Miksi jotkut miehet raiskaavat?

Perjantain radiokeskustelussa eniten tunteita herätti ohjelman loppupuolella esittämäni empiirisesti todennettu väite, jonka mukaan suurin osa raiskauksen uhreista on hedelmällisessä iässä olevia naisia. Lainaus linkitetystä lähteestä: "12-34 are the highest risk years. Risk peaks in the late teens: girls 16 to 19 are four times more likely than the general population to be victims of rape, attempted rape or sexual assault." Eli suomeksi sanottuna 12-34-vuotiaat naiset ovat todennäköisimmin raiskauksen tai muun seksuaalisen väkivallan uhreja. Riski on korkeimmillaan 16-19-vuoden ikäisillä naisilla - he ovat neljä kertaa todennnäköisimmin raiskauksen, raiskauksen yrityksen tai seksuaalisen väkivallan uhreja kuin muut. Valitettavasti ohjelma-aika loppui kesken, enkä päässyt perustelemaan mistä kyseinen tilastollinen trendi evoluutioteorian mukaan todennäköisesti johtuu.

Kuten ohjelmassa totesin, "raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa vaan se on pelkästään vallankäyttöä" -dogmi on alkanut tosiasioiden edessä vähitellen menettää uskottavuuttaan ainakin yhdysvaltalaisten feministien keskuudessa, mutta sekä Sofi Oksanen että Annamari Vänskä näyttävät uskovan siihen edelleen lujasti. Samoin heidän mielestään on jopa vaarallista todeta em. tilastollinen tosiasia.

Enbusken ohjelmassa viittasin Neil M. Malamuthin tutkimuksiin, joissa mm. raiskaajan persoonallisuusprofiilia on kartoitettu. Yksilöhistoria ja persoonallisuus ovatkin paljastuneet merkittäviksi raiskaustaipumusta selittäviksi tekijöiksi. Ks. esim. Neil M. Malamuth & Mario F. Heilman: "Evolutionary Psychology and Sexual Aggression", teoksessa Charles Crawford & Dennis. L Krebs (toim.): Handbook of Evolutionary Psychology (Lawrence Erlbaum Associates 1998).

Aiheesta löytyy aihepiiriin johdattava Malamuthin kirjoitus myös teoksesta David M. Buss & Neil M. Malamuth (toim.): Sex, Power, Conflict – Evolutionary and Feminist Perspectives (Oxford University Press 1996).

Malamuth on lisäksi tutkinut pornon ja sukupuolisen väkivallan suhdetta ja häneltä löytyy aiheesta joitakin julkaisuja myös internetistä:

Pornography and sexual aggression: Are there reliable effects and can we understand them?

Exposure to Pornography and Reactions to Rape

Näiden ohella on syytä mainita artikkeli Neil M. Malamuth & John Briere: "Sexual violence in the media: Indirect effects on aggression against women."

Psykopatiaa tutkineen Robert D. Haren mukaan ”psykopaatteja on arviolta puolet raiskausrikoksen uusijoista” (Ilman omaatuntoa; Gilgames 2004, s. 88). Kuten radio-ohjelmassa totesin, suurin osa miehistä ei raiskaukseen edes kykene, vaan käyttäytymispiirteen taustalla on eri syistä johtuvaa naisvihaa ja tunnekylmyyttä. Psykopaateilta esim. puuttuu täysin empatia eli kyky samastua uhriin.

Koska tämä kiistelty aihe on yhteiskunnallisesti erittäin tärkeä ja siitä esitetyt väitteet feministien ja naistutkijoiden keskuudessa niin epämääräisiä, katsoimme Osmo Tammisalon kanssa parhaaksi käsitellä raiskausta myös Keisarinna-blogillamme.

Seuraava kirjoitus on muokattu Osmo Tammisalon kirjasta Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra Cognita 2005).

*****

Raiskauksen luonnonhistoria
Osmo Tammisalo

”Vaikka naiset menevät joskus keräämään ruokaa yksin, he mieluiten menevät muiden kanssa saadakseen seuraa ja paremman turvan vaaroja vastaan. Lyhyetkin kylien väliset matkat tehdään mieluiten aina ryhmässä. Savannilla yksinäinen nainen voi kohdata petoeläimen, muukalaisen tai tutunkin lemmenkipeän miehen--”

-Marjorie Shostak

”Kun evoluutiopsykologit esittävät hypoteeseja ihmisluonnosta, joihin osana niiden muodostamista lukeutuu yksityiskohtaisia oletuksia tai hypoteeseja menneisyyden valintapaineista ja ympäristöistä, he eivät ole spekulatiivisempia kuin muut ihmisen käyttäytymisen tutkijat, kuten usein väitetään; he ovat paljon täsmällisempiä.”

-Catherine Salmon & Donald Symons

Periaatteessa ihmiskoiraalla on kolme mahdollista lisääntymisstrategiaa:

1. Tee naaraalle uskottava esitys sitoutumisesta, vahdi häntä sekä kiinny syntyviin jälkeläisiin ja investoi heihin resurssejasi.

