Vastine Tuula Juvosen kirja-arvioon

Tatu Virkki, YTM

Naistutkimus-lehti ei julkaissut myöskään Tatu Virkin vastinetta Tuula Juvosen arvioon Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletista.

Tuula Juvonen arvio Osmo Tammisalon ja Jussi Niemelän kirjasta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” oli vähintäänkin mielenkiintoinen (Naistutkimus 3/2007). Juvonen toteaa kirjan laimean vastaanoton naistutkijoiden parissa johtuneen pääasiassa siitä, että Tammisalon ja Niemelän luonnontiedekritiikki naistutkimusta kohtaan on niin virheellistä, ettei se ansaitse kommentointia. Samasta luonnontiede-positiostahan voitaisiin arvostella melkein kaikkia yhteiskuntatieteitä, sillä niin paljon niiden metodit eroavat luonnontieteistä. Tähän onkin yhteiskuntatieteilijänä helppo yhtyä.

Kuitenkin Juvonen oma kritiikki Tammisaloa ja Niemelää kohtaan edustaa aivan samaa strategiaa kuin mistä hän edellä mainittuja urossimpansseita syyttää. Hän pyrkii muutamalla lauseella — esimerkiksi: ”sukupuolivalinta paljastuu lähemmässä tarkastelussa elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” — paljastamaan modernin evoluutiobiologian keskeisen tutkimuskohteen syvemmän olemuksen (1). Vaikka en itse ole biologi, olen sosiobiologiani lukenut. Mielestäni esimerkiksi kasvien kukkien hedelmöittymisen selitysten kutsuminen ”elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi” antaa kasveille valinnan vapautta, joka ei niille kuulu. Olkoonkin että eräät pragmatistit, kuten Risto Heiskala, ovatkin tulleet tulokseen, että kukkien taipumusta kääntyä kohti valoa voi nimittää niiden tavaksi (Roos & Rotkirch).
Sen sijaan kasvien suuren hermafrodiitti-määrän voisi kuvitella olevan ongelma niille heteronormatiivisille biologeille, joidenka mielestä sukupuolia on vain kaksi. Ehkäpä tähän ongelmaan voisi soveltaa Queer-teoriaa?

On kuitenkin huomattava että evoluution näkökulmasta hermafrodiiteilla on merkitystä vain, mikäli ne pystyvät siirtämään geeninsä seuraavaan sukupolveen. Sukupuolivalinnasta kiinnostuneille naistutkijoille voikin suositella Matt Ridleyn kirjaa ”Red Queen” jossa selviää myös se ikuisuuskysymys, miksi miehiä edes on olemassa. Vastaus: loisten takia (Ridley 1994, Viitala 2005).

Toisaalta vaikka naistutkijalta ei voine edellyttääkään kovinkaan syvällistä evoluutiobiologian ongelmien ymmärtämistä, olin hieman yllättynyt Juvosen aatehistoriallisesta väitteestä ”sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja”. Näinhän asia ei ole, vaan Darwinin teoriaa sukupuolivalinnasta vastustettiin aikanaan juuri sen takia, että siinä naaraiden aktiivisilla valinnoilla on keskeinen rooli, kun taas vallitseva naiskuva halusi tuolloin nähdä naisen passiivisena olentona. Oma näkemykseni on, että sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa siinä olevan jälleen kerran yksi yhteiskunnallinen osa-alue jossa naisilla on keskimäärin paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia kuin miehillä (esim. Buss 2006) — ehkä jopa valtaa (Laasanen 2007)

Näkisinkin että sukupuolivalinnan teoria tarjoaa feminismille paljon paremman lähtökohdan kuin muodikkaat queer-teoriat. Tämä siksi että ymmärtämällä naaraiden valintojen merkityksen, ymmärrämme samalla miehen olevan naisen valintojen tuote, hyvässä ja pahassa. Toisaalta juuri sukupuolivalinta, ei niinkään kulttuuri, on nostanut ihmisen jo ammoisista ajoista armottoman luonnonvalinnan yläpuolelle. Juvosen väite sukupuolivalinnan ”elitistisestä heteromiesten narratiivisuudesta” loukkaakin tuhansien edeltävien naissukupolvien tekemiä valintoja.


Viitteet:

(1) Vastaavaa strategiaa on käyttänyt Marshall Sahlins nimittäessään evoluutiopsykologiaa ”uusliberalismin suoraksi jatkeeksi”(Yliopisto 13/05). Täytyy kuitenkin huomata että modernin evoluutiobiologian teorian soveltaminen eläimiin on huomattavasti hyväksytympää kuin kiistanalaisen evoluutiopsykologian väitteet ihmiseen.

Kirjallisuus

Buss, David (2006): Halun evoluutio. Sitruuna kustannus.

Juvonen, Tuula (2007): Kirja-arvio: Keisarinnan uudet (v)aatteet. Naistutkimus Luonnontieteen näkökulmasta. Kirj. Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä.

Laasanen, Henry: Naisten seksuaalinen valta. Sosiologian Pro Gradu –työ. Jyväskylän Yliopisto 2007.

Roos, JP & Rotkirch, Anna: Voiko evoluutiosta kirjoittaa sosiologiasta. www-dokumentti.
http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/habitusprosessi.htm

Ridley, Matt (1994): The Red Queen: Sex and the Evolution of Human Nature. London: Penguin Books.

Yliopisto 13/05.

Viitala, Jussi (2005): Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta. Jyväskylä: Atena-kustannus.

Arvio pamfletista Naistutkimus -lehdessä

Keisarinna –pamfletti arvioitiin Naistutkimus 3/2007 -lehdessä. Tekstissä oli virheellisiä väittämiä, joista muutamaan Osmo Tammisalo tarjosi lehdelle oikaisua. Se ei tietenkään mennyt läpi.


Arvion tekijä Tuula Juvonen kirjoittaa: ”[Darwinin] Sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa sen elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan. Sieltä ne on siirretty edelleen selittämään ihmisluontoa. Vaikka sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja, olisi kohtuutonta palauttaa sukupuolta käsittelevä tutkimus yhä uudelleen tällaiseen 1800-luvun maailmankuvaan.”

Tammisalon julkaisemattomassa vastineessa asia oikaistaan seuraavaan tapaan: ”Seksuaalivalintaa pidetään nykyään yhtenä luonnonvalinnan muotona, jossa ratkaisevat valintapaineet tulevat joko kilpailusta saman sukupuolen kesken (intrasexual selection) tai kilpailusta toisen sukupuolen miellyttämiseksi (intersexual selection)... Teoriassa ei siis ole minkäänlaisia ’ideaalisiksi ymmärrettyjä sukupuolisuhteita’, vaan vain pyrkimys tapahtumien mahdollisimman tarkkaan todentamiseen. Lisäksi kyse ei ole ’luonnollistamisesta’ tai ’projisoimisesta’, mitä niillä tarkoitetaankaan.”

Tammisalo jatkaa: ”Hassuin on Juvosen väite, että seksuaalivalinnan teoria heijastelisi oman aikansa ajattelumuotoja. Ensinnäkin vaikka tämä pitäisi paikkansa, se ei vielä kertoisi mitään teorian oikeellisuudesta tai soveltuvuudesta vaikkapa ihmislajin tarkasteluun. Lisäksi väite ei edes pidä paikkansa. Darwinin seksuaalivalinnan teoriaa nimittäin vastustettiin aikanaan. Eräs perustelu oli se, että teoria antoi niin suuren roolin naaraan suorittamalle parinvalinnalle. Evoluutiobiologi Marlene Zukin mukaan miesten keskinäistä kilpailua korostavassa viktoriaanisessa Englannissa ei haluttu myöntää, että naaraallakin olisi esteettistä tai muunlaista silmää arvioida koiraan ominaisuuksia.”

Tammisalon vastineessa kerrottiin myös, että ”lajeja vertailemalla on osoitettu, että sukupuolista se, joka investoi enemmän jälkeläisiin, on seksikumppanin suhteen yleensä valikoivampi. Tyypillisesti se on naaras, mutta poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi vesipääskykoiras hautoo ja hoitaa poikaset naaraiden kilpaillessa valikoivampien koiraiden suosiosta.” Tammisalo kysyikin Juvoselta, minkä aikakauden maailmankuvaa vesipääskyjä tutkivan biologin löydökset mahdollisesti heijastelevat.

Naistutkimus -lehden päätoimittajat Jarna Soilevuo Grønnerød ja Tarja Kupiainen hylkäsivät Tammisalon vastineen seuraavin perustein:

”Emme julkaise tarjottua tekstiä, sillä se ei tuo keskusteluun uutta näkökulmaa. Teksti toistaa jo aikaisemmin julkaistua sanomaa.”

On epäilemättä totta, että vastineen sanoma oli tuttu (monet naistutkimuksen parissa esitetyt väitteet ovat perättömiä ja perusteettomia), mutta siinä oli myös uusia näkökulmia, joita keskusteluissa ei vielä ollut tullut ilmi (esim. Darwinin seksuaalivalintateorian vastustus). Juvosen kirja-arvio ja sitä koskevan vastineen hylkääminen osoittavat, että Keisarinna-pamfletti oli oikeassa: naistutkimuksessa vallitsee biokielto eikä virheistä oteta opiksi.

Arvio pamfletin kirjoittajasta Turun Sanomissa

Osmo Tammisalo

Turun Sanomat ei arvioinut Keisarinna-pamflettia vaan lähinnä sen toista kirjoittajaa, Osmo Tammisaloa (19.1.2007). Tammisalo teki kirjoitukseen muutaman välikommentin.

TS: Eiköhän lukijan huomio ole kiinnitetty viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupungin ympäristöviraston entinen ympäristöneuvoja vertaa itseään lehtikirjoituksessa Wienin patenttiviraston kuuluisimpaan patenttitarkastajaan.

OT: Kanava-lehdessä 8/2006 julkaistun kirjoitukseni kyseinen kohta menee seuraavasti (kyse on pamfletin saamasta kritiikistä, jonka mukaan en kemistin koulutukseni takia ole päteviä arvioimaan naistutkimusta):

”Voidaan kuitenkin kysyä, miten luonnontieteelliseen koulutukseen vetoaminen ja sen vähätteleminen eroaa väitteestä, että ’naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen’. Tähän strategiaan nojaavien kannattaakin katsoa, minkälainen merkitys ’ulkopuolisilla’ on tieteenhistoriassa. Albert Einstein oli patenttivirkailija, fyysikko Max Delbrück oli synnyttämässä molekyylibiologiaa, astrofyysikko Thomas Kuhn perusti tieteenfilosofian, Darwin oli itseoppinut jne. Olisiko heidän pitänyt pysyä lestissään ja jättää uraauurtavat havaintonsa ja keksintönsä tekemättä vain siksi, että he olivat ulkopuolisia?”

TS: Kumpikaan (pamfletin) kirjoittaja ei ole opiskellut naistutkimusta korkeakoulutasolla...

OT: Toistettakoon: miten tämä eroaa väitteestä, että ”naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen”? Naistutkimusta, samoin kuin psykoanalyysia ja marxilaista taloustiedettäkin, on voitava arvioida tavanomaisin tietoteoreettisin perustein – myös muiden kuin naistutkijoiden, psykoanalyytikoiden tai marxilaisten toimesta.

TS: ”Valetieteelliseen salakaapuun puettu manipulointiyritys”, puuskahti tuskastunut turkulaisprofessori Petter Portin, kun Tammisalo jokin vuosi sitten piirteli Tieteessä tapahtuu -lehteen oman käsityksensä ympäristön ja geenien dynamiikasta.

OT: Kannattaa lukea alkuperäinen kirjoitukseni, jossa esitellään käyttäytymisgenetiikan tärkeimmät löydökset ja menetelmät (http://www.tieteessatapahtuu.fi/0104/tammisalo.pdf) sekä Portinille kirjoitettu vastine: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/tammisalo.pdf.

TS: Tammisalo on esimerkiksi sitä mieltä, että sukupuolten ominaisuuksien määritys tapahtuu yksiselitteisesti biologian pohjalta vaikka planeetan määritys ei näköjään onnistukaan yksiselitteisesti fysiikan pohjalta.

OT: Se määritelläänkö jokin taivaankappale planeetaksi, ei vaikuta sen liikkeisiin. Vastaavasti sukupuolten ominaispiirteet eivät muutu sen mukaan, määritteleekö tutkija ne biologisesti vai kulttuurisesti.
Turun sanomien kirjoitus ei joka tapauksessa käsittele lainkaan pamfletin teemoja, saati sen sanomaa – jota ei muuallakaan ole vääräksi osoitettu.

Naistutkimuskritiikki ei vastusta naisliikettä 2

Osmo Tammisalo

(Kuvaavaa Helsingin Sanomien ns. puolueettomuudelle on se, ettei se julkaissut Osmo Tammisalon kommenttia Riku Siivoselle. Sen sijaan Metro-lehti julkaisi alla olevan kirjoituksen 28.9.2009)

Viime päivinä on esitetty väitteitä, että naisliikkeen vastapooliksi olisi syntynyt miesliike, joka kritisoi naistutkimusta. Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen.

Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä. Väitteistä voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.

Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.

Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei ole viisasta vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.

Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki

Naistutkimuskritiikki ei vastusta naisliikettä

Osmo Tammisalo (Kommentti Helsingin Sanomiin syyskuussa - ei julkaistu.)

Riku Siivonen kirjoittaa, että naisliikkeen vastapooliksi on ilmaantunut ärhäkkä naistutkimusta kritisoiva miesliike (HS 23.9.).

Naistutkimus on kuitenkin yliopistolla harjoitettu tieteenala, joten sen tehtävä on tieteellisen tiedon tuottaminen. Miksi miesliike siis kritisoisi sitä? Eiväthän poliittiset liikkeet ennenkään ole kiinnostuneet tieteellisistä menetelmistä.

Siivosen lausunnosta voidaankin tehdä seuraava päätelmä: joko miesliike on kiinnostunut tiedekritiikistä, tai sitten se on huomannut, että naistutkimus on muutakin kuin tiedettä.

Ikävä kyllä jälkimmäiselle näkemykselle on perusteita. Kuten naistutkimuskriittisessä Keisarinna-pamfletissa Jussi K. Niemelän kanssa osoitamme, suuri osa naistutkimuksesta on uudissanoilla leikittelevää ideologiaa ja politiikkaa.

Tosin on huomattava, että esittämällämme kritiikillä ei ole mitään tekemistä ärhäkkään miesliikkeen tai minkään muunlaisten ideologioiden kanssa. Kyse on aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, johon ei kannattaisi vastata epämääräisillä poliittisilla syytöksillä.

Osmo Tammisalo
Tietokirjailija
Helsinki

Tieteestä, sukupuolesta ja mediasta

Jussi K. Niemelä (Kommentti Journalisti-lehteen heinäkuussa - ei julkaistu.)

Tuija Tiitinen vastaa Juha Lehtisen ilmaisemaan ihmetykseen Tiitisen pro gradu –tutkielman löydöistä (Journalisti 12/07). Olemme yhdessä Osmo Tammisalon kanssa kirjoittaneet naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006), jossa lukuisten esimerkkien avulla osoitamme, että nykyinen naistutkimus valtaosin täyttää pseudotieteen kriteerit. Yksi pseudotieteen tuntomerkeistä on subjektiivisuus, jolloin tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee.

Myös Tiitisen vastineesta löytyy feministiselle diskurssianalyysille tyypillistä, henkilöön käyvää subjektiivista jargonia, kuten esimerkiksi kommentti ”itsekin yliopistossa opiskelleena hänen luulisi ymmärtävän, että tutkimusteksti on yleensä lineaarinen, kuten omakin työni on, ja sitä voi ymmärtää vain lukemalla sen kokonaan”. Toisin sanoen Tiitinen tekee tässä oletuksen vailla todisteita, eikä ota huomioon mahdollisuutta, että Lehtinen on ”ohittanut kaikki teoreettiset ja metodiset perusteet analyysille” vaikkapa siksi, että ne eivät kestä lähempää tarkastelua. Mielestäni tämä käy ilmi Lehtisen kirjoituksesta (Journalisti 11/07).

Mitä tulee ”sukupuolen rakentumiseen”, täytyy huomioida, että naistutkimus ilman sukupuolen ja alistussuhteiden – ”vallan ideologian” – rakentamista olisi mahdotonta. Alan tutkimus siis väistämättä sukupuolittaa kaiken mihin se koskee ja tekee sen tavalla, joka on auttamattoman stereotyyppinen ja ideologinen. Feministisessä diskurssianalyysissa ikään kuin sattumalta löytyvät merkitykset on siis jo etukäteen päätetty. Tässä suhteessa naistutkimus muistuttaa läheisesti toista pseudotiedettä, psykoanalyysia.

