Viime kuukausien tragikoominen naistutkimuskeskustelu sai ansaitsemansa lopun, kun Tulva-lehti päätoimittajansa Anne Moilasen suosiollisen ohjauksen alla leimasi Osmo Tammisalon ja minut miesaktiiveiksi. Ikään kuin Keisarinna-pamflettimme tieteenfilosofinen kritiikki naistutkimuksen pseudotieteellisyyttä kohtaan olisi automaattisesti jonkinlainen poliittinen kannanotto.
Tämän ohella meidät ja muutama muu henkilö tietenkin kylmästi leimattiin taantumuksellisiksi öykkäreiksi. Kuten useampi kirjoittaja Helsingin Sanomissa Patrik Austinin artikkelin jälkeen velloneessa keskustelussa totesi, on naistutkimus läpeensä politisoinut ala. Se on niin politisoitunut ja irti arkitodellisuudesta, että sitä kohtaan esitetty kritiikkikin väistämättä tuomitaan poliittiseksi taantumuksellisuudeksi.
Tulva-lehti tekee arvaamattoman karhunpalveluksen koko naisasialiikkeelle korostetun aggressiivisella, vääristelevällä ja sensuurihakuisella lähestymistavallaan. Samalla kun tavallisten työtätekevien naisten yhteiskunnallinen asema ei mitenkään parane, feminismin julkinen kuva muuttuu entistä negatiivisemmaksi. Naistutkimuksen tasoonkaan Tulvan henkilöön käyvällä likasankojournalismilla ei ole mitään vaikutusta. Se vain todistaa täysin vailla epäilyksen häivää, että naistutkimus lieveilmiöineen muistuttaa enemmän uskonnollista fundamentalismia kuin tiedettä. Quod erat demonstrandum.
Lopetan tämän blogin pitämisen tähän. Tiedeyhteisön ja tieteen rahoituksesta vastaavien instanssien tulee nyt lukea pamflettimme ja seurannut keskustelu erittäin tarkkaan sekä vetää asiasta ainoa oikea johtopäätös. Olemme Osmo Tammisalon kanssa tehneet työmme paremmin kuin hyvin.
Friday, May 09, 2008
Friday, March 07, 2008
Naistutkimuksen väitteet ovat epäselviä tai ristiriitaisia
OSMO TAMMISALO
tietokirjailija (Helsingin Sanomat 7.3)
Vuonna 2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa pamfletin, jonka mukaan osa naistutkimuksesta on epätieteellistä politikointia. Tiedesivuilla Kristiina Rolin kuitenkin esittää, että kirjastamme ei löytyisi "ensimmäistäkään naistutkimuksen väitettä, joka olisi ristiriidassa tieteen kanssa" (HS 4.3.).
Pamfletissa käsitellään sanatarkkojen lainausten avulla esimerkiksi queer-teoriaa, jonka mukaan sukupuoli ja seksuaalisuus ovat keinotekoisesti tuotettua valtapeliä, "toistotekoja" ja heteronormatiivista politiikkaa.
Lisäksi kirjassa tarkastellaan naistutkimuksen parissa esitettyä väitettä siitä, että maskuliinisuudella ja feminiinisyydellä ei olisi yksilön ruumiiseen liittyvää perustaa.
Termit sukupuoli tai maskuliinisuus ja feminiinisyys on toki mahdollista määritellä niin, että niillä ei ole mitään tekemistä lisääntymiselinten tai sukupuolikromosomien kanssa. Samalla on kuitenkin selvää, että ihmisen käyttäytyminen ei määräydy tällaisten käsitteiden perusteella.
Toisin sanoen väitteet jäävät joko vain retoriseksi leikittelyksi tai sitten ne ovat ristiriidassa biologian kanssa.
Suomen Akatemian asettama paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala on tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin.
Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia.
Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään.
tietokirjailija (Helsingin Sanomat 7.3)
Vuonna 2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa pamfletin, jonka mukaan osa naistutkimuksesta on epätieteellistä politikointia. Tiedesivuilla Kristiina Rolin kuitenkin esittää, että kirjastamme ei löytyisi "ensimmäistäkään naistutkimuksen väitettä, joka olisi ristiriidassa tieteen kanssa" (HS 4.3.).
Pamfletissa käsitellään sanatarkkojen lainausten avulla esimerkiksi queer-teoriaa, jonka mukaan sukupuoli ja seksuaalisuus ovat keinotekoisesti tuotettua valtapeliä, "toistotekoja" ja heteronormatiivista politiikkaa.
Lisäksi kirjassa tarkastellaan naistutkimuksen parissa esitettyä väitettä siitä, että maskuliinisuudella ja feminiinisyydellä ei olisi yksilön ruumiiseen liittyvää perustaa.
Termit sukupuoli tai maskuliinisuus ja feminiinisyys on toki mahdollista määritellä niin, että niillä ei ole mitään tekemistä lisääntymiselinten tai sukupuolikromosomien kanssa. Samalla on kuitenkin selvää, että ihmisen käyttäytyminen ei määräydy tällaisten käsitteiden perusteella.
Toisin sanoen väitteet jäävät joko vain retoriseksi leikittelyksi tai sitten ne ovat ristiriidassa biologian kanssa.