2. Tee naaraalle uskottava esitys sitoutumisesta, mutta jälkeläisten synnyttyä, tai jo sitä ennen, kyllästy naaraaseen ja jätä hänet. Rakastu toisaalle.

3. Parittele naaraan kanssa väkisin.

Kahta ensimmäistä strategiaa voidaan perustellusti pitää sopeutumina. Koiraan tunnerepertuaariin kuuluu sekä naaraan mustasukkainen vahtiminen että lempeä kiintyminen jälkeläisiin. Koiraalla on myös kyky rakastua nopeasti uuteen naaraaseen. Kolmannen vaihtoehdon eli raiskauksen takana olevista psykologisista mekanismeista on sen sijaan paljon vaikeampi sanoa, ovatko ne sopeutumia. Pelkkä kyky raiskaukseen ei vielä tarkoita, että se olisi tulosta juuri raiskausta varten kehittyneistä ominaisuuksista.

Tiedetään, että raiskauksen uhrit ovat tyypillisesti parhaassa lisääntymisiässä, toisin kuin vaikkapa murhien tai ryöstömurhien uhrit (Viitala 2003, 2005). Tämä viittaa siihen, että raiskaus olisi lisääntymiseen liittyvä ja luonnonvalinnan muovaama ominaisuus. Toinen vaihtoehto on se, että kyse on vain nuoruutta ja hedelmällisyyttä suosivien parinvalinta- ja kauneusmieltymysten heijastumisesta raiskaustilanteisiin ilman sen erityisempää ”raiskauspsykologiaa”. Usein myös huomautetaan, että osa raiskauksen uhreista on vanhuksia, lapsia ja toisia koiraita. Tätä käytetään perusteluna väitteelle, että raiskaus ei ole yhteydessä koiraan lisääntymispsykologiaan. On kuitenkin huomattava, että lapset tai vanhukset raiskauksen uhreina eivät todista sitä, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä luonnonvalinnan tuottaman lisääntymispsykologian kanssa. Kuten aiemmin todettiin, luonnonvalinta ei ole teoria siitä, miksi kaikki toimivat tietyllä tavalla. Siksi poikkeukset eivät voi teoriaa kumota.

Se, että ihmiskoiras – monien lajien koiraista poiketen – pystyy ylläpitämään seksuaalista kiihottumistilaa ja parittelemaan voimakeinoin ilman naaraan suostumusta, tarvitsee joka tapauksessa selityksen. Biologi Randy Thornhill ja antropologi Craig Palmer pohtivat selityksiä kirjassaan A Natural History of Rape (2000), raiskauksen luonnonhistoria. Tutkijoiden lähtökohtana olivat mm. seuraavat kysymykset: mitkä raiskauksen mahdollistavista psykologisista mekanismeista ovat myötäsyntyisiä sopeutumia ja mitkä ovat vain sivutuotteita muista sopeutumista?

Kirja herätti runsaasti kritiikkiä, josta suuri osa oli perusteetonta. Osa kritiikistä kohdistui esitettyihin evolutiivisiin hypoteeseihin ja osa hypoteeseihin raiskaajan henkilökohtaisesta motiivista eli siitä, onko raiskaus seksuaalisuuden vai vallankäytön motivoimaa. Tässä raiskausteema käydään läpi näiden kiistojen avulla. Kiistat toimivat samalla valaisevina esimerkkeinä ja aina hyödyllisenä kertauksena biologisen selittämisen peruskäsitteistä.

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naaraan tai koiraan käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurintutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajia yhdistäviä perhe- ja moraalitunteita (Sarmaja 2003 sekä kirjoitus "Moraalitunteet ja etujen ristiriita", teoksessa, Etiikka & Talous; toim. Kanniainen, V. ja Sintonen, M. WSOY 2003). Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta (Buss & Reeve 2003). Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.

Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Psykologi Paul Bloom (2002) ennustaa, että koko termi 'evoluutiopsykologia' tulee jäämään pois seuraavien 50 vuoden aikana, ja ala tulee sulautumaan valtavirtapsykologiaan. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naaraiden alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Ensimmäinen seikka, josta Thornhilliä ja Palmeria kritisoitiin, koski sopeutumia. Nykyään ei ole edes kreationistien parissa kiistanalaista sanoa, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen anatomiaa. Ruumiimme on täynnä monimutkaisia ja eri tasoilla toimivia sopeutumia. Sydämen tehtävä on pumpata verta, maksasolujen tuhota myrkkyjä jne. Erimielisyys koskee enää lähinnä sitä, missä määrin luonnonvalinta on muokannut myös mielen toimintoja ja käyttäytymistä. Evoluutiopsykologien mukaan myös sosiaalisen ja moraalisen käyttäytymisen takaa löytyy monimutkaisia ja tiettyyn tehtävään kehittyneitä sopeutumia, kuten rakkautta, mustasukkaisuutta, häveliäisyyttä ja inhoa.