Useita naistutkijoiden teoksia – mm. väitöskirjoja ja pro graduja – lukeneena uskallan väittää, että feminististen teorioiden näkökulmasta mistä tahansa tekstistä voi lukea mitä tahansa merkityksiä, etenkin sellaisia, jotka todistavat akateemisen feminismin lähtemättömästi ideologisen perustan eli patriarkaatin salaliiton naissukupuolta ja muita ”sorrettuja vähemmistöjä” vastaan. Vallan ideologiaa ei siis pätevä, itseään kunnioittava naistutkija miesten kirjoituksista voi olla löytämättä.

Naistutkimus kaiken kaikkiaan on tällä hetkellä postmodernin totuusrelativismin vallassa ja tutkimuksen taso sen mukaista. Tekstien arvioiminen feminististen teorioiden näkökulmasta sulkee jo lähtökohtaisesti objektiivisuuden pois, kuten pamfletissamme tarkemmin osoitamme. Tiitinen hylkää objektiivisuuden mahdollisuuden myös vastineessaan Lehtiselle. Kyse ei kuitenkaan ole joko-tai –asetelmasta, vaan päämäärästä, johon sekä tutkijan että toimittajan työssään tulee pyrkiä. Eli vaikka täydellisen objektiivisuuden saavuttaminen olisikin hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta, voidaan silti pyrkiä olemaan mahdollisimman objektiivisia. Tällainen pyrkimys tosin pitkälti sulkee pois mahdollisuuden tehdä naistutkimusta.

En myöskään ylläty siitä, että Tiitinen lopulta sortuu psykologisoimaan Lehtistä ja kutsuu tätä huonosta itsetunnosta kärsiväksi sedäksi, joka naureskelee ”tasa-arvolle ja muille uusia näkökulmia ja ennakkoluulottomuutta vaativille asioille”. On kuitenkin hyvin outoa, että Tiitinen väittää Lehtisen edustavan perinteistä ajattelutapaa. Taitaa näet pikemminkin olla niin, että Tiitinen itse edustaa naistutkimuksen sisällä ja mediassa hyvinkin perinteistä ajattelutapaa ja löytää vallan ideologiaa sieltä, missä sitä ei välttämättä ole. Yleisön palvelijan näkökulma todellisuuteen se on tämäkin.

Jussi K. Niemelä
Tietokirjailija ja vapaa toimittaja
Helsinki

Putte Wilhelmssonin kolumni: Joukossa skeptisyys tiivistyy

Putte Wilhelmssonin kolumni Joukossa skeptisyys tiivistyy sisältää mielenkiintoisia väitteitä skeptisyydestä. Skepsis ry:hän on jo pitkään paranormaalien uskomusten ohella tarkastellut kriittisesti myös pseudotieteitä ja tieteen vastaisuutta. Anti-tieteellisyys on yleistä vaikkapa postmodernin relativismin piirissä. "Relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan käsitykset esimerkiksi totuudesta, todellisuudesta tai moraalista ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista tai kielestä. Relativismi voi olla yleistä tai koskea rajoittuneesti vain esimerkiksi moraalia" (Risto Selin: Ihmeellinen maailma - skeptikon tietosanakirja).


Wilhelmssonin kolumnissa pistää välittömästi silmään ns. cherry pickingin eli tarkoitushakuisen sitaattien valikoimisen ohella selkeitä asiavirheitä, mm. Jacques Derridaa koskien. Derrida on kyllä käsitellyt omintakeisesti Einsteinin suhteellisuusteoriaa (Sokal & Bricmont: Fashionable Nonsense, Picador, USA 1999, s. 263) ja hänen kommenttinsa "The Einsteinian constant is not a constant..." kertoo asiasta kaiken oleellisen.

Allekirjoittanut on puolestaan jo tottunut - etten sanoisi paatunut - joidenkin toimittajien outoihin tulkintoihin sekä Osmo Tammisalon ja minun kirjoitusten vääristelyihin. Wilhelmsson esim. väittää kirja-arviotani artikkeliksi ja esittää kirkkain silmin minun väittävän, että feministit kärsivät mielenhäiriöstä. Wilhelmssonin Butler-tulkinta on myös omaa luokkaansa.

Samoin kolumnisti väittää, että "paheksun Aarnipuun tietoja suurieleisesti", vaikka paheksun ainoastaan hänen epätieteellistä lähdeviitettään ja sitä, että tällainen menee läpi gradussa ja palkitaan vieläpä laudaturilla. Aarnipuun Minna-tietokanta-viite on rinnastettavissa siihen, että joku äärioikeistolainen ottaisi graduunsa viitteen joltakin rasistiselta natsiblogilta tukemaan omaa poliittista agendaansa.

Kaikien kaikkiaan Wilhelmssonin postmodernismia ylistävästä kolumnista jää vaikutelma, että skeptikkoina teemme erittäin tärkeää yhteiskunnallista työtä kaikenlaisen järjettömyyden, pseudotieteen ja anti-tieteellisyyden kritisoimisessa.

Wilhelmssonin kolumnin todellinen helmi on virke "itse asiassa Jean Baudrillardin suomeksi julkaistu Lopun illuusio (1995) on paljon asiallisempi postmodernin median kritiikki kuin Skeptikko -lehden hysteerinen raportti sammakkoprofessorista ja tabloidijournalismista "tieteen aikakauden kuolinkelloina".

Hysteria lienee katsojan silmässä.

Eevan tyttäristä ja vähän muustakin

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2007)

Sekulaarina humanistina minua on viime vuosina erityisesti alkanut huolestuttaa uskonnollisen fundamentalismin ja irrationalismin nousu. Totalitaristista ajattelua hipova poliittisen korrektiuden vaatimus on levinnyt akatemiasta mediaan ja yhteiskuntaan. Samaan aikaan sinänsä toivottavia yhteiskunnallisia asioita pyritään edistämään todella huonoin argumentein, eikä tätä poliittisesti korrektissa ilmapiirissä juuri uskalleta kritisoida. Tässä kolmen kirjan yhteisarviossa sanon suorat sanat eräille arvokkaaksi katsomani ideologian eri edustajille, koska he enemmän tai vähemmän pyrkivät esiintymään rationaalisina – tai jopa tieteellisinä. Hyviä asioita tulee ajaa validien argumenttien avulla, eikä suinkaan toiveajattelun tai silkan huuhaan avulla. Lisäksi tieteen autonomia alkaa olla vakavasti uhattuna, kun mm. väitöskirjoissa voi vapaasti ajaa poliittista
agendaa ja siitä vieläpä palkitaan filosofian tohtorin arvolla. Ensimmäinen arvioitava on feministinen pamfletti. Toinen on filosofinen teos, joka on vaikuttanut voimakkaasti muutamiin naistutkimuksen nykysuuntauksiin. Kolmas on osoitus edellisen teoksen haitallisesta vaikutuksesta tieteen itseäänkorjaavuudelle ja tasolle.

Näyttää siltä, että nykyään on muodikasta suvaita kaikkea mikä ei ole rationaalista, kotimaista, valkoihoista, miespuolista, älykästä tai tieteellistä - ikään kuin näitä asioita ei voisi suvaita samalla kun suvaitsee eksoottisempia kulttuureja, yksilöä ja tiedettä terrorisoivia uskontoja, seksuaalivähemmistöjä ja erivärisiä ihmisiä.
Luonnontieteellis-rationaalisen valistusajattelun laaja, pidäkkeetön halveksiminen akatemian sisällä on saanut aikaan ikäviä kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa ja mediassa. Yhteiskuntatieteissä evoluutioteoreettisen ymmärryksen puute on johtanut täysin virheellisiin käsityksiin ihmislajin käyttäytymisestä. Eräillä humanistisilla aloilla toiveajattelu on toki aina ollut tosiasioita tärkeämpää, mutta erityisen vakavasti tieteellistä maailmankuvaa vastaan ovat viime vuosina hyökänneet postmodernit relativistit, mm. eräät akateemiset feministit, joille totuutta ei ole olemassakaan. Paitsi tietenkin heidän omansa.

Skeptikon aihepiiriin kyseiset trendit tulevat juuri sen vuoksi, että postmodernistien ”teoriat” ovat pääsääntöisesti akateemisen pseudotieteen – ”diskurssin” – tuotoksia.

Alunperin yliopiston tarkoitus oli tieteellisen tutkimuksen harjoittaminen ja ihmisen sivistäminen. Karl Jaspersin sanoin: ”Yliopisto kokoaa ihmisiä, joita yhdistää pyrkimys tieteelliseen tietoon ja henkiseen elämään” (teoksessa Kari Kantasalmi, toim.: Yliopiston ajatusta etsimässä; Gaudeamus 1990, s. 123). Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tietyissä yliopiston tiedekunnissa kokoontuu lähinnä hengellisen elämän edustajia, maailmanparantajia ja luonnontieteen solvaajia. Ei ihme, että sanalla ’intellektuelli’ on nykyään lähes pelkästään negatiivisia mielleyhtymiä.

Porno pannaan ja sassiin

Akateemiseksi sekatyöläiseksi itseään kutsuva, väitöskirjaa TV:n luontodokumenteista tätä kirjoittaessani valmisteleva Kaarina Hazard pohtii teoksessaan Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta (Teos 2006) yhteiskunnan ja median suhdetta mm. naisiin, pornografiaan, prostituutioon ja raiskauksiin. Hazardin tyyli on äärimmäisen iskevä ja räväkkä.
Tekijä katsoo maailmaa feminististen lasien läpi ja tämä vääristää kuvaa melko lailla. Paikoitellen hänen moralistiset mielipiteensä ovat silkkaa kyynistä nalkutusta. Hazard kertoo myös teoksessaan olevansa väsynyt – niin väsynyt, että tarvitsee joko kansalaispalkkaa tai henkilökohtaisen orjan.

Kirjasta selviää mm. se, että nuorten miesten tekemästä teatteritaiteesta Hazard ei liiemmin välitä, eikä myöskään tätä taidetta arvostavista keski-ikäisistä naisista, tekijän ikätovereista. TV-uutisten tylsästä kuvastosta pitäisi kuulemma tehdä rikosilmoituksia ja rangaista vankeudella. Teinityttöjen rock-tähtiin (siis miespuolisiin) kohdistama ihailu ei sekään kirjoittajan sydäntä erityisesti lämmitä. Nuorten poikien naistähtien palvonnasta Hazard ei valitettavasti – tai onneksi – kirjoita. Minä olisin kyllä mielelläni halunnut kuulla, miksi se, että pikkupoikana olin kova Abba-fani, oli itse asiassa syntiä, siis feministisen uskontunnustuksen mukaan.

Hazard on julkaissut teoksen tekstejä aiemmin kolumneina Metro-ilmaisjakelulehdessä. Hän paljastaa Kontallaan-kirjan esipuheessa agendansa:

”Aloittaessani kuutisen vuotta sitten Metro-lehden kolumnistina päätin – toimituksen sitä tietämättä – käyttää annetun tilan feministisen mediakritiikin harjoittamiseen. Tuo näkökulma pätee myös tässä teoksessa” (s. 9).

Ilmeisesti mediakritiikin feministisyydestä johtuen kirjan lähtöoletus tuntuu olevan se, että pornoa on kaikkialla. Hazard pohtii tältä pohjalta mm. sitä, miten lapsille tarkoitettu materiaali televisiossa ja internetissä tulisi esittää. Tekijä kritisoi voimakkaasti hedelmätöntä keskustelua, jota ministeriporras suosii.

Kulttuuriministeri Tanja Saarela kutsui heti virkakautensa alussa televisio- ja teleyhtiöiden edustajia keskustelemaan pornosta ja väkivallasta internetissä sekä televisiossa. Hazardin mukaan keskustelussa käsiteltiin iän ikuiset teemat eikä mihinkään ratkaisuun päädytty.

Kirjoittaja toteaa: ”Vaikka porno & väkivalta –keskustelu säännöllisin väliajoin aina hetkeksi syttyykin, se ei koskaan oikein tunnu päätyvän mihinkään” (s. 46). Tämä johtuu Hazardin mielestä siitä, että porno on oikeastaan väkivaltaa – ja päinvastoin.
Tekijällä ei ole pornoon oikeastaan mitään muuta näkökulmaa kuin kiihkofeministinen. Näin ollen Hazard muistuttaa käsityksissään muslimimiestä. Lukija on paikoin huvittunut, mutta enimmäkseen hämmentynyt. Hämmennys ei kuitenkaan johdu seksuaalisesta häpeästä, vaan Hazardin fundamentalistisesta sävystä.

Kirjoittaja mm. kertoo kiinnittäneensä uimahallissa huomiota joidenkin naisten muotoiltuun häpykarvoitukseen. Tämä on hänen mielestään niin kauhea tapa, että sen on pakko olla pornolehdistä ja –elokuvista kopioitu. Ilmeisesti naisten pitäisi pukeutua vain toisiaan ja itseään varten, kuten Hazard toteaakin, mutta koska häpykarvoitusta mitä ilmeisimmin tulee katselemaan vain sukupuolikumppani, mies, on pehkon muotoilemiseen syytä iskeä moralistimartan elkein. Tupsun muotoileminen poikaystävää tai aviomiestä varten on pornoa, siis väkivaltaa.

Koska Hazardilla ei ole biologiaan perustuvaa luonnontieteellistä käsitystä ihmisen seksuaalikäyttäytymisestä, hän ei ymmärrä mistä pornossa on kyse. Hazardille porno on pelkkää väkivaltaa, naisen alistamista. Hänen feministeille tyypillinen ennakkoasenteensa biologiaa kohtaan selviää kirjasta vaivattomasti: ”Eikö mitään poliittista agendaa löydykään näiden ainaisten uusbiologisten kummajaisartikkeleiden taustalta, näiden joissa miesten uskottomuus selitetään geenien levittäytymishalulla” (s. 79).

Ei löydy. Tällekin rääväsuiselle tasa-arvofundamentalistille tieteelliset artikkelit ja teoriat näyttäytyvät näköjään ”kummajaisina”. Niissä oleva objektiivinen tieto mitä ilmeisimmin loukkaa Hazardin uskonnollisia tunteita. Ja jos joku pornoalalla työskentelevä nainen sattuu jossain kertomaan, että hän pitää ammatistaan, leimaa pamfletisti hänet ”sirkeäsilmäiseksi maanikoksi, huoruudelle hoivatyön auraa tahtovaksi ladyjohannaksi” (s. 19).

Kieltolakimentaliteetti sopii siihen käsitykseen telaketjufeminismistä, mikä minulle on vuosien varrella lukuisia alan teoksia lukemalla muodostunut. Kuten todettua, kiihkofeministin asenne on tässä kysymyksessä suunnilleen sama kuin ajatollah Khomeinin. Ääripäät muistuttavat toisiaan.

Prostituutio, feministin paras ystävä

Hazardin vimmaa voi kuvata parhaiten hänen omilla sanoillaan: ”Jos olisin mies, Loka-Laitinen näyttäisi rinnallani martalta. Ongelmahan on se, että en ole mies, juuri se on ongelma” (s. 78). Lukijan kannalta ongelma taas on se, että Hazard itse näyttää itsensä rinnalla martalta. Ja tämä siis johtuu nimenomaan siitä, että hän on nainen ja liian tietoinen siitä. Bertrand Russell totesi aikoinaan, ettei orjamentaliteetista voi seurata mitään hyvää. Tämä huomio pitää prikulleen paikkansa. Hazardin suhde prostituutioon on lievästi sanottuna traumatisoitunut.

Prostituutiota kutsutaan tunnetusti maailman vanhimmaksi ammatiksi. Naiset ovat iät ajat käyttäneet hyväkseen sitä, että he ovat ns. rajallinen luonnonvara. Suuremmasta vähimmäisinvestoinnista jälkeläiseen (9 kk raskaus, evoluutioympäristössä monen vuoden imetys) johtuen nisäkäsnaaraasta on evolutiivisesti kehittynyt huomattavan valikoiva. Kunnon miestä onkin hankala löytää, on ollut ja tulee aina olemaan. Asialla on tästä johtuen kääntöpuolensa; miehen on kaksin verroin hankalampi löytää kunnollinen nainen. Ovelia ja laskelmoivia naisia sen sijaan riittää. Sellaisia ovat monet prostituoidut. Myös muiden lajien naaraat käyttävät seksiä aseena ja kauppatavarana. En siis kiistä, etteikö alalla esiintyisi raakaa ihmiskauppaa, väkivaltaa ja muuta äärimmäisen ikävää. Kyse on siitä, miksi prostituutiota esiintyy.