Suomen Akatemian asettama paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala on tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin.
Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia.
Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään.
Friday, February 01, 2008
Naistutkimuksesta Turun ylioppilaslehdessä
Keskustelu naistutkimuksen tieteellisyydestä jatkuu pienen tauon jälkeen Turun ylioppilaslehdessä. Mukana myös kysymys/vastaus -osio.
Thursday, December 06, 2007
Vastine Tuula Juvosen kirja-arvioon
Tatu Virkki, YTM
Naistutkimus-lehti ei julkaissut myöskään Tatu Virkin vastinetta Tuula Juvosen arvioon Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletista.
Tuula Juvonen arvio Osmo Tammisalon ja Jussi Niemelän kirjasta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” oli vähintäänkin mielenkiintoinen (Naistutkimus 3/2007). Juvonen toteaa kirjan laimean vastaanoton naistutkijoiden parissa johtuneen pääasiassa siitä, että Tammisalon ja Niemelän luonnontiedekritiikki naistutkimusta kohtaan on niin virheellistä, ettei se ansaitse kommentointia. Samasta luonnontiede-positiostahan voitaisiin arvostella melkein kaikkia yhteiskuntatieteitä, sillä niin paljon niiden metodit eroavat luonnontieteistä. Tähän onkin yhteiskuntatieteilijänä helppo yhtyä.
Kuitenkin Juvonen oma kritiikki Tammisaloa ja Niemelää kohtaan edustaa aivan samaa strategiaa kuin mistä hän edellä mainittuja urossimpansseita syyttää. Hän pyrkii muutamalla lauseella — esimerkiksi: ”sukupuolivalinta paljastuu lähemmässä tarkastelussa elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” — paljastamaan modernin evoluutiobiologian keskeisen tutkimuskohteen syvemmän olemuksen (1). Vaikka en itse ole biologi, olen sosiobiologiani lukenut. Mielestäni esimerkiksi kasvien kukkien hedelmöittymisen selitysten kutsuminen ”elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” antaa kasveille valinnan vapautta, joka ei niille kuulu. Olkoonkin että eräät pragmatistit, kuten Risto Heiskala, ovatkin tulleet tulokseen, että kukkien taipumusta kääntyä kohti valoa voi nimittää niiden tavaksi (Roos & Rotkirch).
Sen sijaan kasvien suuren hermafrodiitti-määrän voisi kuvitella olevan ongelma niille heteronormatiivisille biologeille, joidenka mielestä sukupuolia on vain kaksi. Ehkäpä tähän ongelmaan voisi soveltaa Queer-teoriaa?
On kuitenkin huomattava että evoluution näkökulmasta hermafrodiiteilla on merkitystä vain, mikäli ne pystyvät siirtämään geeninsä seuraavaan sukupolveen. Sukupuolivalinnasta kiinnostuneille naistutkijoille voikin suositella Matt Ridleyn kirjaa ”Red Queen” jossa selviää myös se ikuisuuskysymys, miksi miehiä edes on olemassa. Vastaus: loisten takia (Ridley 1994, Viitala 2005).
Toisaalta vaikka naistutkijalta ei voine edellyttääkään kovinkaan syvällistä evoluutiobiologian ongelmien ymmärtämistä, olin hieman yllättynyt Juvosen aatehistoriallisesta väitteestä ”sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja”. Näinhän asia ei ole, vaan Darwinin teoriaa sukupuolivalinnasta vastustettiin aikanaan juuri sen takia, että siinä naaraiden aktiivisilla valinnoilla on keskeinen rooli, kun taas vallitseva naiskuva halusi tuolloin nähdä naisen passiivisena olentona. Oma näkemykseni on, että sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa siinä olevan jälleen kerran yksi yhteiskunnallinen osa-alue jossa naisilla on keskimäärin paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia kuin miehillä (esim. Buss 2006) — ehkä jopa valtaa (Laasanen 2007)
Näkisinkin että sukupuolivalinnan teoria tarjoaa feminismille paljon paremman lähtökohdan kuin muodikkaat queer-teoriat. Tämä siksi että ymmärtämällä naaraiden valintojen merkityksen, ymmärrämme samalla miehen olevan naisen valintojen tuote, hyvässä ja pahassa. Toisaalta juuri sukupuolivalinta, ei niinkään kulttuuri, on nostanut ihmisen jo ammoisista ajoista armottoman luonnonvalinnan yläpuolelle. Juvosen väite sukupuolivalinnan ”elitistisestä heteromiesten narratiivisuudesta” loukkaakin tuhansien edeltävien naissukupolvien tekemiä valintoja.
Viitteet:
(1) Vastaavaa strategiaa on käyttänyt Marshall Sahlins nimittäessään evoluutiopsykologiaa ”uusliberalismin suoraksi jatkeeksi”(Yliopisto 13/05). Täytyy kuitenkin huomata että modernin evoluutiobiologian teorian soveltaminen eläimiin on huomattavasti hyväksytympää kuin kiistanalaisen evoluutiopsykologian väitteet ihmiseen.
Kirjallisuus
Buss, David (2006): Halun evoluutio. Sitruuna kustannus.