Entä raiskaus? Onko sekin luonnonvalinnan tuottama sopeutuma, jonka avulla ihmiskoiraat ovat tietyissä olosuhteissa pystyneet lisäämään kelpoisuuttaan? Kiista sopeutumista ulottuu itse asiassa paljon tätä yksittäistä kysymystä laajemmalle. Minkälaista (seksuaalista) käyttäytymistä voidaan pitää sopeutumana? Ja millä perustein? Thornhillin ja Palmerin kirjan alkupuoli käsittelee tällaisia biologian peruskysymyksiä varsin perusteellisesti.

Kuten monia evoluutiopsykologeja ja -biologeja heitä ennen, Thornhillia ja Palmeriakin syytettiin teoksen johdosta yli-innokkaiksi adaptionisteiksi, darwinistisiksi fundamentalisteiksi, hyperselektionisteiksi, geneettisiksi deterministeiksi, ultradarwinisteiksi sekä tietysti lapsenomaisesti ”evolutiivisiin satuihin” (ns. just-so-stories) uskoviksi. Kuten jäljempänä käy ilmi, syytökset osoittautuivat tahallisiksi tai tahattomiksi virhearvioinneiksi. Niillä vain luotiin illuusio siitä, että kritiikki oli tieteellisesti oikeutettua.

Toisaalta on selvää, että kun on kyse raiskauksen psykologiasta, monelle tulee suuri kiusaus mustamaalata aiheen tutkijoita. Pelkona saattaa ensinnäkin olla, että tutkijoiden viesti on liian vaarallinen päästettäväksi yleiseen tietoon. Usein kriitikot ovat esimerkiksi ajatelleet, että jos raiskaus on sopeutuma tai jos raiskaaja ajatteleekin seksiä, on raiskaus tällöin jotenkin vähemmän tuomittava teko, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Kiusaus vääristelyyn syntyy yleisesti myös silloin, kun pelkona on, että kunniallisten tieteilijöiden selän takana odottaa innokas joukko niitä, jotka yrittävät sotkea tiedettä seksistisiin tai muuten epäilyttäviin ideologioihinsa tai joidenkin arveluttavien tekojensa puolustamiseen.

Väitteet siitä, että Thornhill ja Palmer näkivät kaikki ihmisen piirteet – raiskaus mukaan lukien – optimaalisina, adaptiivisina ja tarkoituksenmukaisina, olivat erityisen harhaanjohtavia. Koko teos nimittäin sai alkunsa kirjoittajien näkemyseroista siitä, onko raiskaus ihmisellä sopeutuma vai ei. George Williams kirjoitti klassikossaan Adaptation and Natural Selection (1966), että evolutiivinen adaptaatio on aivan erityinen käsite, jota ei tule käyttää tarpeettomasti. Samoin Williams huomautti, että jonkin piirteen vaikutusta (vaikka se olisi hyödyllinen) ei tule kutsua tämän piirteen tehtäväksi, ellei piirre ole selvästi rakentunut tätä varten. Jostakin ominaisuudesta koituvan lisääntymismenestyksen osoittaminen ei siis riitä osoittamaan, että kyseessä on luonnonvalinnan muovaama tehtävä/sopeutuma. Samoin se, onko jollakin piirteellä kulttuurinen vai geneettinen alkuperä, on kokonaan eri kysymys kuin se, palveleeko kyseinen piirre lisääntymismenestystä.

Tämä kaikki kuuluu tietysti nykyään biologian alkeisiin. Niinpä Williamsin seuraajat, myös Thornhill ja Palmer, ovat käsitelleet sopeutumia pelkkinä hypoteeseina ennen kuin tiukat kriteerit funktionaalisuudesta ja monimutkaisesta rakenteesta ovat täyttyneet. Näiltä osin Thornhilliin ja Palmeriin kohdistetut vihjailut fundamentalismista ovat poikkeuksetta olleet perusteettomia. Tämä tulee hyvin esille jo Palmerin väitöskirjassa vuodelta 1988, jossa hän pohtii evolutiivisten hypoteesien tuottamia ennustuksia. Siinä hän myös vertailee ennustusten toteutumista eri lajien ja kulttuurien välillä. Raiskaukselle esitettyjä vaihtoehtoisia evolutiivisia hypoteeseja on teoksessa kaikkiaan seitsemän:

1. Raiskaus on koiraan sopeutuma, johon kaikkien sosiaaliluokkien koiraat turvautuvat, kun uhri on hyvin haavoittuvainen.

2. Raiskaus on koiraan sopeutuma, jota harjoittavat vain koiraat, joilla on matala yhteiskunnallinen status, ja joilta muunlaiset seksuaaliset mahdollisuudet ovat poissuljettuja.

3. Raiskaus on koiraan sopeutuma, jonka tehtävä on saavuttaa valta-asema naisten yläpuolella.

4. Raiskaus on koiraan sopeutuma, joka on tulosta naaraan mieltymyksestä fyysisesti vahvoihin koiraisiin.

5. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan sivutuote naaraiden ja koiraiden erilaisesta seksuaalisesta käyttäytymisestä.

6. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan tulosta nykyisen ympäristön vaikutuksista koiraan evolutiivisesti kehittyneeseen seksuaalipsykologiaan.