Hazardilla on toki osuvia huomioita huoraamiseen liittyvästä kaksinaismoralismista. Hän ehdottaa lääkkeeksi ongelmaan mm. masturbaatiota. Moni mies tyytyykin tähän. Jos nimittäin kaikki yksinäiset poikamiehet ja vaihtelua haluavat ukkomiehet lähtisivät huoriin, ylittäisi kysyntä tarjonnan. Hazardin solvaama pornoteollisuus tyydyttää näiden miesten seksinnälän ja tekee siitä usein riippuvuutta. Mieskin voi olla uhri, mitä Hazard ei näytä ymmärtävän. Muutenkin hänen ehdotuksensa prostituution kieltämiseksi ovat lähinnä toiveajattelua.

Toisaalta tekijältä löytyy myös todella osuvia huomioita. Prostituution laillistamisesta arvon pamfletisti laukoo näin:

”Kyllä, prostituutio häiritsee meitä. Sen häiritsevyys kuitenkin loppuu vasta sitten, kun seksin ostamisesta tehdään täysin avointa, selkeää ja julkista. Laillistetaan toki bordellit ja kunniallistetaan huoruus ammatinharjoittamiseksi, mutta se ei riitä. Rehtiin ja ketään häiritsemättömään meininkiin ylletään vasta, kun huorissa käyvät miehet alistuvat katseltaviksi” (s. 14).

Tässä Hazard läpäisee inhimillisen tekopyhyyden kuin kissan kynsi ihmiskäden ihon. Mutta valittaen on todettava, että yleisesti hän syyllistyy todella rankkaan miehen psykologisoimiseen ja haukkuu huorien palveluksiin turvautuvia pikkukakaroiksi. Samoin kirjoittaja vihjailee, että nämä miehet viihtyvät pimeässä koska pelkäävät naurua (liittyy ilmeisesti joko miehen potenssiin tai varustuksen kaliperiin). Olisipa Hazard opiskellut ihmisen käyttäytymisen biologiaa, jolloin hänen ei tarvitsisi turvautua karkeaan psykohöpinään.

Korostan tässä yhteydessä sitä, että en kannata prostituution laillistamista, enkä pidä koko ilmiöstä. Mutta jos ja kun prostituution ongelmia, asemaa ja laillisuutta yhteiskunnassa pohditaan, on välttämätöntä ottaa huomioon se, miten Homo sapiens sapiens oikeasti käyttäytyy.

Taukkien toilailut, raiskaukset ja ratkaisut

Miesten irstailujen paheksumista on paikoitellen hauska lukea. Nauroin ääneen, kun luin Hazardin rempseää vuodatusta formulatähti Kimi Räikkösen seikkailuista strippibaarissa. Tällaisessa kirjoittaja on parhaimmillaan, terävänä ironikkona, typeryyden säälimättömänä ruoskijana. Myös Kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen oudot lausunnot hoivatyön ulkoistamisesta saavat ansaitsemaansa pippuroitua satikutia.

Valitettavasti harvoja ovat nämä riemun hetket. Hazardin näkemysten taustalla oleva oletus ”maskuliinisesta kontrollifantasiasta” (s. 24) saa hänet näkemään kaiken kieroutuneessa valossa. Raiskaustuomioista kirjoittaessaan hän kuitenkin osuu oikeaan, mikä johtunee siitä, että tässä käyttäytymismuodossa mainittu taustaoletus maskuliinisesta kontrollista on melko varmasti oikea.

Vaikka raiskauskäyttäytymisen taustalla on evolutiivisesti kehittynyttä psykologiaa, ovat raiskaajat pääsääntöisesti naisvihaajia ja/tai psykopaatteja. Suurin osa miehistä ei kykene yhdyntään, jos nainen ei ole vastaanottavainen tai teeskentele sellaista. Syynä raiskaustaipumukseen voi olla kulttuuri, lapsuus tai synnynnäinen patologia (tietenkin myös kaikki nämä yhdessä). Toki myös olosuhteet vaikuttavat, mm. raiskaajan päihtymystila.

Mikään ei kuitenkaan puolusta raiskaajan käyttäytymistä. Olen Hazardin kanssa samaa mieltä siitä, että tuttujen ja puolisoiden tekemät raiskaukset ovat yhtä tuomittavia kuin vieraiden tekemät. Rangaistuksia pitäisi ehdottomasti koventaa.

Mies liikenteessä, nainen töissä ja kotona

Hazard kritisoi voimakkaasti miesten holtitonta liikennekäyttäytymistä ja pohtii mikä olisi paras ratkaisu.

”Liikenne-elämään yritetään aika ajoin puuttua ankarin miehisin keinoin eli rangaistuksia koventamalla, mutta useimmiten pehmeästi muistutellen, tarroja liimaillen ja ilmapalloja puhallellen. Toivoa sopii, että keinot tepsivät. En kuitenkaan ihmettelisi, jos joku tuleva lapsenruumis läikäyttäisi maljan yli ja syntyisi renkaita yön pimeydessä puhkova kansanliike. Tai sitten asennetaan jokaisen ratin keskiöön lakisääteinen kahdenkymmenen sentin teräspiikki, jonka kärki osoittaa kuskiin. Siihen loppuivat kiireet” (s. 60).

Näiden julmien tuokiokuvien ohella pamfletisti esittää piikinterävää analyysia myös työelämän muuttumisesta, kotityön rajoista ja nykyihmisen epätoivosta kiireen, hössötyksen ja rihkaman keskellä. Se, että tämä tehdään naisnäkökulmasta, ei haittaa; kulutuskulttuurin arkisiin epäkohtiin on helppo samastua.

Hazardille ei tunnu maistuvan naisen asema perinteisenä kotiäitinä. Erityisesti porvarirouvat jauhetaan pulveriksi tekijän schwartzeneggeriläisissä hampaissa. Hazardin mielestä hyvin tienaavaa naista pidetään aina hieman huorahtavana. En tiedä, yleistääkö hän tässä omia tuntojaan, mutta itse en moista tendenssiä ole tuttava- ja sukulaispiirissäni huomannut. Olen siis toisinaan liikkunut myös porvaripiireissä, kuin kuka tahansa meistä.

Oli niin tai näin, militantti pamfletisti vihjaa siihen suuntaan, että vasta sitten nainen on oikeasti tasa-arvoinen, kun johtajanpallilla istuu keskinkertaisia naisia. Tämä tarkoittanee sitä, että feministien mielestä suurin osa miesjohtajista on keskinkertaisia. Termiä ’keskinkertainen’ ei tietenkään määritellä eikä tilastoa esitetä.

Lopuksi haluan toistaa, että välillä Hazard siis osuu napakymppiin ja rytinällä osuukin. Varsinkin pöyristyttävän typeriä televisiomainoksia solvatessaan tekijä saa väistämättä lukijan sympatiat puolelleen. Lisäksi hänen ironinen ja remakka kirjoitustyylinsä puree kuin navakka pakkasvihuri. Päätänkin Hazardia koskevan osion kerrassaan kipristelevään täyslaidalliseen (s. 111):

”Nettiostamisen myötä kuluttajien piti saaman juuri heidän tarpeisiinsa räätälöityä kaupallista viestintää, jonka osumatarkkuus olisi täydet sata, ja joka säästäisi myyjän rahoja ja ostajan vaivaa. Vaan mitä saimme? Oman sähköpostini top 3: Enlarge your penis up to 3+ inches! Get cheap Viagra NOW! Invest your money: 700% interest! Sähköposti on ehkä mainostajan näkökulmasta tehokasta ja halpaa, mutta mainonnan uskottavuudesta se syö aimo haukun. Vai mitä pitäisi nelikymmenvuotiaan naisen ajatella, kun häntä yhä uudelleen puhutellaan vauraaksi, pienielimiseksi impotentiksi?”

Queer-teorian äiti

Nykynaistutkimuksen suosiman queer-teorian klassikon tarkastelussa on syytä heti kättelyssä ottaa käyttöön Skeptic –lehden toimitusneuvoston jäsenen, antropologi Vincent Sarichin lanseeraama termi käyttäytymiskreationismi. Jos evoluutioteoria on pätevä, kuten asian laita tietenkin on, on ihmisen aivojen koon kasvulla ollut yhteys niiden kelpoisuutta edistäviin ominaisuuksiin. Aivojen koossa on täytynyt olla varianssia, jolloin luonnonvalinta on valinnut ne yksilöt, jotka ovat olleet kelpoisimpia. Aivot ovat monimutkainen elin ja ne säätelevät ihmisen käyttäytymistä. Tiedetään, että naisten ja miesten aivoissa on keskimääräisiä eroja, kuten myös heidän käyttäytymisessään. Tiedetään myös, että aivojen erot selittävät kausaalisesti eroja käyttäytymisessä ja että nämä erot täsmäävät evoluutioteoreettisiin malleihin sukupuolierojen syistä (ks. esim. Simon Baron-Cohen: Olennainen ero – totuus miehen ja naisen aivoista; Terra Cognita 2004).
Mikäli näitä asioita ei akateemisessa, so. tieteellisessä tutkimuksessa huomioida, voidaan perustellusti puhua käyttäytymiskreationismista. Ala joka esiintyy tieteellisenä, mutta kieltäytyy hyväksymästä luonnontieteellisiä faktoja, on pseudotieteeksi luokiteltavissa eikä periaatteessa eroa vaikkapa ID-kreationismista. Retoriikan professori Judith Butlerin keksimä queer-teoria on nykynaistutkimuksessa varsin suosittu ja se on puhdasta käyttäytymiskreationismia.

Butlerin naistutkimuksen klassikoksi muodostuneen teoksen ovat 16 vuotta sen ilmestymisestä suomentaneet Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi. He ovat suoriutuneet vaikeasta tehtävästä häikäisevän upeasti – Butlerin loputtomina rönsyilevät virkkeet, sekavat ilmaukset ja käsitehirviöt on kuin onkin saatu luettavaan muotoon. Sääli vain, että Pulkkisen ja Rossin vaivalla kääntämä teksti on toivotonta soopaa. Se on sisäisesti niin ristiriitaista, että joka sivu – joka virke, Osmo Tammisaloa lainatakseni – ansaitsisi osakseen ankaraa kritiikkiä.

Päädyn siis tilan puutteen vuoksi päinvastaiseen strategiaan ja arvioin teoksen mahdollisimman jouhevasti. Jos joku ei minua usko ja väittää minun esimerkiksi lainaavan Butleria irti asiayhteydestä, kehotan perehtymään arvioimaani teokseen. Se kyllä palkitsee kriittisen lukijansa. Tässä esitetyt otteet ovat vasta jäävuoren huippu.

Lyhyesti sanoen Butler kiistää että sukupuoli olisi biologinen tai sosiaalinen (gender) – sukupuolta ei siis ole olemassakaan, se vain performoidaan ”toistotekoina”. Jostain syystä länsimaissa suurin osa toistosta tapahtuu heteroseksuaalisessa muodossa, mikä tietenkin samaan aikaan sortaa sukupuolivähemmistöjä olemalla heteronormatiivista. Nykyaikainen vallalla oleva sukupuolikäsitys on Butlerin terminologiassa heteromatriisi.
Niin, tämä heteronormatiivinen heteromatriisi sattuu olemaan juuri se tapa käyttäytyä, jonka luonnonvalinta vuosimiljoonien aikana on suvullisesti lisääntyvälle Homo sapiens sapiens –nisäkäslajin naaraalle ja koiraalle tuottanut. Se tavataan kaikkialta, ei vain länsimaista.

Pitkiä virkkeitä ilman sisältöä

Butler nojaa kritiikin esittämisen ohella sellaisiin vaikutusvaltaisiin ajattelijoihin kuin Jacques Derrida, Jacques Lacan, Sigmund Freud, Julia Kristeva ja Luce Irigaray. Ja tietysti yksi hänen innoittajistaan on ollut suuri ja mahtava poststrukturalistiguru Michel Foucault . Eräät nimistä ovat skeptikoille tuttuja Alan Sokalin ja Jean Bricmontin postmodernin verbaalisaivartelun mielettömyyden paljastavasta teoksesta Fashionable Nonsense – Postmodern Intellectuals’ Abuse of Science (Picador 1998).

Yksi selkeä puute Butler-suomennoksessa on aakkosellisen hakemiston puute – olisin kernaasti tarkistanut, monestiko hän em. tieteen pahoinpitelijöihin viittaa. Unohdin laskea lukiessa. Oma kantani on, ettei mainittujen intellektuellien luonnontieteestä esittämiin näkemyksiin voi suhtautua vakavasti; ne ovat täyttä puppua. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Vuonna 1999 teokseensa kirjoittamassaan uudessa esipuheessa tekijä kertoo, miten ”toinen käytännön ulottuvuus ajattelussani on toteutunut suhteessa psykoanalyysiin sekä tutkimuksellisena että kliinisenä käytäntönä” (s. 28). Niinpä niin, psykoanalyysi on keskeinen osa modernin akateemisen irrationalismin ydintä.

Butlerin teos onkin edeltäjiensä sekavien spekulaatioiden suora jatke, niiden tolkuttomuuksien huipennus. Kun Butler asettuu opposition, hän uppoaa aina vain syvemmälle järjettömyyden suohon. Hänen väkinäiset ajatuskulkunsa ovat filosofian – viisauden rakastamisen – irvikuva. Seuraava lainaus toimikoon alustavana esimerkkinä:

”Mikä sitten tekee mahdolliseksi sen, että kuvitellun ja todellisen välinen halkeama paljastuu ja todellinen myöntää sittenkin olevansa kuvitteellinen? Tarjoaako tämä mahdollisuuden sellaiseen toistoon, jota ei täysin sido määräys lujittaa luonnollistettuja identiteettejä? Samaan tapaan kuin ruumiilliset pinnat esitetään luonnollisina, näistä pinnoista voi tulla paikkoja, joissa riitasointuinen ja epäluonnollistettu performanssi paljastaa luonnollisen performatiivisen statuksen” (s. 243, kursivointi Butlerin).

Onko tämä sanahelinä parodiaa – vai kenties itseparodiaa? Saman sivun lopussa Butler näet jatkaa:

”Huomaamattoman ja poliittisesti pakotetun performatiivisuuden seurauksena sukupuoli on ’teko’ ja avoin säröille, itseparodialle, itsekritiikille ja sellaisille ’luonnollisen’ liioitteleville näytöksille, jotka juuri kaikessa ylettömyydessään paljastavat sukupuolen pohjimmiltaan kuvitteelliseksi” (s. 243-244).

Jassoo. Tämän jälkeen Butler siirtyy suoraan politiikkaan:

”Kulttuurisesti ymmärrettävää ’biologista sukupuolta’ tuottavat hiljaiset pakot pitäisi ymmärtää pikemminkin tuottavina poliittisina rakenteina kuin luonnollistettuina perustoina.”

Niin, Butler ei muiden akateemisten feministien tapaan peittele sitä, että hän on poliittisen ideologian kanssa liikkeellä (s. 244-245):

”Tämä teoreettinen tutkimus on pyrkinyt paikantamaan poliittisen sellaisissa merkityskäytännöissä, jotka sekä synnyttävät ja säätelevät identiteettiä että purkavat sen säätelyä. Tämä tavoite voidaan kuitenkin saavuttaa vain esittämällä joukko kysymyksiä, jotka laajentavat poliittisen käsitettä. Kuinka pystytään hajottamaan ne perustukset, jotka peittävät sukupuolen vaihtoehtoisia kulttuurisia hahmoja? Kuinka voidaan horjuttaa identiteettipolitiikan ’edellytyksiä’ ja esittää ne kuvitteellisessa ulottuvuudessaan?”

Jotta tämä absurdi, biologisen sukupuolen politisoiva eliittijargon edes hieman aukenisi lukijalle, esitän Butlerin filosofiasta tiiviin tulkinnan (kursivoituna ja lihavoituna).

Todellisuutta ei ole, vaan se tuotetaan yhteiskunnallis-poliittis-kulttuurisilla performansseilla. Kaikki - todellisuus ja sukupuolet – on siis sosiaalisesti konstruoitu. Jotta todellisuus muuttuisi, on performanssia muutettava. Tämä ei kuitenkaan suju kitkatta, koska performanssi on suhteutettava yhteiskunnan valtadiskurssiin, heteromatriisiin, mieluiten avoimena, liioittelevana parodiana, kapinana. Performanssi on siten sidottua, ei vapaata. Kaikki tämä on tietenkin pelkkää kuvittelua, mutta siitä huolimatta se jotenkin tuntuu todelta. Oli miten oli, jos sijoitamme sanan ’luonnollinen’ lainausmerkkeihin tai vaihtoehtoisesti muokkaamme sen foucaultlaisittain asuun ’luonnollistettu’ (sisältää valtadispositiivin), voimme performoida itseämme ja heteronormatiivisia ilkimyksiä parodioiden sorrettuna vähemmistönä ja vaatia asemamme nostamista valtaenemmistön näkemykseksi. Kukaan ei tietenkään ihan oikeasti sorra ketään, koska kukaan tahi mikään ei ihan oikeasti ole olemassa, mutta silti paha enemmistö ihan oikeasti sortaa moraalisesti ensiluokkaista vähemmistöä, joka voi kuitenkin Butleria luettuaan nousta ihan oikeasti sankarilliseen vastarintaan ja kukistaa julman heteromatriisin. Voilá!