Juvonen, Tuula (2007): Kirja-arvio: Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus Luonnontieteen näkökulmasta. Kirj. Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä.
Laasanen, Henry: Naisten seksuaalinen valta. Sosiologian Pro Gradu –työ. Jyväskylän Yliopisto 2007.
Roos, JP & Rotkirch, Anna: Voiko evoluutiosta kirjoittaa sosiologiasta. www-dokumentti.
http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/habitusprosessi.htm
Ridley, Matt (1994): The Red Queen: Sex and the Evolution of Human Nature. London: Penguin Books.
Yliopisto 13/05.
Viitala, Jussi (2005): Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta. Jyväskylä: Atena-kustannus.
Naistutkimus-lehti ei julkaissut myöskään Tatu Virkin vastinetta Tuula Juvosen arvioon Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletista.
Tuula Juvonen arvio Osmo Tammisalon ja Jussi Niemelän kirjasta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” oli vähintäänkin mielenkiintoinen (Naistutkimus 3/2007). Juvonen toteaa kirjan laimean vastaanoton naistutkijoiden parissa johtuneen pääasiassa siitä, että Tammisalon ja Niemelän luonnontiedekritiikki naistutkimusta kohtaan on niin virheellistä, ettei se ansaitse kommentointia. Samasta luonnontiede-positiostahan voitaisiin arvostella melkein kaikkia yhteiskuntatieteitä, sillä niin paljon niiden metodit eroavat luonnontieteistä. Tähän onkin yhteiskuntatieteilijänä helppo yhtyä.
Kuitenkin Juvonen oma kritiikki Tammisaloa ja Niemelää kohtaan edustaa aivan samaa strategiaa kuin mistä hän edellä mainittuja urossimpansseita syyttää. Hän pyrkii muutamalla lauseella — esimerkiksi: ”sukupuolivalinta paljastuu lähemmässä tarkastelussa elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” — paljastamaan modernin evoluutiobiologian keskeisen tutkimuskohteen syvemmän olemuksen (1). Vaikka en itse ole biologi, olen sosiobiologiani lukenut. Mielestäni esimerkiksi kasvien kukkien hedelmöittymisen selitysten kutsuminen ”elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” antaa kasveille valinnan vapautta, joka ei niille kuulu. Olkoonkin että eräät pragmatistit, kuten Risto Heiskala, ovatkin tulleet tulokseen, että kukkien taipumusta kääntyä kohti valoa voi nimittää niiden tavaksi (Roos & Rotkirch).
Sen sijaan kasvien suuren hermafrodiitti-määrän voisi kuvitella olevan ongelma niille heteronormatiivisille biologeille, joidenka mielestä sukupuolia on vain kaksi. Ehkäpä tähän ongelmaan voisi soveltaa Queer-teoriaa?
On kuitenkin huomattava että evoluution näkökulmasta hermafrodiiteilla on merkitystä vain, mikäli ne pystyvät siirtämään geeninsä seuraavaan sukupolveen. Sukupuolivalinnasta kiinnostuneille naistutkijoille voikin suositella Matt Ridleyn kirjaa ”Red Queen” jossa selviää myös se ikuisuuskysymys, miksi miehiä edes on olemassa. Vastaus: loisten takia (Ridley 1994, Viitala 2005).
Toisaalta vaikka naistutkijalta ei voine edellyttääkään kovinkaan syvällistä evoluutiobiologian ongelmien ymmärtämistä, olin hieman yllättynyt Juvosen aatehistoriallisesta väitteestä ”sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja”. Näinhän asia ei ole, vaan Darwinin teoriaa sukupuolivalinnasta vastustettiin aikanaan juuri sen takia, että siinä naaraiden aktiivisilla valinnoilla on keskeinen rooli, kun taas vallitseva naiskuva halusi tuolloin nähdä naisen passiivisena olentona. Oma näkemykseni on, että sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa siinä olevan jälleen kerran yksi yhteiskunnallinen osa-alue jossa naisilla on keskimäärin paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia kuin miehillä (esim. Buss 2006) — ehkä jopa valtaa (Laasanen 2007)
Näkisinkin että sukupuolivalinnan teoria tarjoaa feminismille paljon paremman lähtökohdan kuin muodikkaat queer-teoriat. Tämä siksi että ymmärtämällä naaraiden valintojen merkityksen, ymmärrämme samalla miehen olevan naisen valintojen tuote, hyvässä ja pahassa. Toisaalta juuri sukupuolivalinta, ei niinkään kulttuuri, on nostanut ihmisen jo ammoisista ajoista armottoman luonnonvalinnan yläpuolelle. Juvosen väite sukupuolivalinnan ”elitistisestä heteromiesten narratiivisuudesta” loukkaakin tuhansien edeltävien naissukupolvien tekemiä valintoja.
Viitteet:
(1) Vastaavaa strategiaa on käyttänyt Marshall Sahlins nimittäessään evoluutiopsykologiaa ”uusliberalismin suoraksi jatkeeksi”(Yliopisto 13/05). Täytyy kuitenkin huomata että modernin evoluutiobiologian teorian soveltaminen eläimiin on huomattavasti hyväksytympää kuin kiistanalaisen evoluutiopsykologian väitteet ihmiseen.