7. Raiskaus ei ole sopeutuma vaan epänormaalien yksilöiden patologinen toiminto. (Tämä hypoteesi on evolutiivinen siinä määrin kuin sillä tarkoitetaan sitä, että menneisyyden valintapaine on muovannut koiraan seksuaalisuutta sellaiseksi, että se on tietyillä tavoilla altis tietyille patologioille.)

Mikä on Palmerin päätelmä raiskauksesta sopeutumana? Hänen mukaansa ainoastaan oletus numero viisi eli sivutuotehypoteesi on yhtäpitävä olemassa olevien todisteiden kanssa. Palmerin kollega Randy Thornhill oli asiasta eri mieltä: hän piti todennäköisenä, että ihmisellä olisi raiskaussopeutumia, aivan kuten hänen tutkimillaan skorpionikorentokoirailla on raiskaukseen soveltuva erityinen tartuntaelin. Syntyneestä mielipiteidenvaihdosta innostuneina he päättivät kirjoittaa kirjan ja käyttää erimielisyyttään esimerkkinä siitä, miten evolutiivinen lähestymistapa tuottaa vaihtoehtoisia ja testattavia hypoteeseja. Kysymykseen, onko jokin piirre sopeutuma vai sivutuote, ei heidän mukaansa voida vastata esittämättä asiaankuuluvia hypoteeseja.

Erilaiset poliittisluonteiset syytökset hyperadaptionismista, fundamentalismista jne. ovat kuitenkin estäneet tällaisen tarkastelun suorittamista. Tämä on Thornhillin ja Palmerin mukaan traagista, koska selvittäminen, onko raiskauksessa kyse sopeutumasta vai sivutuotteesta, vastaa sekä teoreettisiin kysymyksiin ihmisen evoluutiosta että raiskaukseen liittyvistä spesifisistä mekanismeista. Näiden (psykologisten) mekanismien tunteminen taas auttaa heidän mukaansa raiskauksien ehkäisyssä, olipa kyse sivutuotteesta tai sopeutumasta.

Syntyneessä kirjassa Thornhill ja Palmer (2000) tutkivat kaikkiaan kymmentä potentiaalista evolutiivista selitystä raiskaukselle ihmislajilla (s. 65–66):

1. Raiskaus on lajihistoriallinen jäänne.

2. Raiskaus on tulosta mutaatio–luonnonvalinta-tasapainosta.

3. Raiskaus on geneettisen ajautumisen (sattumien) tuotos.

4. Raiskaus on evolutiivisessa mielessä uuden ympäristön tuotos.

5. Raiskaus on patologiaa.

6. Raiskaus on sopeutuma dominanssia ja kontrollia varten.

7. Raiskaus on tulosta naaraiden sopeutumasta, jonka tehtävä on varmistaa, että kelpoisin koiras on lasten siittäjä.

8. Raiskaus on tulosta psykopatiasta.

9. Raiskaus on koiraan ja naaraan erilaisen seksuaalikäyttäytymisen sivutuote.

10. Raiskaus on sopeutuma.

Kahdeksan ensimmäistä vaihtoehtoa Thornhill ja Palmer sulkevat pois hyvin epätodennäköisinä. Tosin kohta 8 saattaa olla yksi taustatekijä. Raiskaavilla koirailla on nimittäin yleensä ns. naarasta halveksiva persoonallisuus ja jonkinlainen empatiavaje (ks. tämän blogin johdannossa mainittu Neil M. Malamuthin & Mario F. Heilmanin artikkeli "Evolutionary Psychology and Sexual Aggression"). Alan tutkijat puhuvat myös ns. ”viharaiskaajista” ja ”valtaraiskaajista”, joita molempia saattaa vielä olla useampia eri tyyppejä (McCabe & Wauchope 2005). Thornhill ja Palmer kuitenkin perustellusti toteavat, että nykyisellään on olemassa vain kaksi ehdokasta ihmislajin raiskausten ultimaattiseksi selitykseksi. Korostaakseen sitä, että sopeutumalla ei biologisessa selittämisessä ole mitään etusijaa, he käsittelevät ensin sivutuotehypoteesia (s. 9–15 ja 59–62).

Sopeutumahypoteesista he toteavat, että ”seuraavista mahdollisista sopeutumista voi olla olemassa joko yksi, useampia tai ei ensimmäistäkään” (s. 65–66). Heidän esittämänsä hypoteesit evolutiivisesti kehittyneille sopeutumille ovat seuraavanlaisia:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa koirasta arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista koirasta raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naaraiden kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat koiraan arvioimaan naaraan (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naaraiden raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin spermakilpailussa uhrin mahdollisen vakituisen kumppanin kanssa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja koiraan seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy koiraalle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat koirasta oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen koiraan kanssa.

Pohdittuaan todistusaineistoa kunkin hypoteesin puolesta ja kutakin vastaan, kirjoittajat päättelevät, että kysymystä siitä, onko raiskaus sopeutuma, ei voida vielä lopullisesti ratkaista (s. 84). Thornhillin ja Palmerin mukaan emme siis tiedä, ovatko menneisyyden valintapaineet muokanneet koiraiden ominaisuuksia raiskausta varten.