Huipennan lyhyen Butler-arvioni pitkään, paljonpuhuvaan lainaukseen, joka käsittelee subjektin ongelmaa. Onhan oltava toimija, jos aiotaan toimia – kaiken ollessa sosiaalisesti konstruoitua herää kuitenkin kysymys, miten merkityksiä ja poliittista sortoa auto-konstruoivassa merkitysvapaassa todellisuudessa, jota siis ei ole, olemassa olematon konstruktio voi konstruoida itseään (kursivointi Butlerin):

”’Toimijuuden’ paikantamisen kysymys liitetään yleensä ’subjektin’ toimintakykyisyyteen. Subjekti oletetaan tällöin jollain tapaa pysyvästi olemassa olevaksi. Tämä olemassaolo edeltäisi tulemista sille kulttuurin kentälle, jolla subjekti itseään neuvottelee. Siinäkin tapauksessa, että subjekti ajatellaan kulttuurisesti rakentuneesti, se oletetaan yleensä refleksiiviseen pohdintaan kykeneväksi toimijaksi, joka pysyy jollain tapaa koskemattomana huolimatta syvästä juurtumisestaan kulttuuriin. Tällaisessa mallissa ’kulttuuri’ ja ’diskurssi’ ikään kuin tahraavat subjektin mutta eivät muodosta sitä. Tämä siirtyminen ennalta olemassa olevan subjektin luonnehtimiseen ja siten subjektin puhdistamiseen on näyttänyt tarpeelliselta, jotta voitaisiin osoittaa sellainen toimijuuden paikka, jota kulttuuri ja diskurssi eivät täysin määräisi. Tällaisessa päättelyssä oletetaan kuitenkin virheellisesti, että (a) toimijuus voi syntyä vain, jos palataan esidiskursiiviseen ’minään’, vaikka tämä ’minä’ löytyisikin keskeltä diskurssien yhteisvaikutusta, ja että (b) jos subjekti olisi diskurssin muotoilema, se olisi myös täysin diskurssin määräämä, mikä puolestaan sulkisi pois toimijuuden mahdollisuuden.”

Kyllä vaan, kyse on ”tieteellisissä” väitöskirjoissa erittäin usein siteeratusta filosofiasta; joku ottaa professori Butlerin ihan oikeasti vakavasti. Tällaisella sanapelleilyllä pääsee siis ihan oikeasti filosofian tohtoriksi – ja jopa professoriksi.

Queer-teorian tila armon vuonna 2007

Tiia Aarnipuu soveltaa tolkutonta queer-teoriaa kirjassaan Ei ole miestä eikä naista. Paavalin galatalaiskirjeestä napattu nimi ei yllätä; Aarnipuun tutkielma muistuttaa muutenkin paljon enemmän uskontoa tai taidetta kuin tiedettä. Pyhimystarinat sinänsä ovat kyllä hauskoja, siitä plussat. Tässäkin teoksessa ihmislajin historia alkaa kirjoitetusta historiasta – kyse on siis käyttäytymiskreationismista puhtaimmillaan.

Tekijä käsittelee lyhyesti antiikin ajan ja myöhempien ajattelijoiden käsityksiä ihmisen sukupuolista. Biologista puolta ei valoteta. Näin sukupuoli saadaan kätevästi suhteellistettua ajan käsityksistä riippuviksi diskursseiksi. Koska Aarnipuun käyttämän paradigman mukaan kieli konstruoi todellisuutta, alkaa todellisuus ilmeisesti vasta kirjoituksen myötä. Evoluutiota ei siis lasketa, kuten hiekkalaatikolla sanottaisiin.

Aarnipuu toteaa haluavansa ”lukea legendatoisintoja kokeilevasti ja ikään kuin vakavalla tavalla kujeilevasti” (s. 22). Verbaalipelleily ja lapsen leikin viattomuus kuuluvatkin olennaisena osana postmoderniin pseudotieteilyyn. Tekijä käyttää mm. termiä ’ristiinpukeutuminen’ tarkoituksella sekä vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumisesta että ”Kristukseen pukeutumisesta”.

Tässä yhteydessä sopii huomauttaa, että SETA-yhdistyksen julkaisema ja seksuaalivähemmistöjen suosiman dtm-ravintolan sponsoroima kirja perustuu aiemmin SETAn puheenjohtajana toimineen Aarnipuun Helsingin yliopistossa vuonna 2005 laudaturilla palkittuun uskontotieteen pro gradu –työhön. Korostan sanaa ’laudatur’. Se tieteen autonomiasta.

Teoksen alaotsikko on ”Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä koskevista teksteistä”. Tämä kertoo kaiken oleellisen: teos on tyypillinen queer-teoriaa soveltava ”tutkimus” eli se sisältää tekijän pseudotieteelle ja auktoriteettiuskolle perustuvan subjektiivis-retorisen, hyväksi koettua ideologiaa edistämään tarkoitetun, osaksi leikkimielisen tulkinnan vanhoista teksteistä. Paradigma on seuraava:

”Queer-tutkimuksessa viitataan queer-verbillä projektiin, jossa etsitään esimerkiksi luettavasta tekstistä sellaisia riitasointuja, aukkoja tai merkitysten liioitteluja, jotka kertovat heteroseksuaalisesta matriisista tai heteronormatiivisesta sopimuksesta. Tavoitteena on häiritä, kyseenalaistaa tai hajottaa tuota sopimusta näiden aukkojen täyttämisen ja riitasointujen analysoimisen kautta. Käytännössä queer-luennassa esimerkiksi seksualisoidaan tarkoituksellisesti näennäisen ei-seksuaalisia tekstejä tai kuvia ja sukupuolitetaan näennäisen sukupuolettomia asioita. Tämän harjoituksen voi suorittaa myös toisinpäin: seksualisoidut tai sukupuolitetut tekstit tai kuvat voi kokeilla aseksualisoida tai riisua sukupuolitetuista merkityksistä tai sukupuolittaa toisella tavalla. Näin on mahdollista nähdä sama teksti, tapahtuma tai teko toisin silmin ja laajentaa kuvaa mahdollisista todellisuuksista. Ristiinpukeutuvan pyhimyksen sukupuoli ja sukupuolen suhde mahdollisiin seksuaalisuuksiin lakkaavat olemasta itsestäänselvyyksiä sekä vaatteiden vaihtamisen jälkeen että sitä ennen” (s. 22).

Mitään tiedettä muistuttavaa historiallista kuvausta ja viitteitä lukuun ottamatta Aarnipuun esityksestä ei siis löydy. Viitteetkin ovat toisinaan erittäin kyseenalaisia, mm. sivun 31 yhteydessä olevaa väitettä intersukupuolista koskeva. Tekijä viittaa tässä Maarit Huuskan Minna-tietokannassa olevaan artikkeliin. Kohta kuuluu seuraavasti:

”Nykyään lääketieteessä ja monien muidenkin alojen sisällä periaatteessa tiedetään, että ihmisiä ei tosiasiassa voi jäännöksettömästi jakaa kahteen sukupuoleen edes biologisten ominaisuuksien perusteella. Neljästä kuuteen lasta 10 000 syntyvää kohti on intersukupuolisia, ja noin kymmenellä prosentilla väestöstä on jotkin muut sukupuolikromosomit kuin XX tai XY, esimerkiksi XXY, vaikka tämä ei aina näy ulkoisista piirteistä. Myös selvinä sukupuolimerkkeinä pidetyt anatomiset muodot ja yksityiskohdat jakautuvat kahden vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen näkökulmasta epätasaisesti: esimerkiksi monilla miehillä on tosiasiassa suuremmat rinnat tai leveämpi lantio kuin monilla naisilla ja monilla naisilla taas viikset. Sekä miehet että naiset erittävät kaikkia sukupuolihormoneja” (s. 31).

Minna-tietokanta ei ole tieteellinen julkaisu, eikä sinne kirjoittavia aseteta referee-menettelyyn. Aarnipuun lähteenä käyttämässä Huuskan kirjoituksessa edes ole lähdeviitteitä.

Miten tällainen voi mennä laudaturilla palkitussa pro gradu -tutkielmassa läpi? Vai onko tieto lisätty vasta SETAn julkaisemaan ”populaariin” versioon. Päätin tarkistaa asian Aarnipuun gradusta. Siinä on tismalleen sama viite ja tekstikin on identtinen.
Lapsus on lähtöisin Anne Fausto-Sterlingin kirjasta Sexing the Body: Gender Politics and the Construction of Sexuality (Basic Books 2000). Leonard Sax on kuitenkin kuitenkin korjannut Fausto-Sterlingin lukuja (”How common is intersex? A response to Anne Fausto-Sterling”. Journal of Sex Research. Vol 39. No 3., 2002). Saxin mukaan Fausto-Sterlingin

”prosenttiluvun suurin ongelma on se, että lukuun on laskettu mukaan joukko oireyhtymiä, joita ei kliinisessä mielessä voida pitää interseksuaalisina. Viiden tällaisen kategorian poistaminen pudotti lukeman 0,018%:iin. Tämä tarkoittaisi 900 interseksuaalista yksilöä viiden miljoonan populaatiossa. Sax ehdottaakin, että termiä interseksuaalinen käytettäisiin vain tiloissa, joissa kromosomaalinen sukupuoli on vastakkainen fenotyyppisen sukupuolen kanssa tai joissa fenotyyppiä ei voida luokitella kummaksikaan sukupuoleksi.”

Tiedon olisi saanut helposti Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen kirjoituksesta Tieteessä tapahtuu –lehdessä 1/2006, mistä edellä oleva lainaus on peräisin. Mutta vaikka korjattu luku oli mainittu vastineessa naistutkija Sari Charpentierille, ei tieto ole mennyt alan sisällä perille. Sama asia on mainittu myös naistutkimuskriittisessä pamfletissamme Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006).

Aarnipuu ei ole korjannut gradunsa räikeää virhettä, vaan toistaa epäkriittisen viitteensä kirjaversiossa. Tämä taas todistaa sen, että queer-tutkimus ei välitä vastakkaisesta evidenssistä eikä reagoi kritiikkiin – tuskin edes lukee sitä. Pätevä, so. kriittinen tutkija olisi tietenkin lukenut Fausto-Sterlingin teoksen ja Saxin vastineen! Queer-tutkimus ei siis täytä alkuunkaan tieteen tuntomerkkejä, kuten Tammisalon kanssa olemme useassa yhteydessä todenneet.

Sama kritiikki pätee Maarit Huuskaan, joka ei ole vaivautunut viitteitä ilmoittamaan – Saxin lukemisesta puhumattakaan. Lisää Huuskan oudoista (queer!) väitteistä voi lukea pamfletistamme.

Erityisen ongelmallisen Aarnipuun virheestä tekee tietenkin se, että toisaalta hän muiden epäkriittisten queer-teoreetikoiden tapaan pyrkii kieltämään sukupuolen olevan mitään biologista tai kulttuurista: se on vain tapa ”performoida” itseään. Miksi queeria pitää siis oikeuttaa väärään tietoon perustuvalla argumentilla intersukupuolten yleisyydestä? Miksei tyydytä performanssiin, jolloin ristiriita oppiäiti Butlerin pseudotieteellisten dogmien kanssa vältetään?

Jos intersukupuolten ”yleisyyttä” käytetään queerien suvaitsemisen argumenttina, putoaa perustelulta pohja pois kun väärä tieto korjataan. Ainakaan minä en välitä siitä, jos joku haluaa olla queer ja mistä tämä halu viime kädessä johtuu. Minua tietenkin tieteellisesti suuntautuneena ihmisenä kiinnostaa, mistä eri tekijöistä moinen halu performanssiin aiheutuu, mutta suvaitsen toki yksilöä joka queer-elämäntavan valitsee ja hänellä on mielestäni täysi oikeus tämä valinta tehdä. Oikeastaan se ei edellytä minulta edes suvaitsemista, koska asia ei liikuta minua tippaakaan. Erilaisuus päinvastoin on rikkaus.

Lisäksi on valittaen todettava, että Aarnipuu turvautuu samassa kohdassa myös tilastotiedettä ymmärtämättömien humanistien suosimaan ääripääsemantiikkaan. Kyseistä saivartelua on käyttänyt mm. freudilaisesti orientoitunut musiikkitieteilijä fil. toht. Markus Lång vastatessaan Yliopisto-lehdessä (13/05) Tammisalon ja minun erääseen kirjoitukseen (joka ei tietysti millään tapaa liittynyt Långiin tai hänen tutkimusalaansa – ei edes psykoanalyysiin).

Mainitussa strategiassa ääripäitä tai muuten harvinaisia tapauksia käytetään kumoamaan selvästi havaittava frekvenssijakauma. Monilla miehillä on tosiaan suuremmat rinnat kuin monilla naisilla, mutta ylivoimaisesti suurimmalla osalla naisista on isommat rinnat kuin ylivoimaisesti suurimmalla osalla miehistä.

Aarnipuun sosiaalikonstruktivismiin perustuva teos ei tietenkään muilta osin sisällä pienintäkään viittausta mihinkään biologiaan liittyvään – ei myöskään tilastoihin. Biologiaa ja tilastoja (niitäkin siis vain vääristellen) tarvitaan ainoastaan silloin, kun niillä pyritään oikeuttamaan jotain mikä tuntuu moraalisesti ja ideologisesti mukavalta. Sen sijaan viitteistä löytyy kosolti postmodernismia ja sosiaalikonstruktivismia. Jälki on sen mukaista.

Aarnipuun kirja pyrkii oikeuttamaan sinänsä arvokkaan pyrkimyksen tasa-arvoon ja suvaitsevaisuuteen argumentaatiolla, joka nojaa lähinnä pseudotieteeseen, retoriikkaan, moralismiin, sanapelleilyyn, virheellisiin tosiasiaväitteisiin, tilastosaivarteluun ja epäkriittiseen auktoriteettiuskoon. Parempiakin perusteluja löytyy ja toivoisin niitä käytettävän yhteiskunnallisesti näinkin tärkeässä kysymyksessä. Tämä onkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tässä arviossa syyllistyn toiveajatteluun.

Jukka Hankamäki: Seksit selviksi

Filosofi Jukka Hankamäki on esittänyt asiallista kritiikkiä akateemisen feminismin saamia erivapauksia kohtaan mm. verkkokirjassaan Seksit selviksi. Luku 3.3. "Sukupuoli Kristiina-instituutissa ja Karoliinisessa Instituutissa" sisältää Hankamäen tuen pamflettimme väitteille ja fil. toht. Annamari Vänskän väitöskirjan pornokäsityksiä koskevalle kritiikillemme.

Naistutkimus ja tieteen tuntomerkit

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo

[Tämä essee oli tarkoitettu syksyllä ilmestyvään kirjaan, mutta se jätettiin toimittajien päätöksellä viime hetkellä pois. Syyt olivat kuulemma ”sisällöllisiä” eli toisin sanoen esseen rajoitetun pituuden vuoksi emme mitenkään voineet esittää tarpeeksi raskauttavia esimerkkejä naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä. Julkaisemme esseen tässä. Se on tiivistelmä pamfletistamme, mutta uuttakin materiaalia on mukana.]

Elokuussa 2006 julkaisimme naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Käymme aluksi läpi pamflettimme pääkohdat eli selvitämme, miksi naistutkimus ei täytä tieteen kriteereitä. Sen jälkeen katsomme, mitä pamfletin saama vastaanotto ja sen herättämä keskustelu kertovat naistutkimuksen akatemiassa ja julkisuudessa saavuttamasta erikoisasemasta.

