperformanssia The Re-Incarnation of Saint Orlan (1990–1993) sekä suomalaisen Heidi Romon valokuvasarjaa Keittiö ja pukuhuone (2003), jonka kautta analysoidaan ruoan ja naiseuden intohimoista suhdetta. Pirjetta Branderin huoneinstallaation Panic Room (2003) yhteydessä tutkimuksessa puretaan oletusta kodin ja perheen normaaliudesta samoin kuin kodin asemaa naiseutta määriteltäessä.

Väitöskirjassa analysoidaan myös 1990-luvun ja 2000-luvun alun kansainvälistä muotikuvastoa, muun muassa Calvin Kleinin androgyynejä lapsiaikuisia esittäviä Ck One ja Ck Be -parfyymimainoksia sekä Voguesta otettuja muotikuvia, joissa naiset esitetään maskuliiniseen tyyliin puettuina androgyyneinä tai toisiaan intohimoisesti koskettelevina feminiinisinä hahmoina.

FM Annamari Vänskän väitöskirja "Vikuroivia vilkaisuja - Ruumis, sukupuoli,seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus" esitetään tarkastettavaksi Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2.9.2006 klo 10.00 (Yliopiston päärakennus, pieni juhlasali, Fabianinkatu 33, 4. krs).

- - -
Tietoja väittelijästä:

Annamari Vänskä (synt. 26.5.1970 Helsingissä) suoritti ylioppilastutkinnon Joensuun lyseon lukiossa 1989. Filosofian maisteriksi hän valmistui Helsingin yliopistosta 1998. Jatko-opintonsa Vänskä teki Helsingin yliopiston taiteidentutkimuksen laitokselle, pääaineenaan taidehistoria. Muut aineet olivat naistutkimus, queer-tutkimus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus. Tällä hetkellä Annamari Vänskä työskentelee assistenttina Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineessa, ja on aloittelemassa uutta tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa, pornografian kulttuurisia merkityksiä ja visuaalisia esityksiä tutkivassa Pornoakatemia-hankkeessa

Uusi naistutkimuskriittinen blogi

2006-09-10T05:51:00.000-07:00

Tervetuloa uudelle naistutkimusta kriittisesti tarkastelevalle blogille, joka liittyy kirjaamme "Keisarinnan uudet (v)aatteet - Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta"".

Aiomme julkaista tällä blogilla vastineita meitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Tulemme julkaisemaan myös tiedotteita siitä, missä naistutkimuksessa mennään ja muuta aiheeseen liittyvää.

-----

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo: Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006)

Keisarinnan uudet (v)aatteet haastaa akateemisen feminismin eli naistutkimuksen ja väittää että se on tieteellisessä haaksirikossa.

Tietokirjailijat Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo osoittavat tässä teoksessa, että humanistinen naistutkimus ja erityisesti sen viimeaikainen suuntaus, ns. queer-tutkimus, eivät täytä tieteelle asetettuja vaatimuksia, vaan ne ovat poliittisia ideologioita.

Tekijät ovat lukeneet suomalaisen akateemisen feminismin julkaisuja laajasti ja niiden perusteella he osoittavat runsain esimerkein, miten naistutkimus on ajautunut joihinkin vaikeasti todistettaviin tuloksiin ja mahdollisesti suorastaan irrationaaliseen työhön. Suuntaus ilmenee koko alalla tieteellisistä julkaisuista opetukseen ja opinnäytetöihin, kuten tämä teos osoittaa.

Naistutkimuksesta on tullut joidenkin tekijöidensä henkilökohtaisten poliittisten näkemysten ja seksuaalisten mieltymysten esittelykenttä sen sijaan, että se tuottaa toistettavaa, ilmiöitä valaisevaa ja hyödynnettävää tietoa.

On aika selvittää, mitä akateeminen feminismi tekee, mikä sen asema yliopistomaailmassa on ja miten se saadaan toimimaan tieteen standardien mukaan.

-----

Kirja naistutkimuksen tieteellisestä haaksirikosta

"Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki hyvävaistoiset henkilömme."

-Lady Montagu Jonathan Swiftin teoksesta Gulliverin retket

Tiedettä käsittelevien ja poleemisia tieteellisiä näkemyksiä ajavien pamflettien julkaiseminen alkoi Keski-Euroopassa 1700-luvulla. Suomessa tämä kunniakas tieteen edistämisen perinne on unohtunut kokonaisen sukupolven ajaksi. Elokuussa 2006 perinne kuitenkin jatkuu, kun tietokirjailijat Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo julkaisevat valistushenkisen tiedepamflettinsa, aiheena naistutkimus ja sen pseudotieteellinen, ideologinen perusta. Niemelä herätti kohua jo kohua Internet-pamfletillaan Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta-alkajille (2004), ja Tammisalo oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana kirjallaan Rakkauden evoluutio (2005).

Nyt ilmestyvä teos "Keisarinnan uudet (v)aatteet" on kärkevä puheenvuoro luonnontieteen ja tieteellisen metodin puolesta. Se paljastaa armotta lukuisia epäkohtia suomalaisessa akateemisessa feminismissä: kritiikin kohteina ovat mm. eräät Naistutkimus-lehden artikkelit, Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama Minna-portaali, queer-teoria sekä eräät akateemiset opinnäytetyöt. Pamfletti osoittaa, että tutkimukselle suunnattujen apurahojen ja yliopistorahoituksen sijaan puoluetuki tai taiteelle annettava tuki olisivat naistutkimukselle sopivampia rahoituslähteitä. Toisaalta tekstistä päätellen naistutkimus ei kirjoittajien mielestä ole taiteenakaan tuen arvoista - pikemminkin se näyttäisi kuuluvan viihteen piiriin.

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo: Keisarinnan uudet (v)aatteet - Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita 2006. Hinta 25 €.

Tilaukset:
Terra Cognita
p. 09-2289 0822, fax 09-2289 0820