Kirjallisuus
Buss, David (2006): Halun evoluutio. Sitruuna kustannus.
Juvonen, Tuula (2007): Kirja-arvio: Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus Luonnontieteen näkökulmasta. Kirj. Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä.
Laasanen, Henry: Naisten seksuaalinen valta. Sosiologian Pro Gradu –työ. Jyväskylän Yliopisto 2007.
Roos, JP & Rotkirch, Anna: Voiko evoluutiosta kirjoittaa sosiologiasta. www-dokumentti.
http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/habitusprosessi.htm
Ridley, Matt (1994): The Red Queen: Sex and the Evolution of Human Nature. London: Penguin Books.
Yliopisto 13/05.
Viitala, Jussi (2005): Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta. Jyväskylä: Atena-kustannus.
Saturday, December 01, 2007
Arvio pamfletista Naistutkimus -lehdessä
Keisarinna –pamfletti arvioitiin Naistutkimus 3/2007 -lehdessä. Tekstissä oli virheellisiä väittämiä, joista muutamaan Osmo Tammisalo tarjosi lehdelle oikaisua. Se ei tietenkään mennyt läpi.
Arvion tekijä Tuula Juvonen kirjoittaa: ”[Darwinin] Sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa sen elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan. Sieltä ne on siirretty edelleen selittämään ihmisluontoa. Vaikka sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja, olisi kohtuutonta palauttaa sukupuolta käsittelevä tutkimus yhä uudelleen tällaiseen 1800-luvun maailmankuvaan.”
Tammisalon julkaisemattomassa vastineessa asia oikaistaan seuraavaan tapaan: ”Seksuaalivalintaa pidetään nykyään yhtenä luonnonvalinnan muotona, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat joko kilpailusta saman sukupuolen kesken (intrasexual selection) tai kilpailusta toisen sukupuolen miellyttämiseksi (intersexual selection)... Teoriassa ei siis ole minkäänlaisia ’ideaalisiksi ymmärrettyjä sukupuolisuhteita’, vaan vain pyrkimys tapahtumien mahdollisimman tarkkaan todentamiseen. Lisäksi kyse ei ole ’luonnollistamisesta’ tai ’projisoimisesta’, mitä niillä tarkoitetaankaan.”
Tammisalo jatkaa: ”Hassuin on Juvosen väite, että seksuaalivalinnan teoria heijastelisi oman aikansa ajattelumuotoja. Ensinnäkin vaikka tämä pitäisi paikkansa, se ei vielä kertoisi mitään teorian oikeellisuudesta tai soveltuvuudesta vaikkapa ihmislajin tarkasteluun. Lisäksi väite ei edes pidä paikkansa. Darwinin seksuaalivalinnan teoriaa nimittäin vastustettiin aikanaan. Eräs perustelu oli se, että teoria antoi niin suuren roolin naaraan suorittamalle parinvalinnalle. Evoluutiobiologi Marlene Zukin mukaan miesten keskinäistä kilpailua korostavassa viktoriaanisessa Englannissa ei haluttu myöntää, että naaraallakin olisi esteettistä tai muunlaista silmää arvioida koiraan ominaisuuksia.”
Tammisalon vastineessa kerrottiin myös, että ”lajeja vertailemalla on osoitettu, että sukupuolista se, joka investoi enemmän jälkeläisiin, on seksikumppanin suhteen yleensä valikoivampi. Tyypillisesti se on naaras, mutta poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi vesipääskykoiras hautoo ja hoitaa poikaset naaraiden kilpaillessa valikoivampien koiraiden suosiosta.” Tammisalo kysyikin Juvoselta, minkä aikakauden maailmankuvaa vesipääskyjä tutkivan biologin löydökset mahdollisesti heijastelevat.
Naistutkimus -lehden päätoimittajat Jarna Soilevuo Grønnerød ja Tarja Kupiainen hylkäsivät Tammisalon vastineen seuraavin perustein:
”Emme julkaise tarjottua tekstiä, sillä se ei tuo keskusteluun uutta näkökulmaa. Teksti toistaa jo aikaisemmin julkaistua sanomaa.”
On epäilemättä totta, että vastineen sanoma oli tuttu (monet naistutkimuksen parissa esitetyt väitteet ovat perättömiä ja perusteettomia), mutta siinä oli myös uusia näkökulmia, joita keskusteluissa ei vielä ollut tullut ilmi (esim. Darwinin seksuaalivalintateorian vastustus). Juvosen kirja-arvio ja sitä koskevan vastineen hylkääminen osoittavat, että Keisarinna-pamfletti oli oikeassa: naistutkimuksessa vallitsee biokielto eikä virheistä oteta opiksi.
Arvion tekijä Tuula Juvonen kirjoittaa: ”[Darwinin] Sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa sen elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan. Sieltä ne on siirretty edelleen selittämään ihmisluontoa. Vaikka sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja, olisi kohtuutonta palauttaa sukupuolta käsittelevä tutkimus yhä uudelleen tällaiseen 1800-luvun maailmankuvaan.”