Kritiikki Thornhillia ja Palmeria vastaan

”Kurtachi-naiset istuvat ja makaavat jalat tiukasti yhdessä, koska sukupuolielinten tahatonkin paljastaminen johtaa todennäköisesti siihen, että joku lähellä istuva mies käy hänen kimppuunsa.”

-Clellan Ford ja Frank Beach

Vaikka Thornhill ja Palmer jättävät kysymyksen raiskauskohtaisista sopeutumista avoimeksi ja vieläpä mainitsevat sen useaan otteeseen, se ei estänyt vääristelyä tapahtumasta. Esimerkiksi Steven ja Hilary Rose (2002, s. 3) kirjoittavat, että ”Thornhill ja Palmer väittävät, että raiskaus on adaptiivinen strategia”. Samoin he kutsuivat Natural History of Rapea ”evoluutiopsykologisten fantasioiden aallonpohjaksi”. Varsinainen aallonpohja taisi tulla feministi Lynne Segalilta (2001), jonka mukaan ”Thornhilliä ja Palmeria ei tule kohdella sillä kunnioituksella, jota he saavat osakseen akateemisessa lehdistössä”.

Yleensä kritiikki oli maltillisempaa, ja Natural History of Rapea syytettiin vain liian innokkaasta sopeutumien etsimisestä. Palmer ja Thornhill (2003) näkevät tällaiset syytökset taktiikkana, jolla yritetään ottaa välimatkaa poliittisesti epäkorrekteihin näkemyksiin – yleensä sen takia, että ihmiset tekevät niin helposti naturalistisia virhepäätelmiä (jonka mukaan ”se, mikä on biologista tai evoluution tuotetta, on moraalisesti hyvää ja hyväksyttävää” [ks. Wilson ym. 2003].)

Palmerin ja Thornhillin mukaan tämä hypoteesi arvostelijoiden motiiveista on johdonmukainen sekä sosiobiologiakriitikoiden parissa yleisesti että myös sellaisten tutkijoiden keskuudessa, jotka ymmärtävät biologian roolin ihmisen käyttäytymisessä mutta jotka vastustavat vain jonkin tietyn aiheen evolutiivista käsittelyä. Jälkimmäisestä heillä on esimerkkinä apinatutkija Frans de Waal, joka kirjoitti arviossaan seuraavasti:

”Natural History of Rapen suurin vika on siinä, että se mainitsee mutta sitten autuaasti unohtaa evoluutiobiologi George Williamsin varoituksen siitä, että sopeutuma on erityinen käsite, jota ei tule käyttää tarpeettomasti... Tavanomainenkaan käyttäytyminen, kuten tupakointi tai masturbointi, ei ole adaptiivista – saati sitten harvinainen käyttäytyminen (kuten raiskaus)” (lainattu em. lähteessä Thornhill & Palmer 2003).

Hassua tässä kritiikissä on se, että Thornhill ja Palmer käyttivät samaa masturbaatioesimerkkiä kuvatakseen sitä, että monet tuiki tavanomaiset toiminnot ovat vain sivutuotteita koiraan seksuaalisia himoja hallitsevista ja hillitsevistä sopeutumista (s. 60).

Samoin kriitikoilta jäi usein huomaamatta seuraava yksinkertainen seikka. Se, että jossain käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua eri kulttuurien välillä, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää tämän käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Keisarin uudet motiivit

”Pornografia, kuten raiskaus, on miesten keksintöä, suunniteltu naisten epäinhimillistämiseksi ja alentamiseksi seksiobjekteiksi.”

-Susan Brownmiller

Kiista mahdollisista sopeutumista koskee raiskauksen ultimaattista, evolutiivista selitystä. Kiistassa raiskaajan henkilökohtaisista motiiveista taas on kyse proksimaattisista eli välittömistä selityksistä. Thornhillin ja Palmerin mukaan raiskauksen välitön selitys liittyy lähinnä koiraan seksinhimoon. Evolutiivinen selitys raiskaukselle on siis se, että raiskaukseen liittyvät taipumukset ovat menneisyydessä johtaneet joidenkin koiraiden lisääntymismenestykseen. Tämä on luonnollisesti selitys kaikenlaisille adaptaatioille, myös nukkumiselle tai tietynlaisten ruokien syömiselle. Tästä huolimatta emme sano, että mieltymys makeisiin ja rasvaisiin ruokiin on seksuaalisen himon motivoimaa – vaikka nämä preferenssit ovatkin evoluutioympäristössä johtaneet lisääntymismenestykseen.

Aivan samalla tavalla raiskauksen näkeminen adaptiivisena tai sopeutumana ei vielä kerro mitään proksimaattisista motiiveista sen takana. Välitön motiivi voi olla seksinhimo tai sitten se voi olla jokin aivan muu. Jussi Viitalan mukaan ”mitä hyvänsä motiiveja raiskaukseen onkin, se on aina myös miehen lisääntymistaktiikka”. Natural History of Rapen kriitikot eivät kuitenkaan tainneet ymmärtää tätä evolutiivisten ja välittömien selitysten välistä eroa. Niinpä kriitikot eivät voineet käyttää sitä argumenttina sille, että raiskaajan ei välttämättä tarvitse olla seksuaalisesti motivoitunut.