Joensuun yliopiston nettisivuilla naistutkimukselle on annettu seuraava määritelmä:

Naistutkimus on verrattain nuori tieteidenvälinen tutkimusala, joka on syntynyt kritiikkinä länsimaisen yhteiskunnan sukupuolten väliselle epätasa-arvolle. Tiedettä harjoittavat naiset ovat alkaneet kyseenalaistaa mieskeskeistä tiedettä, kritisoida miehisen maailmankuvan yksipuolisuutta sekä etsiä uusia tapoja käsitteellistää ja nähdä sukupuolten välisiä suhteita kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Naistutkimuksen harjoittaman uudelleen arvioinnin kohteena ovat mm. naisten merkitys ja rooli historiassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa, sekä tieteellisten käytäntöjen, kuten tieteen kielen, käsitteiden ja teorioiden sidonnaisuus miessukupuoleen. On nostettu esiin tutkijan, tekijän ja kokijan subjektiviteetti vastapainona tieteen objektiivisuusharhalle, on pohdittu millaista maailmankuvaa tieteen ihmiskäsitykset ja tutkimuksen metodologiset valinnat tuottavat.

Akateemisessa feminismissä yksi kritiikin kohde on ylitse muiden: ”miehinen” vaatimus objektiivisuudesta, eräs tieteen keskeisistä tuntomerkeistä. Naistutkimuksen mukaan se ei kestä lähempää tarkastelua. Heille objektiivisuus on kerrassaan mahdotonta – huolimatta luonnontieteen kiistattomasta edistymisestä ja sen lukuisista käytännön sovelluksista. Tieteessä objektiivisuuden tavoitteena on kuitenkin antaa mahdollisimman totuudenmukainen ja puolueeton kuva tutkimuskohteesta. Tämä edellyttää sitä, että tutkijan subjektiivinen eli omakohtainen vaikutus pyritään minimoimaan.

Naistutkijoiden motiivit lienevätkin toisaalla: kun objektiivisuus on ”mahdottomana” hylätty ja tosiasiaväitteet tuomittu väistämättä subjektiivisiksi, on helppo hakea omille näkemyksille ”tieteen” auktoriteettia. Tämä tuo näkemyksille uskottavuutta. Kumoamalla tieteellisen objektiivisuuden vaatimuksen naistutkijat ovat siis saaneet subjektiivisen äänensä kuuluviin akatemiassa. Tiede on muuttunut mielipidekirjoitteluksi, totuus makuasiaksi.

Objektiivisuus ei toki ole ainoa tieteen tuntomerkki. Muita ovat testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus. Testattavuus tarkoittaa sitä, että esitettyjen hypoteesien ja väitteiden tulee olla verifioitavissa (tai falsifioitavissa) toisistaan riippumattomin tutkimuksin. Julkisuus on sitä, että tutkimusten kriittisen tarkastelun ja testien toistamisen on oltava julkista, samoin kuin asiaan liittyvien väitteiden, tulosten ja menetelmien. Kriittisyys on välttämätöntä, jotta tiede korjaisi itseään ja näin ollen edistyisi: tutkimustuloksia ei voida hyväksyä ilman perinpohjaista arviointia ja keskustelua. Ja jotta tiede edistyisi, tulee virheellisistä käsityksistä luopua. Tilalle pitää kehittää parempia teorioita ja hypoteeseja, joita todistusaineisto tukee. Tieteessä noudatetaankin yleisesti fallibilismia, jonka mukaan tieto tarkentuu vähitellen, kun virheellisistä teorioista ja harhakäsityksistä luovutaan. Autonomisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että tulosten ja esitettyjen väitteiden pätevyys riippuu vain ja ainoastaan tiedollisista perusteista. Tieteeseen ei tule sotkea henkilökohtaisia toiveita, uskontoa, politiikkaa, ideologiaa, moraalia tai taloudellisia seikkoja.

Mutta vaikkapa akateemisen feminismin pää-äänenkannattajaa, Naistutkimus-lehteä lukemalla huomaa helposti, että edellä mainitut tieteen tuntomerkit – julkisuutta lukuun ottamatta – eivät naistutkimukseen päde. Naistutkijat ovat päässeet haluamaansa asemaan, jossa tieteen standardimetodiikan tilalle on omaksuttu itseriittoinen, sisäsiittoinen ”diskurssianalyysi”. Ja mikä pahinta, kuuliaisten opetuslapsien myötä kritiikittömyys on vähitellen levinnyt julkishallintoon ja tutkimusapurahoista päättäviin elimiin asti.

Alan kirjallisuudessa esiintyvät toistuvasti käsitteet ”feministinen tietäminen” ja ”naisten tapa tietää”. Nämä ovat kuitenkin pelkkää harhautusta, silmänlumetta. Käyttäessään tällaisia termejä naistutkijat itse asiassa puhuvat naisilla tavatuista käsityksistä ja uskomuksista. Mutta koska kyse on juuri naisten uskomuksista, niistä onkin tullut ”tietoa”. Ja jotenkin tämä ”tieto” on muka vieläpä laadukkaampaa ja todempaa kuin perinteinen tieteellinen tieto. Moralismin myötävaikutuksella kerran sorretun äänestä on tullut totuuden ääni. Kuitenkaan se, että joku asia on emansipatorista tai moraalisesti toivottavaa, ei voi olla mikään peruste tieteellisestä metodista luopumiselle – puhumattakaan että se takaisi tutkimuksen pätevyyden.

Naistutkimuksessa on alusta asti kielletty tai mitätöity sukupuolierot, koska marxistien tapaan ajatuksena on, että yhteiskuntaa muuttamalla voidaan sukupuoliakin muuttaa, tai jopa hävittää ne kokonaan. Tähän on kuitenkin todettava, että poliittiseen tasa-arvoon sitoutuminen ei edellytä tasapäistämistä. Lisäksi kannattaa huomata, että ihmiset ovat genotyypeiltään ja fenotyypeiltään erilaisia, se on luonnonlaki. Pitämällä nämä kaksi seikkaa mielessä tasa-arvon kaltaisiin poliittisiin tavoitteisiin pääseminenkin helpottuu. ”Tasapäisyys = tasa-arvo” –oletusta voidaan oikeastaan kutsua marxistiseksi virhepäätelmäksi.

Hyvänä esimerkkinä ideologis-filosofisesta toiveajattelusta toimii yksi vahvimpia nykynaistutkimuksen suuntauksia, Judith Butlerin ajatusten perustalle syntynyt queer-teoria. Sen mukaan sukupuoli on pahan valkoisen länsimaisen heterotiedemiehen luoma sosiaalinen konstruktio, jota ei luonnosta tavata.

Nykynaistutkimuksessa toistuvasti esitetty butlerilainen teesi ”heteroseksismin” ylivallasta voidaan kuitenkin helposti kyseenalaistaa: miksi ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ja ylipäätään suvullisesti lisääntyvistä lajeista on heteroita? Ja eikö heterous ollut vallitseva käytäntö jo kauan ennen kuin länsimaisia ”patriarkaalissovinistisia” yhteiskuntia oli olemassakaan?

Alan tutkimukseen perehtymällä huomaa, että tällaiset yksinkertaisetkin kysymykset on sivuutettu muodikkailla uusiotermeillä, joilla on automaattisesti oletettu olevan jotakin selitysvoimaa; mm. heteroseksismin 1990-luvulla korvannut ”heteronormatiivisuus” on sekin tyhjyyttään kumiseva muotitermi. Ennustamme sille lyhyttä tulevaisuutta, sillä kukaan ei ole vielä kyennyt määrittelemään, kuka tai mikä on asettanut heterouden normiksi ja ”luonnollistetuksi ideologiaksi” ja miksi.

Teoksessaan Heterotehdas Leena-Maija Rossi toteaa, että sukupuoli on ”tekoja ja toistoa – toistotekoja.” Hänen mielestään heteroseksuaalisuutta ”tuotetaan, ylläpidetään ja normalisoidaan valtavin kulttuurisin satsauksin.” Rossi esittää myös tosiasiaväitteen, jonka mukaan sukupuolet ja heteroseksuaalisuus eivät ole ”luonnollisia” tai pysyviä kategorioita, vaan ”valtakulttuuria”. Monille nais- ja queer-tutkijoille perhekin on vain miehinen salaliitto naisen alistamiseksi, ”familistista ideologiaa”.

Miesvaltaisen heteromedian luoma sukupuoli, perhe ja heteroseksuaalisuus voidaan siis koska tahansa hävittää, kunhan feministit vain saavat rakentaa yhteiskunnan haluamallaan tavalla. Ongelma tässä yhteiskuntamallissa – epärealistisuuden lisäksi – on varsin ilmeinen: se olisi tasan yhden sukupolven mittainen. Ilman heteroseksuaalista lisääntymistä ei ole seuraavaa sukupolvea.

Hedelmöityshoidoistakaan ei ole pelastajaksi, koska nehän edellyttävät sukupuolisolujen ja niitä tuottavien biologisten sukupuolten olemassaoloa ja pahaa, länsimaista tiedettä sekä teknologiaa. Miten kylmä, kova, miehinen lisääntymislääketiede sopisi kiivaimpien naistutkijoiden ihanneyhteiskuntaan, uskomuslääkinnän, luomun, rauhan ja homo- tai queer-rakkauden joukkoon?

Sanovat queer- ja naistutkijat mitä tahansa, sukupuoli on kiistaton biologinen fakta siten, että naaras on se, joka tuottaa suuremmat sukusolut. Tämän tosiasian voi tarkistaa jokaisesta biologian oppikirjasta. Samoin erilaiset sekundaariset sukupuolituntomerkit ja käyttäytymiserot havaitaan helposti paljain silmin.

Kuitenkin Rossi oppiäitinsä Butlerin jalanjäljissä väittää, että mainonta tuottaa ja rakentaa sukupuolia. Hän ei voi vedota siihen, että puhuu symbolisella tasolla, koska jos näin olisi, ei biologisten sukupuolierojen kiistämisessä tai kyseenalaistamisessa olisi mitään järkeä. Rossin väite on siis selkeä tosiasiaväite, eikä sille ole luonnontieteellisiä perusteita. Miehet olivat miehiä ja naiset naisia käyttäytymiseroineen jo kauan ennen mainoksia ja muuta ns. tajuntateollisuutta.

Tämän ohella voidaan kysyä, miten Rossin ja kumppaneiden sosiaalikonstruktivististen näkemysten valossa on mahdollista, että eräät yksilöt tuntevat syntyneensä väärään sukupuoleen. Jos tällaista yksilöä on kasvatettu tytöksi tai pojaksi koska hän sellaiselta näyttää, pitäisi hänestä heteronormatiivisten sukupuolisten toistotekojen mukaan tulla sen sukupuolen jäsen, johon häntä kasvatetaan.

Väite sukupuolten sosiaalisesta rakentumisesta tulisikin tieteellisen fallibilismin ja jo pelkän maalaisjärjen perusteella hylätä. Silti se on sitkeästi roikkunut naistutkimuksen matkassa alusta asti. Miksi siitä ei luovuta?

***

Suomalaisella Naistutkimus-sähköpostilistalla, joka aiemmin oli myös ulkopuolisten luettavissa, ensireaktio nämä tosiasiat paljastavaan pamflettiimme oli ehdotus teoksen kuoliaaksi vaikenemisesta. Tähän voidaan todeta John Stuart Millin sanoin:

Kieltäytyminen kuuntelemasta jotain mielipidettä sen tähden, että on vakuuttunut sen virheellisyydestä, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista.


Entä mitä pitäisi ajatella niistä tahoista, jotka omassa erehtymättömyydessään erehtyivät meille vastaamaan? Helsingin Sanomien arvio pamfletistamme (6.9.2006) oli kenties kaikkien aikojen pohjanoteeraus kulttuurisivujen kirja-arvioiden historiassa. Jutun kirjoittanut Jakke Holvas ei puuttunut yhteenkään kirjassa esitettyyn tosiasiaväitteeseen tai argumenttiin. ”Arviossa” tyydyttiin vain henkilöön käyvästi vihjailemaan, ettemme muka hallitse aihettamme. Vielä tätäkin räikeämpi oli Helsingin Sanomien kolumnistin Anne Moilasen juttu (17.9.2006), jossa hän vetosi ainoastaan Tammisalon elintarvikekemistin koulutukseen nimitellen tätä seuraavasti: ”Maksalaatikkotieteilijä! Kananmunatieteilijä! Tikkaritieteilijä!”

Psykiatri Hannu Lauerma onkin sattuvasti todennut, että

mitä suurempaa on kritiikin kohteeksi joutuneiden ajatusten esittäjän uskonnollistyyppinen sitoutuminen asiaansa, ajatusten merkitys hänen omalle mielentasapainolleen tai taloudelleen ja tarve käyttää muita ihmisiä kaikupohjanaan, sitä suurempi on viha, joka kritiikin seurauksena leimahtaa.

”Kirja-arvioonsa” Holvas oli kysellyt kommentteja tahoilta, jotka eivät mitä ilmeisimmin olleet kirjaamme lukeneet. Esimerkiksi Yrjö Haila valisti lukijoita seuraavasti: ”Ympäristötekijät ja geenit ovat samalla viivalla.” Sama päätelmä löytyy monesta kohdasta pamflettiamme, esimerkiksi näin: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan” (s. 94). Korostamme pamfletissa toistuvasti ympäristön merkitystä biologisten ominaisuuksien toteutumisessa, minkä Haila olisi varmasti huomannut, jos vain olisi kirjamme lukenut.

Toinen pamflettia vastaan tilattu kommentti oli Sara Heinämaalta: ”He väittävät, että naistutkimuksen on perustuttava biotieteille – ilman että esittäisivät väitteilleen empiiristä tukea tai käsitteellisiä perusteita.” Olikohan Heinämaakaan lukenut kirjaa? Pamfletissa perustellaan perinpohjaisesti, miksi kaikki ihmistieteet ovat oikeastaan biologian haaroja. Kerromme myös, miksi naistutkijoiden tulee ottaa tosiasiat ihmisen biologiasta ja sukupuolisesta käyttäytymisestä huomioon. Utopismi ei kuulu tieteeseen – ei edes politiikkaan.

Tosiasioiden huomioiminen on kuitenkin mitä ilmeisimmin liikaa vaadittu. Kuten pamfletissa osoitamme, osa naistutkijoista noudattaa ns. biokieltoa, jossa kaikki biologiaan viittaava sivuutetaan epäolennaisena. Heinämaa myös ihmetteli, miksei kritiikkiä kohdenneta saman tien laajemmalle. Tätä kadumme itsekin. Vastaavaa höpötystä ovat Hailan ja Heinämaan ohella esittäneet lukuisat humanistit ja sosiaalitieteilijät. Naistutkimus ei kuitenkaan voi puolustautua sillä, että muillakin aloilla on humpuukia.

Lisäksi naistutkijoiden väitteet ovat perinteisesti olleet räikeimpiä, tuoreimpana esimerkkinä queer-teoria. Ja juuri näitä meidän pitäisi sitten katsoa sormien läpi! Ikään kuin tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia ei voitaisi kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä feministisiä teorioita. Mikäli naistutkimuksessa siis on tieteen piirteitä, ne ovat siinä naistutkimuksesta huolimatta. Toisin sanoen mitä enemmän muiden alojen metodiikkaa, esimerkiksi tilastotiedettä, naistutkimuksen ala sisältää, sitä tieteellisempää se ipso facto on.

Edellä mainituista ja monista muista virheellisyyksistä huolimatta Helsingin Sanomat ei julkaissut vastinettamme. Ensin lupailtiin, että kirjoitus julkaistaan, kunhan tilaa lehdestä löytyy. Mutta lupaukseksi jäi. Kulttuuritoimituksen esimies Saska Snellman ei edes vaivautunut vastaamaan viimeiseen tiedusteluumme vastineen kohtalosta.

Iltalehti sen sijaan antoi reilusti puheenvuoron molemmille osapuolille. Sana vastaan sana –palstalla (16.9.2006) queer-tohtori Annamari Vänskä ja Osmo Tammisalo esittivät perustelunsa naistutkimuksen tieteellisyydestä.

Vänskän mukaan 1970-luvulla osoitettiin, että "suurin osa tieteellisestä tiedosta perustui naisten kokemusten ja näkökulmien poissulkemiselle" Väite on todella paksu. Miten fyysikko, kemisti tai matemaatikko voisi ottaa naisnäkökulmaa mukaan? Muuttuuko vaikkapa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä naistutkimuksen myötä? Voi olla, että naisten kokemuksia ei ole ”tieteellisesti” tutkittu yhtä paljon kuin miesten kokemuksia, mutta ”suurin osa” tieteestä ei silti mitenkään voi ”perustua” naisnäkökulman puutteelle.

Vänskä lienee oikeassa väittäessään, että naistaiteilijat eivät ole saaneet arvoistaan asemaa taidehistoriassa. Mutta nyt kyse ei ole siitä, onko joku ihmisryhmä taidehistoriassa unohdettu, vaan siitä, onko naistutkimuksen puitteissa tehty tutkimus tiedettä. Vänskän mukaan on myös osoitettu, että "tieteet (biologia mukaan lukien) ovat ideologisia rakennelmia, joissa maailman järjestäminen sekoittuu sukupuoli-ideologiaan". Pitäisiköhän Vänskän tarjota tätä mullistavaa löydöstä tiedelehti Natureen? Lehti varmaan ottaisi tiedon innolla vastaan.