Tammisalon julkaisemattomassa vastineessa asia oikaistaan seuraavaan tapaan: ”Seksuaalivalintaa pidetään nykyään yhtenä luonnonvalinnan muotona, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat joko kilpailusta saman sukupuolen kesken (intrasexual selection) tai kilpailusta toisen sukupuolen miellyttämiseksi (intersexual selection)... Teoriassa ei siis ole minkäänlaisia ’ideaalisiksi ymmärrettyjä sukupuolisuhteita’, vaan vain pyrkimys tapahtumien mahdollisimman tarkkaan todentamiseen. Lisäksi kyse ei ole ’luonnollistamisesta’ tai ’projisoimisesta’, mitä niillä tarkoitetaankaan.”
Tammisalo jatkaa: ”Hassuin on Juvosen väite, että seksuaalivalinnan teoria heijastelisi oman aikansa ajattelumuotoja. Ensinnäkin vaikka tämä pitäisi paikkansa, se ei vielä kertoisi mitään teorian oikeellisuudesta tai soveltuvuudesta vaikkapa ihmislajin tarkasteluun. Lisäksi väite ei edes pidä paikkansa. Darwinin seksuaalivalinnan teoriaa nimittäin vastustettiin aikanaan. Eräs perustelu oli se, että teoria antoi niin suuren roolin naaraan suorittamalle parinvalinnalle. Evoluutiobiologi Marlene Zukin mukaan miesten keskinäistä kilpailua korostavassa viktoriaanisessa Englannissa ei haluttu myöntää, että naaraallakin olisi esteettistä tai muunlaista silmää arvioida koiraan ominaisuuksia.”
Tammisalon vastineessa kerrottiin myös, että ”lajeja vertailemalla on osoitettu, että sukupuolista se, joka investoi enemmän jälkeläisiin, on seksikumppanin suhteen yleensä valikoivampi. Tyypillisesti se on naaras, mutta poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi vesipääskykoiras hautoo ja hoitaa poikaset naaraiden kilpaillessa valikoivampien koiraiden suosiosta.” Tammisalo kysyikin Juvoselta, minkä aikakauden maailmankuvaa vesipääskyjä tutkivan biologin löydökset mahdollisesti heijastelevat.
Naistutkimus -lehden päätoimittajat Jarna Soilevuo Grønnerød ja Tarja Kupiainen hylkäsivät Tammisalon vastineen seuraavin perustein:
”Emme julkaise tarjottua tekstiä, sillä se ei tuo keskusteluun uutta näkökulmaa. Teksti toistaa jo aikaisemmin julkaistua sanomaa.”
On epäilemättä totta, että vastineen sanoma oli tuttu (monet naistutkimuksen parissa esitetyt väitteet ovat perättömiä ja perusteettomia), mutta siinä oli myös uusia näkökulmia, joita keskusteluissa ei vielä ollut tullut ilmi (esim. Darwinin seksuaalivalintateorian vastustus). Juvosen kirja-arvio ja sitä koskevan vastineen hylkääminen osoittavat, että Keisarinna-pamfletti oli oikeassa: naistutkimuksessa vallitsee biokielto eikä virheistä oteta opiksi.
Arvio pamfletin kirjoittajasta Turun Sanomissa
Osmo Tammisalo
Turun Sanomat ei arvioinut Keisarinna-pamflettia vaan lähinnä sen toista kirjoittajaa, Osmo Tammisaloa (19.1.2007). Tammisalo teki kirjoitukseen muutaman välikommentin.
TS: Eiköhän lukijan huomio ole kiinnitetty viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupungin ympäristöviraston entinen ympäristöneuvoja vertaa itseään lehtikirjoituksessa Wienin patenttiviraston kuuluisimpaan patenttitarkastajaan.
OT: Kanava-lehdessä 8/2006 julkaistun kirjoitukseni kyseinen kohta menee seuraavasti (kyse on pamfletin saamasta kritiikistä, jonka mukaan en kemistin koulutukseni takia ole päteviä arvioimaan naistutkimusta):
”Voidaan kuitenkin kysyä, miten luonnontieteelliseen koulutukseen vetoaminen ja sen vähätteleminen eroaa väitteestä, että ’naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen’. Tähän strategiaan nojaavien kannattaakin katsoa, minkälainen merkitys ’ulkopuolisilla’ on tieteenhistoriassa. Albert Einstein oli patenttivirkailija, fyysikko Max Delbrück oli synnyttämässä molekyylibiologiaa, astrofyysikko Thomas Kuhn perusti tieteenfilosofian, Darwin oli itseoppinut jne. Olisiko heidän pitänyt pysyä lestissään ja jättää uraauurtavat havaintonsa ja keksintönsä tekemättä vain siksi, että he olivat ulkopuolisia?”
TS: Kumpikaan (pamfletin) kirjoittaja ei ole opiskellut naistutkimusta korkeakoulutasolla...
OT: Toistettakoon: miten tämä eroaa väitteestä, että ”naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen”? Naistutkimusta, samoin kuin psykoanalyysia ja marxilaista taloustiedettäkin, on voitava arvioida tavanomaisin tietoteoreettisin perustein – myös muiden kuin naistutkijoiden, psykoanalyytikoiden tai marxilaisten toimesta.