Natural History of Rape joka tapauksessa kyseenalaisti sen usein esitetyn, varsinkin akateemisissa feministipiireissä vallinneen näkemyksen, että raiskaajat eivät ole seksuaalisesti motivoituneita rikosta tehdessään. Raiskaus olisi tämän näkemyksen mukaan lähinnä vallantahtoa ja halua alistaa naaras. Palmer ja Thornhill (2003) analysoivat syntynyttä keskustelua H. C. Andersenin sadun avulla:

”Kuten monet perinteiset sadut, Hans Christian Andersenin ‘Keisarin uudet vaatteet’ teki satiiria ihmisten tavanomaisesta käyttäytymisestä. Tässä tapauksessa satu kuvasi absurdin taipumuksen huomioida muiden sosiaalisia ja poliittisia näkemyksiä siten, että se lopulta johtaa ihmisen kieltämään omat aistihavaintonsa. Sadun vertaaminen tosimaailmaan kuitenkin antaa olettaa, että Andersenin päätelmä on saattanut suuresti aliarvioida tätä ihmisen taipumusta.”

Ajatus siitä, että koiraiden tekemä seksuaalinen pakottaminen on pikemminkin vallan kuin seksuaalisen himon motivoimaa, juontaa juurensa 1970-luvun feminismistä ja naisten vapautusliikkeestä. Palmer ja Thornhill (2003) lainaavat lukuisia klassikoiksi muodostuneita kirjoituksia, joiden tuloksena ”raiskauksessa ei ole kyse seksistä” -näkemyksestä tuli Yhdysvaltain medioissa kaikenkattava mantra, jonka monet kriminologit ja psykologit omaksuivat teoreettiseksi lähtökohdakseen (Paglia 1994).

Palmer ja Thornhill kertovat, että Natural History of Rapen jälkeen monet ovat kuitenkin muuttaneet mieltään. Jotkut lukijat jopa kertoivat tunteneensa, että he olivat aikaisemmin kuin Andersenin sadun kaupunkilaiset uskoen ensin vain yleiseen mielipiteeseen. (Sadussahan kankaankutojat kertovat kutovansa ”mitä hienointa kangasta, jonka malli ja värit ovat harvinaislaatuisen kauniita”. Lisäksi kankaasta tehdyissä vaatteissa on kummallinen taika: ”Ihminen, joka on kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saata ensinkään nähdä niitä.” H. C. Andersenin kyyninen sosiaalipsykologinen silmä paljastuu suuren juhlakulkueen kuvauksesta: ”Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta." Kansa ihailee keisarin uusia mutta näkymättömiä vaatteita, kunnes väkijoukosta kuuluu yllättäen lapsen ääni: ”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!” Ihmiset kuiskivat näitä lapsen sanoja eteenpäin – ja pian koko kansa huutaa: ”Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!”)

Palmerin ja Thornhillin mielestä osa heidän lukijoistaan siis myönsi, että keisari sittenkin oli ainakin osittain ilman vaatteita. Kalifornian yliopiston väkivallattomuusohjelman johtaja Jennifer Beeman sanoo asian suoraan: ”Mantramme on niin kauan ollut se, että ‘kyse on vallasta, ei seksistä’, että pelkään, ettemme uskalla myöntää, että kyse saattaa olla molemmista” (Lawrence, J. M.; 2000, January 12: Scientists spark debate with controversial rape theory; Boston Herald, s. 13). Osa lukijoista taas oli kuin sadun keisari, jonka asema ja omanarvontunto eivät enää salli perääntymistä, vaikka torikansa jo hihkuu, ettei keisarilla ole vaatteita: ” Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli: ’Kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!’ Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut."

Se, että osa on tähän tapaan säilyttänyt mielipiteensä raiskauksesta pelkkänä vallankäyttönä ei ole sinänsä kiinnostavaa, eikä edes kovin yllättävää. Kiinnostavaa sen sijaan on se, että osa lukijoista reagoi kuin sadussa kansa olisikin huutanut: ”Emme koskaan tarkoittaneet, ettei keisarilla olisi vaatteita; sanoimme niin vain poliittisista syistä!” Esimerkiksi Jerry Coyne (2000) kirjoittaa asian johdosta seuraavasti:

”On totta, että viime vuosikymmenien raiskauskeskustelua ovat hallinneet näkemykset, joiden mukaan raiskauksessa ei ole kyse seksistä vaan vallasta ja väkivallasta. Mutta meidän täytyy muistaa, että nämä näkemykset saivat alkunsa, eivät tieteellisinä ehdotuksina vaan poliittisina iskulauseina, joiden tarkoituksena oli oikaista suosittuja väärinkäsityksiä raiskauksesta.”