Lisäksi Vänskän mukaan naistutkimus "on nostanut tutkimuksen kohteiksi toisarvoisiksi leimattuja elämänalueita: muun muassa kodin, perheen ja palkkatyön". Kyse ei edelleenkään ole siitä, onko tutkimuskohteiksi noussut uusia asioita – niin tapahtuu koko ajan, eikä se ole naistutkimuksen ansiota – vaan siitä, mikä on hyvää tiedettä.

Vänskä puuttui myös biologisiin määritelmiin: "Se, miten naisten ja miesten ruumiit esimerkiksi biologiassa määritellään, ei ole sen oikeampi kuin se, miten ne ymmärretään vaikkapa humanistisissa tieteissä." Oletetaan että näin todella olisi. Silloin humanistin pitäisi pystyä osoittamaan, että sillä, miten hän ”ymmärtää” sukupuolet, olisi jotain objektiivisesti havaittavia seurauksia ihmisen fysiologialle, anatomialle ja käyttäytymiselle. Kannustamme vilpittömästi sitä rohkeaa, joka tehtävästä yrittää suoriutua.

Naistutkimuksen edistyvyyttä Vänskä puolusti seuraavasti: "Naistutkimus tarkastelee kriittisesti omia teoreettisia lähtökohtiaan ja muuttaa hypoteesejaan." Mutta kuten jo pamfletissamme osoitamme, omien lähtökohtien kriittinen tarkastelu ei tee alasta tiedettä. Vänskä paljastikin kommenteillaan jälleen mainiosti, että keisarinnalla on vain aatteita.

***

Summa summarum: Naistutkimus nykymuodossaan ei täytä tieteen tuntomerkkejä. Ala on jo lähtökohtaisesti subjektiivista ja sisäsiittoista. Sen väittämät eivät sovi tieteelliseen maailmankuvaan. Naistutkimuksen testaamattomuus, kritiikittömyys ja pysähtyneisyys voidaan helposti havaita siitä, että vastakkaisesta evidenssistä ja arvostelusta huolimatta meno jatkuu entisellään.

Naistutkimuksessa väitteet muotoillaan yleensä niin epämääräisesti, ettei niitä käytännössä voida testata, ei edes kumota. Oikeastaan niitä ei ole edes tarkoitettu testattaviksi – ne ovat pelkkiä dogmeja. Mitä tulee tieteen autonomisuuteen, voidaan vain todeta, että naistutkimuksessa tieteellinen auktoriteetti ja asema on usein hankittu täysin epätieteellisin keinoin. Hylkäämällä muilla aloilla käytössä olevat vaivalloisemmat metodit ollaan tultu tilanteeseen, jossa ”tieteen” tekemiseen riittää pelkkä mielikuvitus, kirjoitustaito, moralismi ja retorinen kikkailu. Sukupuolestakin on naistutkimuksessa menestymisessä kieltämättä etua. Sukupuolesta, jota kyseisen alan mukaan ei pitäisi olla olemassakaan.

Kirjallisuutta:

Bleier, Ruth (1984): Science and Gender. Pergamon, New York.

Butler, Judith (1990): Gender Trouble – Feminism and the Subversion of Identity. Routledge, Great Britain. (Suom. Hankala Sukupuoli, Gaudeamus 2006.)

Geary, David (1998): Male, Female – The evolution of human sex differences. American Psychological Association, Washington DC.

Gross, Paul R. & Levitt, Norman (1998): Higher Superstition – The Academic Left and Its Quarrels With Science. The Johns Hopkins University Press. Baltimore.

Ikonen, Hanna-Mari & Ojala, Hanna (2005). "Yhteisyyden luomista ja eron kokemuksia. Haastattelu, konteksti ja feministinen tietäminen." Naistutkimus 1/2005, 17-28.

Lauerma, Hannu (2006): Usko, toivo ja huijaus – Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim, Jyväskylä.

MacKinnon, Catherine (1982): "Feminism, Marxism, Method, and the State: An Agenda for Theory." Signs 7, s. 516-17.

Mill, John Stuart (1982): Vapaudesta. Kustannus Oy Librum, Savonlinna.

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita, Helsinki.

Niiniluoto, Ilkka (1980): Johdatus tieteenfilosofiaan – Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava, Keuruu.

Niiniluoto, Ilkka (1984): Tiede, filosofia ja maailmankatsomus – Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Otava, Keuruu.

Patai, Daphne & Koertke, Noretta (1994): Professing Feminism – Cautionary Tales from the Strange World of Women’s Studies. Basic Books, USA.

Rossi, Leena-Maija (2003): Heterotehdas – Televisiomainonta sukupuolituotantona. Gaudeamus. Helsinki.

Selin, Risto (2001): Ihmeellinen maailma – skeptikon tietosanakirja. Ursa, Jyväskylä.

Tuomela, Raimo (1989): "Tiede, esitiede, pseudotiede." Teoksessa Häyry Häyry, Heta; Hannu Karttunen; Matti Virtanen (toim.): Paholaisen asianajaja – opaskirja skeptikolle. Ursa, Helsinki, s. 254-274.

Wilson, Edward O. (1975/2000): Sociobiology: The New Synthesis – 25th Anniversary Edition. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge.

Miksi jotkut miehet raiskaavat?

Perjantain radiokeskustelussa eniten tunteita herätti ohjelman loppupuolella esittämäni empiirisesti todennettu väite, jonka mukaan suurin osa raiskauksen uhreista on hedelmällisessä iässä olevia naisia. Lainaus linkitetystä lähteestä: "12-34 are the highest risk years. Risk peaks in the late teens: girls 16 to 19 are four times more likely than the general population to be victims of rape, attempted rape or sexual assault." Eli suomeksi sanottuna 12-34-vuotiaat naiset ovat todennäköisimmin raiskauksen tai muun seksuaalisen väkivallan uhreja. Riski on korkeimmillaan 16-19-vuoden ikäisillä naisilla - he ovat neljä kertaa todennnäköisimmin raiskauksen, raiskauksen yrityksen tai seksuaalisen väkivallan uhreja kuin muut. Valitettavasti ohjelma-aika loppui kesken, enkä päässyt perustelemaan mistä kyseinen tilastollinen trendi evoluutioteorian mukaan todennäköisesti johtuu.

Kuten ohjelmassa totesin, "raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa vaan se on pelkästään vallankäyttöä" -dogmi on alkanut tosiasioiden edessä vähitellen menettää uskottavuuttaan ainakin yhdysvaltalaisten feministien keskuudessa, mutta sekä Sofi Oksanen että Annamari Vänskä näyttävät uskovan siihen edelleen lujasti. Samoin heidän mielestään on jopa vaarallista todeta em. tilastollinen tosiasia.

Enbusken ohjelmassa viittasin Neil M. Malamuthin tutkimuksiin, joissa mm. raiskaajan persoonallisuusprofiilia on kartoitettu. Yksilöhistoria ja persoonallisuus ovatkin paljastuneet merkittäviksi raiskaustaipumusta selittäviksi tekijöiksi. Ks. esim. Neil M. Malamuth & Mario F. Heilman: "Evolutionary Psychology and Sexual Aggression", teoksessa Charles Crawford & Dennis. L Krebs (toim.): Handbook of Evolutionary Psychology (Lawrence Erlbaum Associates 1998).

Aiheesta löytyy aihepiiriin johdattava Malamuthin kirjoitus myös teoksesta David M. Buss & Neil M. Malamuth (toim.): Sex, Power, Conflict – Evolutionary and Feminist Perspectives (Oxford University Press 1996).

Malamuth on lisäksi tutkinut pornon ja sukupuolisen väkivallan suhdetta ja häneltä löytyy aiheesta joitakin julkaisuja myös internetistä:

Pornography and sexual aggression: Are there reliable effects and can we understand them?

Exposure to Pornography and Reactions to Rape

Näiden ohella on syytä mainita artikkeli Neil M. Malamuth & John Briere: "Sexual violence in the media: Indirect effects on aggression against women."

Psykopatiaa tutkineen Robert D. Haren mukaan ”psykopaatteja on arviolta puolet raiskausrikoksen uusijoista” (Ilman omaatuntoa; Gilgames 2004, s. 88). Kuten radio-ohjelmassa totesin, suurin osa miehistä ei raiskaukseen edes kykene, vaan käyttäytymispiirteen taustalla on eri syistä johtuvaa naisvihaa ja tunnekylmyyttä. Psykopaateilta esim. puuttuu täysin empatia eli kyky samastua uhriin.

Koska tämä kiistelty aihe on yhteiskunnallisesti erittäin tärkeä ja siitä esitetyt väitteet feministien ja naistutkijoiden keskuudessa niin epämääräisiä, katsoimme Osmo Tammisalon kanssa parhaaksi käsitellä raiskausta myös Keisarinna-blogillamme.

Seuraava kirjoitus on muokattu Osmo Tammisalon kirjasta Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra Cognita 2005).

*****

Raiskauksen luonnonhistoria
Osmo Tammisalo

”Vaikka naiset menevät joskus keräämään ruokaa yksin, he mieluiten menevät muiden kanssa saadakseen seuraa ja paremman turvan vaaroja vastaan. Lyhyetkin kylien väliset matkat tehdään mieluiten aina ryhmässä. Savannilla yksinäinen nainen voi kohdata petoeläimen, muukalaisen tai tutunkin lemmenkipeän miehen--”

-Marjorie Shostak

”Kun evoluutiopsykologit esittävät hypoteeseja ihmisluonnosta, joihin osana niiden muodostamista lukeutuu yksityiskohtaisia oletuksia tai hypoteeseja menneisyyden valintapaineista ja ympäristöistä, he eivät ole spekulatiivisempia kuin muut ihmisen käyttäytymisen tutkijat, kuten usein väitetään; he ovat paljon täsmällisempiä.”

-Catherine Salmon & Donald Symons

Periaatteessa ihmiskoiraalla on kolme mahdollista lisääntymisstrategiaa:

1. Tee naaraalle uskottava esitys sitoutumisesta, vahdi häntä sekä kiinny syntyviin jälkeläisiin ja investoi heihin resurssejasi.

2. Tee naaraalle uskottava esitys sitoutumisesta, mutta jälkeläisten synnyttyä, tai jo sitä ennen, kyllästy naaraaseen ja jätä hänet. Rakastu toisaalle.

3. Parittele naaraan kanssa väkisin.

Kahta ensimmäistä strategiaa voidaan perustellusti pitää sopeutumina. Koiraan tunnerepertuaariin kuuluu sekä naaraan mustasukkainen vahtiminen että lempeä kiintyminen jälkeläisiin. Koiraalla on myös kyky rakastua nopeasti uuteen naaraaseen. Kolmannen vaihtoehdon eli raiskauksen takana olevista psykologisista mekanismeista on sen sijaan paljon vaikeampi sanoa, ovatko ne sopeutumia. Pelkkä kyky raiskaukseen ei vielä tarkoita, että se olisi tulosta juuri raiskausta varten kehittyneistä ominaisuuksista.

Tiedetään, että raiskauksen uhrit ovat tyypillisesti parhaassa lisääntymisiässä, toisin kuin vaikkapa murhien tai ryöstömurhien uhrit (Viitala 2003, 2005). Tämä viittaa siihen, että raiskaus olisi lisääntymiseen liittyvä ja luonnonvalinnan muovaama ominaisuus. Toinen vaihtoehto on se, että kyse on vain nuoruutta ja hedelmällisyyttä suosivien parinvalinta- ja kauneusmieltymysten heijastumisesta raiskaustilanteisiin ilman sen erityisempää ”raiskauspsykologiaa”. Usein myös huomautetaan, että osa raiskauksen uhreista on vanhuksia, lapsia ja toisia koiraita. Tätä käytetään perusteluna väitteelle, että raiskaus ei ole yhteydessä koiraan lisääntymispsykologiaan. On kuitenkin huomattava, että lapset tai vanhukset raiskauksen uhreina eivät todista sitä, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä luonnonvalinnan tuottaman lisääntymispsykologian kanssa. Kuten aiemmin todettiin, luonnonvalinta ei ole teoria siitä, miksi kaikki toimivat tietyllä tavalla. Siksi poikkeukset eivät voi teoriaa kumota.

Se, että ihmiskoiras – monien lajien koiraista poiketen – pystyy ylläpitämään seksuaalista kiihottumistilaa ja parittelemaan voimakeinoin ilman naaraan suostumusta, tarvitsee joka tapauksessa selityksen. Biologi Randy Thornhill ja antropologi Craig Palmer pohtivat selityksiä kirjassaan A Natural History of Rape (2000), raiskauksen luonnonhistoria. Tutkijoiden lähtökohtana olivat mm. seuraavat kysymykset: mitkä raiskauksen mahdollistavista psykologisista mekanismeista ovat myötäsyntyisiä sopeutumia ja mitkä ovat vain sivutuotteita muista sopeutumista?

Kirja herätti runsaasti kritiikkiä, josta suuri osa oli perusteetonta. Osa kritiikistä kohdistui esitettyihin evolutiivisiin hypoteeseihin ja osa hypoteeseihin raiskaajan henkilökohtaisesta motiivista eli siitä, onko raiskaus seksuaalisuuden vai vallankäytön motivoimaa. Tässä raiskausteema käydään läpi näiden kiistojen avulla. Kiistat toimivat samalla valaisevina esimerkkeinä ja aina hyödyllisenä kertauksena biologisen selittämisen peruskäsitteistä.

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naaraan tai koiraan käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurintutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajia yhdistäviä perhe- ja moraalitunteita (Sarmaja 2003 sekä kirjoitus "Moraalitunteet ja etujen ristiriita", teoksessa, Etiikka & Talous; toim. Kanniainen, V. ja Sintonen, M. WSOY 2003). Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta (Buss & Reeve 2003). Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.

Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Psykologi Paul Bloom (2002) ennustaa, että koko termi 'evoluutiopsykologia' tulee jäämään pois seuraavien 50 vuoden aikana, ja ala tulee sulautumaan valtavirtapsykologiaan. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naaraiden alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Ensimmäinen seikka, josta Thornhilliä ja Palmeria kritisoitiin, koski sopeutumia. Nykyään ei ole edes kreationistien parissa kiistanalaista sanoa, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen anatomiaa. Ruumiimme on täynnä monimutkaisia ja eri tasoilla toimivia sopeutumia. Sydämen tehtävä on pumpata verta, maksasolujen tuhota myrkkyjä jne. Erimielisyys koskee enää lähinnä sitä, missä määrin luonnonvalinta on muokannut myös mielen toimintoja ja käyttäytymistä. Evoluutiopsykologien mukaan myös sosiaalisen ja moraalisen käyttäytymisen takaa löytyy monimutkaisia ja tiettyyn tehtävään kehittyneitä sopeutumia, kuten rakkautta, mustasukkaisuutta, häveliäisyyttä ja inhoa.

Entä raiskaus? Onko sekin luonnonvalinnan tuottama sopeutuma, jonka avulla ihmiskoiraat ovat tietyissä olosuhteissa pystyneet lisäämään kelpoisuuttaan? Kiista sopeutumista ulottuu itse asiassa paljon tätä yksittäistä kysymystä laajemmalle. Minkälaista (seksuaalista) käyttäytymistä voidaan pitää sopeutumana? Ja millä perustein? Thornhillin ja Palmerin kirjan alkupuoli käsittelee tällaisia biologian peruskysymyksiä varsin perusteellisesti.

Kuten monia evoluutiopsykologeja ja -biologeja heitä ennen, Thornhillia ja Palmeriakin syytettiin teoksen johdosta yli-innokkaiksi adaptionisteiksi, darwinistisiksi fundamentalisteiksi, hyperselektionisteiksi, geneettisiksi deterministeiksi, ultradarwinisteiksi sekä tietysti lapsenomaisesti ”evolutiivisiin satuihin” (ns. just-so-stories) uskoviksi. Kuten jäljempänä käy ilmi, syytökset osoittautuivat tahallisiksi tai tahattomiksi virhearvioinneiksi. Niillä vain luotiin illuusio siitä, että kritiikki oli tieteellisesti oikeutettua.