TS: ”Valetieteelliseen salakaapuun puettu manipulointiyritys”, puuskahti tuskastunut turkulaisprofessori Petter Portin, kun Tammisalo jokin vuosi sitten piirteli Tieteessä tapahtuu -lehteen oman käsityksensä ympäristön ja geenien dynamiikasta.
OT: Kannattaa lukea alkuperäinen kirjoitukseni, jossa esitellään käyttäytymisgenetiikan tärkeimmät löydökset ja menetelmät (http://www.tieteessatapahtuu.fi/0104/tammisalo.pdf) sekä Portinille kirjoitettu vastine: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/tammisalo.pdf.
TS: Tammisalo on esimerkiksi sitä mieltä, että sukupuolten ominaisuuksien määritys tapahtuu yksiselitteisesti biologian pohjalta vaikka planeetan määritys ei näköjään onnistukaan yksiselitteisesti fysiikan pohjalta.
OT: Se määritelläänkö jokin taivaankappale planeetaksi, ei vaikuta sen liikkeisiin. Vastaavasti sukupuolten ominaispiirteet eivät muutu sen mukaan, määritteleekö tutkija ne biologisesti vai kulttuurisesti.
Turun sanomien kirjoitus ei joka tapauksessa käsittele lainkaan pamfletin teemoja, saati sen sanomaa – jota ei muuallakaan ole vääräksi osoitettu.
Turun Sanomat ei arvioinut Keisarinna-pamflettia vaan lähinnä sen toista kirjoittajaa, Osmo Tammisaloa (19.1.2007). Tammisalo teki kirjoitukseen muutaman välikommentin.
TS: Eiköhän lukijan huomio ole kiinnitetty viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupungin ympäristöviraston entinen ympäristöneuvoja vertaa itseään lehtikirjoituksessa Wienin patenttiviraston kuuluisimpaan patenttitarkastajaan.
OT: Kanava-lehdessä 8/2006 julkaistun kirjoitukseni kyseinen kohta menee seuraavasti (kyse on pamfletin saamasta kritiikistä, jonka mukaan en kemistin koulutukseni takia ole päteviä arvioimaan naistutkimusta):
”Voidaan kuitenkin kysyä, miten luonnontieteelliseen koulutukseen vetoaminen ja sen vähätteleminen eroaa väitteestä, että ’naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen’. Tähän strategiaan nojaavien kannattaakin katsoa, minkälainen merkitys ’ulkopuolisilla’ on tieteenhistoriassa. Albert Einstein oli patenttivirkailija, fyysikko Max Delbrück oli synnyttämässä molekyylibiologiaa, astrofyysikko Thomas Kuhn perusti tieteenfilosofian, Darwin oli itseoppinut jne. Olisiko heidän pitänyt pysyä lestissään ja jättää uraauurtavat havaintonsa ja keksintönsä tekemättä vain siksi, että he olivat ulkopuolisia?”
TS: Kumpikaan (pamfletin) kirjoittaja ei ole opiskellut naistutkimusta korkeakoulutasolla...
OT: Toistettakoon: miten tämä eroaa väitteestä, että ”naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen”? Naistutkimusta, samoin kuin psykoanalyysia ja marxilaista taloustiedettäkin, on voitava arvioida tavanomaisin tietoteoreettisin perustein – myös muiden kuin naistutkijoiden, psykoanalyytikoiden tai marxilaisten toimesta.
TS: ”Valetieteelliseen salakaapuun puettu manipulointiyritys”, puuskahti tuskastunut turkulaisprofessori Petter Portin, kun Tammisalo jokin vuosi sitten piirteli Tieteessä tapahtuu -lehteen oman käsityksensä ympäristön ja geenien dynamiikasta.
OT: Kannattaa lukea alkuperäinen kirjoitukseni, jossa esitellään käyttäytymisgenetiikan tärkeimmät löydökset ja menetelmät (http://www.tieteessatapahtuu.fi/0104/tammisalo.pdf) sekä Portinille kirjoitettu vastine: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/tammisalo.pdf.
TS: Tammisalo on esimerkiksi sitä mieltä, että sukupuolten ominaisuuksien määritys tapahtuu yksiselitteisesti biologian pohjalta vaikka planeetan määritys ei näköjään onnistukaan yksiselitteisesti fysiikan pohjalta.
OT: Se määritelläänkö jokin taivaankappale planeetaksi, ei vaikuta sen liikkeisiin. Vastaavasti sukupuolten ominaispiirteet eivät muutu sen mukaan, määritteleekö tutkija ne biologisesti vai kulttuurisesti.
Turun sanomien kirjoitus ei joka tapauksessa käsittele lainkaan pamfletin teemoja, saati sen sanomaa – jota ei muuallakaan ole vääräksi osoitettu.
Friday, September 28, 2007
Naistutkimuskritiikki ei vastusta naisliikettä 2
Osmo Tammisalo
(Kuvaavaa Helsingin Sanomien ns. puolueettomuudelle on se, ettei se julkaissut Osmo Tammisalon kommenttia Riku Siivoselle. Sen sijaan Metro-lehti julkaisi alla olevan kirjoituksen 28.9.2009)
Viime päivinä on esitetty väitteitä, että naisliikkeen vastapooliksi olisi syntynyt miesliike, joka kritisoi naistutkimusta. Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen.
Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä. Väitteistä voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.
Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.
Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei ole viisasta vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.
Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki
(Kuvaavaa Helsingin Sanomien ns. puolueettomuudelle on se, ettei se julkaissut Osmo Tammisalon kommenttia Riku Siivoselle. Sen sijaan Metro-lehti julkaisi alla olevan kirjoituksen 28.9.2009)
Viime päivinä on esitetty väitteitä, että naisliikkeen vastapooliksi olisi syntynyt miesliike, joka kritisoi naistutkimusta. Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen.
Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä. Väitteistä voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.
Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.
Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei ole viisasta vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.
Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki
Wednesday, September 26, 2007
Naistutkimuskritiikki ei vastusta naisliikettä
Osmo Tammisalo (Kommentti Helsingin Sanomiin syyskuussa - ei julkaistu.)
Riku Siivonen kirjoittaa, että naisliikkeen vastapooliksi on ilmaantunut ärhäkkä naistutkimusta kritisoiva miesliike (HS 23.9.).
Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen. Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä.
Siivosen lausunnosta voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.
Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.
Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä ärhäkkään miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei kannattaisi vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.
Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki
Riku Siivonen kirjoittaa, että naisliikkeen vastapooliksi on ilmaantunut ärhäkkä naistutkimusta kritisoiva miesliike (HS 23.9.).
Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen. Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä.
Siivosen lausunnosta voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.
Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.
Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä ärhäkkään miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei kannattaisi vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.
Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki
Tieteestä, sukupuolesta ja mediasta
Jussi K. Niemelä (Kommentti Journalisti-lehteen heinäkuussa - ei julkaistu.)
Tuija Tiitinen vastaa Juha Lehtisen ilmaisemaan ihmetykseen Tiitisen pro gradu –tutkielman löydöistä (Journalisti 12/07). Olemme yhdessä Osmo Tammisalon kanssa kirjoittaneet naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006), jossa lukuisten esimerkkien avulla osoitamme, että nykyinen naistutkimus valtaosin täyttää pseudotieteen kriteerit. Yksi pseudotieteen tuntomerkeistä on subjektiivisuus, jolloin tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee.
Myös Tiitisen vastineesta löytyy feministiselle diskurssianalyysille tyypillistä, henkilöön käyvää subjektiivista jargonia, kuten esimerkiksi kommentti ”itsekin yliopistossa opiskelleena hänen luulisi ymmärtävän, että tutkimusteksti on yleensä lineaarinen, kuten omakin työni on, ja sitä voi ymmärtää vain lukemalla sen kokonaan”. Toisin sanoen Tiitinen tekee tässä oletuksen vailla todisteita, eikä ota huomioon mahdollisuutta, että Lehtinen on ”ohittanut kaikki teoreettiset ja metodiset perusteet analyysille” vaikkapa siksi, että ne eivät kestä lähempää tarkastelua. Mielestäni tämä käy ilmi Lehtisen kirjoituksesta (Journalisti 11/07).
Mitä tulee ”sukupuolen rakentumiseen”, täytyy huomioida, että naistutkimus ilman sukupuolen ja alistussuhteiden – ”vallan ideologian” – rakentamista olisi mahdotonta. Alan tutkimus siis väistämättä sukupuolittaa kaiken mihin se koskee ja tekee sen tavalla, joka on auttamattoman stereotyyppinen ja ideologinen. Feministisessä diskurssianalyysissa ikään kuin sattumalta löytyvät merkitykset on siis jo etukäteen päätetty. Tässä suhteessa naistutkimus muistuttaa läheisesti toista pseudotiedettä, psykoanalyysia.
Useita naistutkijoiden teoksia – mm. väitöskirjoja ja pro graduja – lukeneena uskallan väittää, että feminististen teorioiden näkökulmasta mistä tahansa tekstistä voi lukea mitä tahansa merkityksiä, etenkin sellaisia, jotka todistavat akateemisen feminismin lähtemättömästi ideologisen perustan eli patriarkaatin salaliiton naissukupuolta ja muita ”sorrettuja vähemmistöjä” vastaan. Vallan ideologiaa ei siis pätevä, itseään kunnioittava naistutkija miesten kirjoituksista voi olla löytämättä.
Naistutkimus kaiken kaikkiaan on tällä hetkellä postmodernin totuusrelativismin vallassa ja tutkimuksen taso sen mukaista. Tekstien arvioiminen feminististen teorioiden näkökulmasta sulkee jo lähtökohtaisesti objektiivisuuden pois, kuten pamfletissamme tarkemmin osoitamme. Tiitinen hylkää objektiivisuuden mahdollisuuden myös vastineessaan Lehtiselle. Kyse ei kuitenkaan ole joko-tai –asetelmasta, vaan päämäärästä, johon sekä tutkijan että toimittajan työssään tulee pyrkiä. Eli vaikka täydellisen objektiivisuuden saavuttaminen olisikin hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta, voidaan silti pyrkiä olemaan mahdollisimman objektiivisia. Tällainen pyrkimys tosin pitkälti sulkee pois mahdollisuuden tehdä naistutkimusta.