Tämä on epäilemättä totta. Ihmiset sanovat kummallisempiakin asioita poliittisista syistä. Tämä on kai myös Andersenin sadun sanoma. Tätäkin kiinnostavampaa on sen kieltäminen, että kukaan koskaan olisi sanonutkaan, että keisarilla olisi ollut vaatteita. Näin kertoo klassikoksi muodostuneen Against Our Will -kirjan (1975) kirjoittaja Susan Brownmiller: ”En sanonut, että raiskauksessa olisi kyse vain vallasta. Sanon että siinä on kyse myös nöyryyttämisestä ja arvonalentamisesta ... tietenkään emme ajatelleet, ettei sillä olisi mitään tekemistä seksiaktin kanssa – totta kai sillä on: siinä käytetään sukupuolielimiä” (lainaus lähteestä Thornhill & Palmer 2003).

Brownmillerin huomioista tulee teeskenneltyjä ja tekopyhiä, kun havaitaan, että mikään niistä (nöyryytys, arvonalennus tai sukupuolielimien käyttö) ei ole ollut keskustelun kohteena. Kiista on aina ollut raiskaajan mahdollisesta seksuaalisesta motiivista. Palmer ja Thornhill (2003) siteeraavat myös erästä kirjansa arvioijaa, jonka mukaan ”ei Brownmiller eikä kukaan muukaan ajatteleva ihminen koskaan väittänyt, että raiskauksessa olisi kyse vain vallasta ja aggressiosta, eikä seksistä”. Brownmillerin tai hänen varhaisten feministikollegoidensa kirjoitukset kuitenkin kertovat toista. On myös peräti outoa, että kukaan näistä ajattelevista ihmisistä ei ole vaivautunut oikaisemaan edes osaa niistä vuosien mittaan julkaistuista kirjoituksista, joissa heidän väitetään julistavan ”ei-seksiä” -näkemystä.

Andersenin satu olisikin Palmerin ja Thornhillin mielestä ollut realistisempi, jos torikansa olisi lopulta huutanut: ”Kukaan ei koskaan sanonutkaan, että keisarilla oli vaatteet!” Myös Steven Pinker (2002) lienee huomannut sadun yhteyden raiskauksen ympärillä käytyihin kiistoihin. Pinker uskoo, että ”raiskaus ei ole seksiä” -dogmi jää historiaan esimerkkinä poikkeuksellisen suositusta harhakuvitelmasta ja joukkotyperyydestä. Hänen mielestään ”ihmisten on kenties valittava, kumpaa he arvostavat enemmän: ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai sitä, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille.”

Jos todellakin on tehtävä valinta ”moraalisesti oikeamielisen” ja lohdullisen naistenlehti-ideologian tai tosiasioihin perustuvien näkemysten välillä, tulos ei suinkaan ole etukäteen selvä. Tutkijan on mahdollista saavuttaa moraalinen ja ammatillinen ylemmyydentunto molempia reittejä pitkin. Ensimmäisessä tapauksessa pitää vain välttää tarkkasilmäisiä pikkulapsia. Toisessa tapauksessa on ilmeisesti jatkuvasti muistettava korostaa sitä, että vaikka biologialla ja geeneillä olisi miten suuri rooli käyttäytymisessä, siihen voidaan silti vaikuttaa – sitä paremmin, mitä paremmin biologia tunnetaan.

Tieteen edistymisen kannalta tilanne ei tietenkään ole aivan toivoton. Kuten edellä todettiin, ihminen kykenee näkemään aiemmat, vahvatkin mielipiteensä toisenlaisina, jos olosuhteet niin vaativat. Biologi J. B. S. Haldanen mukaan ihmisten suhtautuminen uuteen tieteelliseen teoriaan onkin nelivaiheinen seuraavaan tapaan:

1. Se on arvotonta potaskaa.

2. Se on kiinnostavaa, mutta näkökulma on perverssi.

3. Se on totta, mutta ei ollenkaan tärkeää.

4. Olen aina ollut sitä mieltä! (teoksesta Calvin 1996, s. 181.)

Satukirjasta tarrakirjoihin

”Geenit ja ympäristö eivät ole vaihtoehtoisia selityksiä miehen impulsiivisille ja epäempaattisille seksuaalisille pyrkimyksille.”

-Randy Thornill ja Craig Palmer

Biologisten selitysten epätieteellisellä kritiikillä on pitkät perinteet, joiden vaalimiselle ei tunnu näkyvän loppua (ks. esim. Segerstråle 2000; Niemelä 2004). Natural History of Rapea kumoamaan koottiin nimittäin toinen kirja, Cheryl Travisin (2003) toimittama Evolution, Gender and Rape (jatkossa EGR), jossa otetaan kantaa jopa luonnonvalintateorian hyväksymiseen: ”Darwinin aikalaiset hyväksyivät luonnonvalinnan, sellaisena kuin Darwin sen kuvasi, perimmältään siksi, että se oli paradigma, joka oli täynnä 1800-luvun Englannin arvostuksia.”

Tämä järjetön lausunto tieteellisen teorian sisältämistä arvostuksista ei tässä yhteydessä ansaitse kommentteja. Katsotaan sen sijaan, miten EGR:ssä käsitellään Thornhillia, Palmeria ja Natural History of Rapea (jatkossa NHR). Heidän vastauksensa EGR:n esittämään haasteeseen on oiva esimerkki maltillisesta tieteellisestä väittelystä.