Toisaalta on selvää, että kun on kyse raiskauksen psykologiasta, monelle tulee suuri kiusaus mustamaalata aiheen tutkijoita. Pelkona saattaa ensinnäkin olla, että tutkijoiden viesti on liian vaarallinen päästettäväksi yleiseen tietoon. Usein kriitikot ovat esimerkiksi ajatelleet, että jos raiskaus on sopeutuma tai jos raiskaaja ajatteleekin seksiä, on raiskaus tällöin jotenkin vähemmän tuomittava teko, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Kiusaus vääristelyyn syntyy yleisesti myös silloin, kun pelkona on, että kunniallisten tieteilijöiden selän takana odottaa innokas joukko niitä, jotka yrittävät sotkea tiedettä seksistisiin tai muuten epäilyttäviin ideologioihinsa tai joidenkin arveluttavien tekojensa puolustamiseen.

Väitteet siitä, että Thornhill ja Palmer näkivät kaikki ihmisen piirteet – raiskaus mukaan lukien – optimaalisina, adaptiivisina ja tarkoituksenmukaisina, olivat erityisen harhaanjohtavia. Koko teos nimittäin sai alkunsa kirjoittajien näkemyseroista siitä, onko raiskaus ihmisellä sopeutuma vai ei. George Williams kirjoitti klassikossaan Adaptation and Natural Selection (1966), että evolutiivinen adaptaatio on aivan erityinen käsite, jota ei tule käyttää tarpeettomasti. Samoin Williams huomautti, että jonkin piirteen vaikutusta (vaikka se olisi hyödyllinen) ei tule kutsua tämän piirteen tehtäväksi, ellei piirre ole selvästi rakentunut tätä varten. Jostakin ominaisuudesta koituvan lisääntymismenestyksen osoittaminen ei siis riitä osoittamaan, että kyseessä on luonnonvalinnan muovaama tehtävä/sopeutuma. Samoin se, onko jollakin piirteellä kulttuurinen vai geneettinen alkuperä, on kokonaan eri kysymys kuin se, palveleeko kyseinen piirre lisääntymismenestystä.

Tämä kaikki kuuluu tietysti nykyään biologian alkeisiin. Niinpä Williamsin seuraajat, myös Thornhill ja Palmer, ovat käsitelleet sopeutumia pelkkinä hypoteeseina ennen kuin tiukat kriteerit funktionaalisuudesta ja monimutkaisesta rakenteesta ovat täyttyneet. Näiltä osin Thornhilliin ja Palmeriin kohdistetut vihjailut fundamentalismista ovat poikkeuksetta olleet perusteettomia. Tämä tulee hyvin esille jo Palmerin väitöskirjassa vuodelta 1988, jossa hän pohtii evolutiivisten hypoteesien tuottamia ennustuksia. Siinä hän myös vertailee ennustusten toteutumista eri lajien ja kulttuurien välillä. Raiskaukselle esitettyjä vaihtoehtoisia evolutiivisia hypoteeseja on teoksessa kaikkiaan seitsemän:

1. Raiskaus on koiraan sopeutuma, johon kaikkien sosiaaliluokkien koiraat turvautuvat, kun uhri on hyvin haavoittuvainen.

2. Raiskaus on koiraan sopeutuma, jota harjoittavat vain koiraat, joilla on matala yhteiskunnallinen status, ja joilta muunlaiset seksuaaliset mahdollisuudet ovat poissuljettuja.

3. Raiskaus on koiraan sopeutuma, jonka tehtävä on saavuttaa valta-asema naisten yläpuolella.

4. Raiskaus on koiraan sopeutuma, joka on tulosta naaraan mieltymyksestä fyysisesti vahvoihin koiraisiin.

5. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan sivutuote naaraiden ja koiraiden erilaisesta seksuaalisesta käyttäytymisestä.

6. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan tulosta nykyisen ympäristön vaikutuksista koiraan evolutiivisesti kehittyneeseen seksuaalipsykologiaan.

7. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan epänormaalien yksilöiden patologinen toiminto. (Tämä hypoteesi on evolutiivinen siinä määrin kuin sillä tarkoitetaan sitä, että menneisyyden valintapaine on muovannut koiraan seksuaalisuutta sellaiseksi, että se on tietyillä tavoilla altis tietyille patologioille.)

Mikä on Palmerin päätelmä raiskauksesta sopeutumana? Hänen mukaansa ainoastaan oletus numero viisi eli sivutuotehypoteesi on yhtäpitävä olemassa olevien todisteiden kanssa. Palmerin kollega Randy Thornhill oli asiasta eri mieltä: hän piti todennäköisenä, että ihmisellä olisi raiskaussopeutumia, aivan kuten hänen tutkimillaan skorpionikorentokoirailla on raiskaukseen soveltuva erityinen tartuntaelin. Syntyneestä mielipiteidenvaihdosta innostuneina he päättivät kirjoittaa kirjan ja käyttää erimielisyyttään esimerkkinä siitä, miten evolutiivinen lähestymistapa tuottaa vaihtoehtoisia ja testattavia hypoteeseja. Kysymykseen, onko jokin piirre sopeutuma vai sivutuote, ei heidän mukaansa voida vastata esittämättä asiaankuuluvia hypoteeseja.

Erilaiset poliittisluonteiset syytökset hyperadaptionismista, fundamentalismista jne. ovat kuitenkin estäneet tällaisen tarkastelun suorittamista. Tämä on Thornhillin ja Palmerin mukaan traagista, koska selvittäminen, onko raiskauksessa kyse sopeutumasta vai sivutuotteesta, vastaa sekä teoreettisiin kysymyksiin ihmisen evoluutiosta että raiskaukseen liittyvistä spesifisistä mekanismeista. Näiden (psykologisten) mekanismien tunteminen taas auttaa heidän mukaansa raiskauksien ehkäisyssä, olipa kyse sivutuotteesta tai sopeutumasta.

Syntyneessä kirjassa Thornhill ja Palmer (2000) tutkivat kaikkiaan kymmentä potentiaalista evolutiivista selitystä raiskaukselle ihmislajilla (s. 65–66):

1. Raiskaus on lajihistoriallinen jäänne.

2. Raiskaus on tulosta mutaatio–luonnonvalinta-tasapainosta.

3. Raiskaus on geneettisen ajautumisen (sattumien) tuotos.

4. Raiskaus on evolutiivisessa mielessä uuden ympäristön tuotos.

5. Raiskaus on patologiaa.

6. Raiskaus on sopeutuma dominanssia ja kontrollia varten.

7. Raiskaus on tulosta naaraiden sopeutumasta, jonka tehtävä on varmistaa, että kelpoisin koiras on lasten siittäjä.

8. Raiskaus on tulosta psykopatiasta.

9. Raiskaus on koiraan ja naaraan erilaisen seksuaalikäyttäytymisen sivutuote.

10. Raiskaus on sopeutuma.

Kahdeksan ensimmäistä vaihtoehtoa Thornhill ja Palmer sulkevat pois hyvin epätodennäköisinä. Tosin kohta 8 saattaa olla yksi taustatekijä. Raiskaavilla koirailla on nimittäin yleensä ns. naarasta halveksiva persoonallisuus ja jonkinlainen empatiavaje (ks. tämän blogin johdannossa mainittu Neil M. Malamuthin & Mario F. Heilmanin artikkeli "Evolutionary Psychology and Sexual Aggression"). Alan tutkijat puhuvat myös ns. ”viharaiskaajista” ja ”valtaraiskaajista”, joita molempia saattaa vielä olla useampia eri tyyppejä (McCabe & Wauchope 2005). Thornhill ja Palmer kuitenkin perustellusti toteavat, että nykyisellään on olemassa vain kaksi ehdokasta ihmislajin raiskausten ultimaattiseksi selitykseksi. Korostaakseen sitä, että sopeutumalla ei biologisessa selittämisessä ole mitään etusijaa, he käsittelevät ensin sivutuotehypoteesia (s. 9–15 ja 59–62).

Sopeutumahypoteesista he toteavat, että ”seuraavista mahdollisista sopeutumista voi olla olemassa joko yksi, useampia tai ei ensimmäistäkään” (s. 65–66). Heidän esittämänsä hypoteesit evolutiivisesti kehittyneille sopeutumille ovat seuraavanlaisia:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa koirasta arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista koirasta raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naaraiden kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat koiraan arvioimaan naaraan (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naaraiden raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin spermakilpailussa uhrin mahdollisen vakituisen kumppanin kanssa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja koiraan seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy koiraalle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat koirasta oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen koiraan kanssa.

Pohdittuaan todistusaineistoa kunkin hypoteesin puolesta ja kutakin vastaan, kirjoittajat päättelevät, että kysymystä siitä, onko raiskaus sopeutuma, ei voida vielä lopullisesti ratkaista (s. 84). Thornhillin ja Palmerin mukaan emme siis tiedä, ovatko menneisyyden valintapaineet muokanneet koiraiden ominaisuuksia raiskausta varten.

Kritiikki Thornhillia ja Palmeria vastaan

”Kurtachi-naiset istuvat ja makaavat jalat tiukasti yhdessä, koska sukupuolielinten tahatonkin paljastaminen johtaa todennäköisesti siihen, että joku lähellä istuva mies käy hänen kimppuunsa.”

-Clellan Ford ja Frank Beach

Vaikka Thornhill ja Palmer jättävät kysymyksen raiskauskohtaisista sopeutumista avoimeksi ja vieläpä mainitsevat sen useaan otteeseen, se ei estänyt vääristelyä tapahtumasta. Esimerkiksi Steven ja Hilary Rose (2002, s. 3) kirjoittavat, että ”Thornhill ja Palmer väittävät, että raiskaus on adaptiivinen strategia”. Samoin he kutsuivat Natural History of Rapea ”evoluutiopsykologisten fantasioiden aallonpohjaksi”. Varsinainen aallonpohja taisi tulla feministi Lynne Segalilta (2001), jonka mukaan ”Thornhilliä ja Palmeria ei tule kohdella sillä kunnioituksella, jota he saavat osakseen akateemisessa lehdistössä”.

Yleensä kritiikki oli maltillisempaa, ja Natural History of Rapea syytettiin vain liian innokkaasta sopeutumien etsimisestä. Palmer ja Thornhill (2003) näkevät tällaiset syytökset taktiikkana, jolla yritetään ottaa välimatkaa poliittisesti epäkorrekteihin näkemyksiin – yleensä sen takia, että ihmiset tekevät niin helposti naturalistisia virhepäätelmiä (jonka mukaan ”se, mikä on biologista tai evoluution tuotetta, on moraalisesti hyvää ja hyväksyttävää” [ks. Wilson ym. 2003].)

Palmerin ja Thornhillin mukaan tämä hypoteesi arvostelijoiden motiiveista on johdonmukainen sekä sosiobiologiakriitikoiden parissa yleisesti että myös sellaisten tutkijoiden keskuudessa, jotka ymmärtävät biologian roolin ihmisen käyttäytymisessä mutta jotka vastustavat vain jonkin tietyn aiheen evolutiivista käsittelyä. Jälkimmäisestä heillä on esimerkkinä apinatutkija Frans de Waal, joka kirjoitti arviossaan seuraavasti:

”Natural History of Rapen suurin vika on siinä, että se mainitsee mutta sitten autuaasti unohtaa evoluutiobiologi George Williamsin varoituksen siitä, että sopeutuma on erityinen käsite, jota ei tule käyttää tarpeettomasti... Tavanomainenkaan käyttäytyminen, kuten tupakointi tai masturbointi, ei ole adaptiivista – saati sitten harvinainen käyttäytyminen (kuten raiskaus)” (lainattu em. lähteessä Thornhill & Palmer 2003).

Hassua tässä kritiikissä on se, että Thornhill ja Palmer käyttivät samaa masturbaatioesimerkkiä kuvatakseen sitä, että monet tuiki tavanomaiset toiminnot ovat vain sivutuotteita koiraan seksuaalisia himoja hallitsevista ja hillitsevistä sopeutumista (s. 60).

Samoin kriitikoilta jäi usein huomaamatta seuraava yksinkertainen seikka. Se, että jossain käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua eri kulttuurien välillä, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää tämän käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Keisarin uudet motiivit

”Pornografia, kuten raiskaus, on miesten keksintöä, suunniteltu naisten epäinhimillistämiseksi ja alentamiseksi seksiobjekteiksi.”

-Susan Brownmiller

Kiista mahdollisista sopeutumista koskee raiskauksen ultimaattista, evolutiivista selitystä. Kiistassa raiskaajan henkilökohtaisista motiiveista taas on kyse proksimaattisista eli välittömistä selityksistä. Thornhillin ja Palmerin mukaan raiskauksen välitön selitys liittyy lähinnä koiraan seksinhimoon. Evolutiivinen selitys raiskaukselle on siis se, että raiskaukseen liittyvät taipumukset ovat menneisyydessä johtaneet joidenkin koiraiden lisääntymismenestykseen. Tämä on luonnollisesti selitys kaikenlaisille adaptaatioille, myös nukkumiselle tai tietynlaisten ruokien syömiselle. Tästä huolimatta emme sano, että mieltymys makeisiin ja rasvaisiin ruokiin on seksuaalisen himon motivoimaa – vaikka nämä preferenssit ovatkin evoluutioympäristössä johtaneet lisääntymismenestykseen.

Aivan samalla tavalla raiskauksen näkeminen adaptiivisena tai sopeutumana ei vielä kerro mitään proksimaattisista motiiveista sen takana. Välitön motiivi voi olla seksinhimo tai sitten se voi olla jokin aivan muu. Jussi Viitalan mukaan ”mitä hyvänsä motiiveja raiskaukseen onkin, se on aina myös miehen lisääntymistaktiikka”. Natural History of Rapen kriitikot eivät kuitenkaan tainneet ymmärtää tätä evolutiivisten ja välittömien selitysten välistä eroa. Niinpä kriitikot eivät voineet käyttää sitä argumenttina sille, että raiskaajan ei välttämättä tarvitse olla seksuaalisesti motivoitunut.

Natural History of Rape joka tapauksessa kyseenalaisti sen usein esitetyn, varsinkin akateemisissa feministipiireissä vallinneen näkemyksen, että raiskaajat eivät ole seksuaalisesti motivoituneita rikosta tehdessään. Raiskaus olisi tämän näkemyksen mukaan lähinnä vallantahtoa ja halua alistaa naaras. Palmer ja Thornhill (2003) analysoivat syntynyttä keskustelua H. C. Andersenin sadun avulla:

”Kuten monet perinteiset sadut, Hans Christian Andersenin ‘Keisarin uudet vaatteet’ teki satiiria ihmisten tavanomaisesta käyttäytymisestä. Tässä tapauksessa satu kuvasi absurdin taipumuksen huomioida muiden sosiaalisia ja poliittisia näkemyksiä siten, että se lopulta johtaa ihmisen kieltämään omat aistihavaintonsa. Sadun vertaaminen tosimaailmaan kuitenkin antaa olettaa, että Andersenin päätelmä on saattanut suuresti aliarvioida tätä ihmisen taipumusta.”

Ajatus siitä, että koiraiden tekemä seksuaalinen pakottaminen on pikemminkin vallan kuin seksuaalisen himon motivoimaa, juontaa juurensa 1970-luvun feminismistä ja naisten vapautusliikkeestä. Palmer ja Thornhill (2003) lainaavat lukuisia klassikoiksi muodostuneita kirjoituksia, joiden tuloksena ”raiskauksessa ei ole kyse seksistä” -näkemyksestä tuli Yhdysvaltain medioissa kaikenkattava mantra, jonka monet kriminologit ja psykologit omaksuivat teoreettiseksi lähtökohdakseen (Paglia 1994).

Palmer ja Thornhill kertovat, että Natural History of Rapen jälkeen monet ovat kuitenkin muuttaneet mieltään. Jotkut lukijat jopa kertoivat tunteneensa, että he olivat aikaisemmin kuin Andersenin sadun kaupunkilaiset uskoen ensin vain yleiseen mielipiteeseen. (Sadussahan kankaankutojat kertovat kutovansa ”mitä hienointa kangasta, jonka malli ja värit ovat harvinaislaatuisen kauniita”. Lisäksi kankaasta tehdyissä vaatteissa on kummallinen taika: ”Ihminen, joka on kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saata ensinkään nähdä niitä.” H. C. Andersenin kyyninen sosiaalipsykologinen silmä paljastuu suuren juhlakulkueen kuvauksesta: ”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta." Kansa ihailee keisarin uusia mutta näkymättömiä vaatteita, kunnes väkijoukosta kuuluu yllättäen lapsen ääni: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Ihmiset kuiskivat näitä lapsen sanoja eteenpäin – ja pian koko kansa huutaa: ”Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!”)