En myöskään ylläty siitä, että Tiitinen lopulta sortuu psykologisoimaan Lehtistä ja kutsuu tätä huonosta itsetunnosta kärsiväksi sedäksi, joka naureskelee ”tasa-arvolle ja muille uusia näkökulmia ja ennakkoluulottomuutta vaativille asioille”. On kuitenkin hyvin outoa, että Tiitinen väittää Lehtisen edustavan perinteistä ajattelutapaa. Taitaa näet pikemminkin olla niin, että Tiitinen itse edustaa naistutkimuksen sisällä ja mediassa hyvinkin perinteistä ajattelutapaa ja löytää vallan ideologiaa sieltä, missä sitä ei välttämättä ole. Yleisön palvelijan näkökulma todellisuuteen se on tämäkin.
Jussi K. Niemelä
Tietokirjailija ja vapaa toimittaja
Helsinki
Tuija Tiitinen vastaa Juha Lehtisen ilmaisemaan ihmetykseen Tiitisen pro gradu –tutkielman löydöistä (Journalisti 12/07). Olemme yhdessä Osmo Tammisalon kanssa kirjoittaneet naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006), jossa lukuisten esimerkkien avulla osoitamme, että nykyinen naistutkimus valtaosin täyttää pseudotieteen kriteerit. Yksi pseudotieteen tuntomerkeistä on subjektiivisuus, jolloin tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee.
Myös Tiitisen vastineesta löytyy feministiselle diskurssianalyysille tyypillistä, henkilöön käyvää subjektiivista jargonia, kuten esimerkiksi kommentti ”itsekin yliopistossa opiskelleena hänen luulisi ymmärtävän, että tutkimusteksti on yleensä lineaarinen, kuten omakin työni on, ja sitä voi ymmärtää vain lukemalla sen kokonaan”. Toisin sanoen Tiitinen tekee tässä oletuksen vailla todisteita, eikä ota huomioon mahdollisuutta, että Lehtinen on ”ohittanut kaikki teoreettiset ja metodiset perusteet analyysille” vaikkapa siksi, että ne eivät kestä lähempää tarkastelua. Mielestäni tämä käy ilmi Lehtisen kirjoituksesta (Journalisti 11/07).
Mitä tulee ”sukupuolen rakentumiseen”, täytyy huomioida, että naistutkimus ilman sukupuolen ja alistussuhteiden – ”vallan ideologian” – rakentamista olisi mahdotonta. Alan tutkimus siis väistämättä sukupuolittaa kaiken mihin se koskee ja tekee sen tavalla, joka on auttamattoman stereotyyppinen ja ideologinen. Feministisessä diskurssianalyysissa ikään kuin sattumalta löytyvät merkitykset on siis jo etukäteen päätetty. Tässä suhteessa naistutkimus muistuttaa läheisesti toista pseudotiedettä, psykoanalyysia.
Useita naistutkijoiden teoksia – mm. väitöskirjoja ja pro graduja – lukeneena uskallan väittää, että feminististen teorioiden näkökulmasta mistä tahansa tekstistä voi lukea mitä tahansa merkityksiä, etenkin sellaisia, jotka todistavat akateemisen feminismin lähtemättömästi ideologisen perustan eli patriarkaatin salaliiton naissukupuolta ja muita ”sorrettuja vähemmistöjä” vastaan. Vallan ideologiaa ei siis pätevä, itseään kunnioittava naistutkija miesten kirjoituksista voi olla löytämättä.
Naistutkimus kaiken kaikkiaan on tällä hetkellä postmodernin totuusrelativismin vallassa ja tutkimuksen taso sen mukaista. Tekstien arvioiminen feminististen teorioiden näkökulmasta sulkee jo lähtökohtaisesti objektiivisuuden pois, kuten pamfletissamme tarkemmin osoitamme. Tiitinen hylkää objektiivisuuden mahdollisuuden myös vastineessaan Lehtiselle. Kyse ei kuitenkaan ole joko-tai –asetelmasta, vaan päämäärästä, johon sekä tutkijan että toimittajan työssään tulee pyrkiä. Eli vaikka täydellisen objektiivisuuden saavuttaminen olisikin hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta, voidaan silti pyrkiä olemaan mahdollisimman objektiivisia. Tällainen pyrkimys tosin pitkälti sulkee pois mahdollisuuden tehdä naistutkimusta.
En myöskään ylläty siitä, että Tiitinen lopulta sortuu psykologisoimaan Lehtistä ja kutsuu tätä huonosta itsetunnosta kärsiväksi sedäksi, joka naureskelee ”tasa-arvolle ja muille uusia näkökulmia ja ennakkoluulottomuutta vaativille asioille”. On kuitenkin hyvin outoa, että Tiitinen väittää Lehtisen edustavan perinteistä ajattelutapaa. Taitaa näet pikemminkin olla niin, että Tiitinen itse edustaa naistutkimuksen sisällä ja mediassa hyvinkin perinteistä ajattelutapaa ja löytää vallan ideologiaa sieltä, missä sitä ei välttämättä ole. Yleisön palvelijan näkökulma todellisuuteen se on tämäkin.
Jussi K. Niemelä
Tietokirjailija ja vapaa toimittaja
Helsinki
Subscribe to:
Posts (Atom)