Palmerin ja Thornhillin mielestä osa heidän lukijoistaan siis myönsi, että keisari sittenkin oli ainakin osittain ilman vaatteita. Kalifornian yliopiston väkivallattomuusohjelman johtaja Jennifer Beeman sanoo asian suoraan: ”Mantramme on niin kauan ollut se, että ‘kyse on vallasta, ei seksistä’, että pelkään, ettemme uskalla myöntää, että kyse saattaa olla molemmista” (Lawrence, J. M.; 2000, January 12: Scientists spark debate with controversial rape theory; Boston Herald, s. 13). Osa lukijoista taas oli kuin sadun keisari, jonka asema ja omanarvontunto eivät enää salli perääntymistä, vaikka torikansa jo hihkuu, ettei keisarilla ole vaatteita: ” Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli: ’Kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!’ Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut."

Se, että osa on tähän tapaan säilyttänyt mielipiteensä raiskauksesta pelkkänä vallankäyttönä ei ole sinänsä kiinnostavaa, eikä edes kovin yllättävää. Kiinnostavaa sen sijaan on se, että osa lukijoista reagoi kuin sadussa kansa olisikin huutanut: ”Emme koskaan tarkoittaneet, ettei keisarilla olisi vaatteita; sanoimme niin vain poliittisista syistä!” Esimerkiksi Jerry Coyne (2000) kirjoittaa asian johdosta seuraavasti:

”On totta, että viime vuosikymmenien raiskauskeskustelua ovat hallinneet näkemykset, joiden mukaan raiskauksessa ei ole kyse seksistä vaan vallasta ja väkivallasta. Mutta meidän täytyy muistaa, että nämä näkemykset saivat alkunsa, eivät tieteellisinä ehdotuksina vaan poliittisina iskulauseina, joiden tarkoituksena oli oikaista suosittuja väärinkäsityksiä raiskauksesta.”

Tämä on epäilemättä totta. Ihmiset sanovat kummallisempiakin asioita poliittisista syistä. Tämä on kai myös Andersenin sadun sanoma. Tätäkin kiinnostavampaa on sen kieltäminen, että kukaan koskaan olisi sanonutkaan, että keisarilla olisi ollut vaatteita. Näin kertoo klassikoksi muodostuneen Against Our Will -kirjan (1975) kirjoittaja Susan Brownmiller: ”En sanonut, että raiskauksessa olisi kyse vain vallasta. Sanon että siinä on kyse myös nöyryyttämisestä ja arvonalentamisesta ... tietenkään emme ajatelleet, ettei sillä olisi mitään tekemistä seksiaktin kanssa – totta kai sillä on: siinä käytetään sukupuolielimiä” (lainaus lähteestä Thornhill & Palmer 2003).

Brownmillerin huomioista tulee teeskenneltyjä ja tekopyhiä, kun havaitaan, että mikään niistä (nöyryytys, arvonalennus tai sukupuolielimien käyttö) ei ole ollut keskustelun kohteena. Kiista on aina ollut raiskaajan mahdollisesta seksuaalisesta motiivista. Palmer ja Thornhill (2003) siteeraavat myös erästä kirjansa arvioijaa, jonka mukaan ”ei Brownmiller eikä kukaan muukaan ajatteleva ihminen koskaan väittänyt, että raiskauksessa olisi kyse vain vallasta ja aggressiosta, eikä seksistä”. Brownmillerin tai hänen varhaisten feministikollegoidensa kirjoitukset kuitenkin kertovat toista. On myös peräti outoa, että kukaan näistä ajattelevista ihmisistä ei ole vaivautunut oikaisemaan edes osaa niistä vuosien mittaan julkaistuista kirjoituksista, joissa heidän väitetään julistavan ”ei-seksiä” -näkemystä.

Andersenin satu olisikin Palmerin ja Thornhillin mielestä ollut realistisempi, jos torikansa olisi lopulta huutanut: ”Kukaan ei koskaan sanonutkaan, että keisarilla oli vaatteet!” Myös Steven Pinker (2002) lienee huomannut sadun yhteyden raiskauksen ympärillä käytyihin kiistoihin. Pinker uskoo, että ”raiskaus ei ole seksiä” -dogmi jää historiaan esimerkkinä poikkeuksellisen suositusta harhakuvitelmasta ja joukkotyperyydestä. Hänen mielestään ”ihmisten on kenties valittava, kumpaa he arvostavat enemmän: ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai sitä, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille.”

Jos todellakin on tehtävä valinta ”moraalisesti oikeamielisen” ja lohdullisen naistenlehti-ideologian tai tosiasioihin perustuvien näkemysten välillä, tulos ei suinkaan ole etukäteen selvä. Tutkijan on mahdollista saavuttaa moraalinen ja ammatillinen ylemmyydentunto molempia reittejä pitkin. Ensimmäisessä tapauksessa pitää vain välttää tarkkasilmäisiä pikkulapsia. Toisessa tapauksessa on ilmeisesti jatkuvasti muistettava korostaa sitä, että vaikka biologialla ja geeneillä olisi miten suuri rooli käyttäytymisessä, siihen voidaan silti vaikuttaa – sitä paremmin, mitä paremmin biologia tunnetaan.

Tieteen edistymisen kannalta tilanne ei tietenkään ole aivan toivoton. Kuten edellä todettiin, ihminen kykenee näkemään aiemmat, vahvatkin mielipiteensä toisenlaisina, jos olosuhteet niin vaativat. Biologi J. B. S. Haldanen mukaan ihmisten suhtautuminen uuteen tieteelliseen teoriaan onkin nelivaiheinen seuraavaan tapaan:

1. Se on arvotonta potaskaa.

2. Se on kiinnostavaa, mutta näkökulma on perverssi.

3. Se on totta, mutta ei ollenkaan tärkeää.

4. Olen aina ollut sitä mieltä! (teoksesta Calvin 1996, s. 181.)

Satukirjasta tarrakirjoihin

”Geenit ja ympäristö eivät ole vaihtoehtoisia selityksiä miehen impulsiivisille ja epäempaattisille seksuaalisille pyrkimyksille.”

-Randy Thornill ja Craig Palmer

Biologisten selitysten epätieteellisellä kritiikillä on pitkät perinteet, joiden vaalimiselle ei tunnu näkyvän loppua (ks. esim. Segerstråle 2000; Niemelä 2004). Natural History of Rapea kumoamaan koottiin nimittäin toinen kirja, Cheryl Travisin (2003) toimittama Evolution, Gender and Rape (jatkossa EGR), jossa otetaan kantaa jopa luonnonvalintateorian hyväksymiseen: ”Darwinin aikalaiset hyväksyivät luonnonvalinnan, sellaisena kuin Darwin sen kuvasi, perimmältään siksi, että se oli paradigma, joka oli täynnä 1800-luvun Englannin arvostuksia.”

Tämä järjetön lausunto tieteellisen teorian sisältämistä arvostuksista ei tässä yhteydessä ansaitse kommentteja. Katsotaan sen sijaan, miten EGR:ssä käsitellään Thornhillia, Palmeria ja Natural History of Rapea (jatkossa NHR). Heidän vastauksensa EGR:n esittämään haasteeseen on oiva esimerkki maltillisesta tieteellisestä väittelystä.

Ensinnäkin EGR:n takakannessa kerrotaan, että kirja on ”monitieteellinen kritiikki sitä näkemystä vastaan, että raiskaus olisi evolutiivinen sopeutuma”. Toistettakoon vielä kerran, että NHR ei sisältänyt ensimmäistäkään tällaista väitettä. EGR sen sijaan esittää joukon naaraiden ”erikoistuneita fyysisiä, rakenteellisia ja käyttäytymiseen liittyviä” esteitä pakotettua yhdyntää vastaan. (Nämä eivät toki kerro mitään raiskauksesta; ne ovat voineet kehittyä raiskauksen vastustamista varten, olipa raiskaus itsessään sopeutuma tai sivutuote.)

Huomionarvoista kirjojen välillä on se, kuinka yhtä mieltä ne ovat. Thornhill ja Palmer (2003) listaavat vastineessaan kymmenittäin kohtia, joissa EGR ja NHR käsittelevät asioita täsmälleen samoilla tavoilla: ”Tämän samanmielisyyden perusteella luulisi, että EGR:n arvio NHR:stä olisi myönteinen tai edes tasapainoinen. Mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta.”

Thornhill ja Palmerin (2003) mukaan EGR:n kirjoittajat näyttävät kilpailevan keskenään siitä, kuka keksii loukkaavimmat adjektiivit. ”Voittajalta” löytyvät seuraavat NHR:ää kuvaavat sanat: typerä, perusteeton, pöyristyttävän reduktionistinen, turhan pöyhkeilevä ja itseään ylentävä, pöyristyttävä, narsistisesti itseään ylistävä, roskaa, karmivan surkeaa, ideologisia fantasioita, jotka oikeuttavat seksuaalisen pakottamisen, huonoa tiedettä, huonoa historiaa ja luotaantyöntävän huonosti kirjoitettu. Näiden kekseliäiden laatusanojen kirjoittaja esittää jopa arvioita Thornhillin ja Palmerin omasta seksielämästä. Tässä ei toisaalta ole mitään uutta; myös marxilaisaktivisti Steven Rose on syyllistynyt siihen (Tammisalo 2003, s. 79–80).

Dylan Evansin ja Oscar Zaraten evoluutiopsykologiaa esittelevässä sarjakuvakirjasessa (1999) vihjataan samaisen Steven Rosen edustavan kulttuurideterminististä näkemystä. Tästä pahastuneena Rose suunnitteli oikeustoimia, jolloin kustantaja myöntyi laittamaan kyseiselle sivulle Rosen saneleman tarran, jossa todetaan, että hänen puhekuplalausahduksensa ”on harhaanjohtava karikatyyri Rosen näkemyksistä”.

Mikäli samoja standardeja ja menettelytapoja noudatettaisiin EGR:n kohdalla, siitä tulisi ”tarrakirja”, joka olisi täynnä pahoittelevia korjauslippusia: ”Monet tarroista huomauttaisivat, että NHR:n kuvaaminen biologisgeneettisenä determinisminä, joka jättää kulttuuriset ja muunlaiset ympäristötekijät huomiotta ja joka näkee käyttäytymisen ’lukittuna’ ja ’väistämättömänä’, on vähintään yhtä harhaanjohtavaa kuin kommentti Rosesta, joka johti hänet etsimään lakiapua” (Thronhill & Palmer 2003). Mainittujen adjektiivien ja determinismisyytösten lisäksi Thornhillin ja Palmerin väitetään EGR:ssä muistuttavan 1800-luvun sosiaalidarwinisteja. Eniten korjaustarroja saisivat kuitenkin osakseen syytökset, joiden mukaan NHR puolustelee raiskausta. Thornhill ja Palmer (2003) tosin myöntävät, että he olisivat voineet varoittaa naturalistisesta virhepäätelmästä vielä useammalla kuin niillä 18 sivulla, joilla he sen nyt tekivät.

Mitä tästä keskustelusta oppii? Thornhill ja Palmer toteavat, että nostamalla raiskauksen biologisen puolen puheenaiheeksi pystyy päättelemään, harrastaako keskustelukumppani johdonmukaista tieteellistä objektiivisuutta vai ei. Tähän liittyen he myös kuvailevat vielä yhden hypoteettisen sopeutuman:

”Esitämme hypoteesin, että ihmisessä on psykologinen sopeutuma, jonka tehtävä on järkeilykyvyn lamauttaminen ... Tämä hypoteettinen sopeutuma on ’tiedon tuhoaja’. Sen funktionaalinen tehtävä on estää sellaisen idean hyväksyminen, joka ei ole yhdenmukainen oman ideologian kanssa sotkemalla kyseisen idean logiikka ja todistusaineisto. Evoluutio on siis luonnonvalinnan avulla saattanut suunnitella ihmiset ajattelemaan epäloogisesti ja epärationaalisesti poliittisesti ladatuista aiheista kuten esimerkiksi raiskauksesta biologisesta näkökulmasta.”

Olipa ideologiaa puolustava tiedon tuhoaja sopeutuma tai ei, kyseisestä ominaisuudesta on helppo nähdä, että ihmislajin biologia, psykologia, geenit tai evoluutiohistoria eivät yksinään voi määrätä käyttäytymistämme sen enempää kuin kulttuurispoliittiskasvatuksellinen asenneilmastokaan. Hypoteesi toimii siis oivallisena esimerkkinä siitä, miten perusteettomia determinismisyytökset ovat olleet. Evolutiivinen kanta psykologiaan ja käyttäytymiseen on aina vuorovaikutteista, ei mitenkään determinististä: se huomioi ympäristötekijöiden panoksen sekä lajihistoriassa että yksilönkehityksessä.

Raiskauksen adaptiivisuudesta

”...eräiden laskelmien mukaan ihmisellä vain keskimäärin joka kahdestuhannes parittelu johtaa raskauteen...”

-Pekka T. Lehtinen 1969

Raiskausteeman lopuksi on syytä tarkastella vielä raiskauksen adaptiivisuutta eli sen vaikutusta koiraan lisääntymismenestykseen. (Toistettakoon vielä, että raiskauksen mahdollinen adaptiivisuus on eri asia kuin se, onko raiskaus adaptaatio.) Luonto on täynnä ominaisuuksia, jotka ovat keskimäärin epäadaptiivisia mutta jotka kuitenkin saattavat suuresti hyödyttää joitakin yksilöitä joissakin tilanteissa (Hanna Kokko 2001: "Human rape: adaptive or not?" Trends in Ecology & Evolution 16:488-489.). Esimerkiksi evoluutioympäristössä käydyissä heimosodissa raiskaajakoiraan lisääntymismenestys tuskin on ollut keskimääräistä. Tiedetään, että ihmisen historiassa sodat ovat koskettaneet jotenkin lähes kaikkia sukupolvia; väkivallan ketju on katkeamaton apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin asti (LeBlanc & Register 2002). Tämä seikka yksinään on saattanut tehdä raiskauksesta ajoittain hyvinkin adaptiivista.

Sotatilassa raiskauksen adaptiivisuutta ei kuitenkaan ole juuri tutkittu, ja ”normaaliolojakin” koskevia havaintoja on erittäin niukalti. Erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa vuosittain yli 32 000 naarasta hedelmöityy raiskauksen seurauksena (Holmes ym. 1996). Tutkijat arvioivat tämän kolmivuotisseurannan perusteella, että lisääntymisikäisen ihmisnaaraan (12–45 vuotta) hedelmöitymistodennäköisyys yhtä raiskausta kohti on viisi prosenttia.

Lukema on siis aavistuksen suurempi kuin arvioitu todennäköisyys vapaaehtoiselle yhdynnälle, joka on noin kolme prosenttia (Simmons, L.W., Firman, R.C., Rhodes, G.I. and Peters, M.C. Human sperm competition: Testis size, sperm production and rates of extrapair copulations, Animal Behaviour, 68: pp 297-302; 2004). Nämä raiskauksen adaptiivisuudesta kertovat luvut liittyvät tutkijoiden mukaan pikemminkin perheväkivaltaan kuin väkivaltaan tuntemattomien yksilöiden kesken (em. Holmes ym. 1996). Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomessa vuosina 1998–1999 poliisin tietoon tulleista raiskauksista n. 13 % tapahtui intiimissä läheissuhteessa. Tekijä ja uhri olivat tuttavia n. 23 %:ssa tapauksista. Tutustumistilanneraiskauksia oli n. 25 %, ja tekijä oli tuntematon 26,5 %:ssa tapauksista (Helsingin Sanomat 17.12.2004).

Raiskaus on joidenkin raporttien mukaan yhteydessä myös sellaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa yksilöt pariutuvat, eroavat ja pariutuvat jonkun toisen kanssa uudelleen eli ns. peräkkäiseen yksiavioisuuteen (sarjallinen monogamia). Philip Starksin ja Caroline Blackien (2000) mukaan Yhdysvaltain avioero- ja uudelleenavioitumistilastoista voidaan nähdä, että peräkkäinen yksiavioisuus lisää koiraiden välisiä eroja lisääntymismenestyksessä. Tällaisissa olosuhteissa osa koiraista pystyy siis ilmeisesti hallitsemaan useamman kuin yhden naaraan lisääntymisuraa, mikä puolestaan jättää osalle koiraista vain vaihtoehtoisia lisääntymisstrategioita. Näillä perusteilla Starks ja Blackie väittävät, että raiskauksella on tämän hetken Yhdysvalloissa ”adaptiivista merkitystä”. He eivät kuitenkaan määrittele kyseistä termiä sen tarkemmin. Artikkelinsa lopussa tutkijat korostavat sitä, että he eivät väitä raiskaajien olevan tietoisia raiskaukseen johtaneista syistä, tai että peräkkäinen yksiavioisuus ja sen tuomat erot lisääntymismenestyksessä olisivat ainoita raiskaukseen vaikuttavia tekijöitä.