Ensinnäkin EGR:n takakannessa kerrotaan, että kirja on ”monitieteellinen kritiikki sitä näkemystä vastaan, että raiskaus olisi evolutiivinen sopeutuma”. Toistettakoon vielä kerran, että NHR ei sisältänyt ensimmäistäkään tällaista väitettä. EGR sen sijaan esittää joukon naaraiden ”erikoistuneita fyysisiä, rakenteellisia ja käyttäytymiseen liittyviä” esteitä pakotettua yhdyntää vastaan. (Nämä eivät toki kerro mitään raiskauksesta; ne ovat voineet kehittyä raiskauksen vastustamista varten, olipa raiskaus itsessään sopeutuma tai sivutuote.)

Huomionarvoista kirjojen välillä on se, kuinka yhtä mieltä ne ovat. Thornhill ja Palmer (2003) listaavat vastineessaan kymmenittäin kohtia, joissa EGR ja NHR käsittelevät asioita täsmälleen samoilla tavoilla: ”Tämän samanmielisyyden perusteella luulisi, että EGR:n arvio NHR:stä olisi myönteinen tai edes tasapainoinen. Mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta.”

Thornhill ja Palmerin (2003) mukaan EGR:n kirjoittajat näyttävät kilpailevan keskenään siitä, kuka keksii loukkaavimmat adjektiivit. ”Voittajalta” löytyvät seuraavat NHR:ää kuvaavat sanat: typerä, perusteeton, pöyristyttävän reduktionistinen, turhan pöyhkeilevä ja itseään ylentävä, pöyristyttävä, narsistisesti itseään ylistävä, roskaa, karmivan surkeaa, ideologisia fantasioita, jotka oikeuttavat seksuaalisen pakottamisen, huonoa tiedettä, huonoa historiaa ja luotaantyöntävän huonosti kirjoitettu. Näiden kekseliäiden laatusanojen kirjoittaja esittää jopa arvioita Thornhillin ja Palmerin omasta seksielämästä. Tässä ei toisaalta ole mitään uutta; myös marxilaisaktivisti Steven Rose on syyllistynyt siihen (Tammisalo 2003, s. 79–80).

Dylan Evansin ja Oscar Zaraten evoluutiopsykologiaa esittelevässä sarjakuvakirjasessa (1999) vihjataan samaisen Steven Rosen edustavan kulttuurideterminististä näkemystä. Tästä pahastuneena Rose suunnitteli oikeustoimia, jolloin kustantaja myöntyi laittamaan kyseiselle sivulle Rosen saneleman tarran, jossa todetaan, että hänen puhekuplalausahduksensa ”on harhaanjohtava karikatyyri Rosen näkemyksistä”.

Mikäli samoja standardeja ja menettelytapoja noudatettaisiin EGR:n kohdalla, siitä tulisi ”tarrakirja”, joka olisi täynnä pahoittelevia korjauslippusia: ”Monet tarroista huomauttaisivat, että NHR:n kuvaaminen biologisgeneettisenä determinisminä, joka jättää kulttuuriset ja muunlaiset ympäristötekijät huomiotta ja joka näkee käyttäytymisen ’lukittuna’ ja ’väistämättömänä’, on vähintään yhtä harhaanjohtavaa kuin kommentti Rosesta, joka johti hänet etsimään lakiapua” (Thronhill & Palmer 2003). Mainittujen adjektiivien ja determinismisyytösten lisäksi Thornhillin ja Palmerin väitetään EGR:ssä muistuttavan 1800-luvun sosiaalidarwinisteja. Eniten korjaustarroja saisivat kuitenkin osakseen syytökset, joiden mukaan NHR puolustelee raiskausta. Thornhill ja Palmer (2003) tosin myöntävät, että he olisivat voineet varoittaa naturalistisesta virhepäätelmästä vielä useammalla kuin niillä 18 sivulla, joilla he sen nyt tekivät.

Mitä tästä keskustelusta oppii? Thornhill ja Palmer toteavat, että nostamalla raiskauksen biologisen puolen puheenaiheeksi pystyy päättelemään, harrastaako keskustelukumppani johdonmukaista tieteellistä objektiivisuutta vai ei. Tähän liittyen he myös kuvailevat vielä yhden hypoteettisen sopeutuman:

”Esitämme hypoteesin, että ihmisessä on psykologinen sopeutuma, jonka tehtävä on järkeilykyvyn lamauttaminen ... Tämä hypoteettinen sopeutuma on ’tiedon tuhoaja’. Sen funktionaalinen tehtävä on estää sellaisen idean hyväksyminen, joka ei ole yhdenmukainen oman ideologian kanssa sotkemalla kyseisen idean logiikka ja todistusaineisto. Evoluutio on siis luonnonvalinnan avulla saattanut suunnitella ihmiset ajattelemaan epäloogisesti ja epärationaalisesti poliittisesti ladatuista aiheista kuten esimerkiksi raiskauksesta biologisesta näkökulmasta.”

Olipa ideologiaa puolustava tiedon tuhoaja sopeutuma tai ei, kyseisestä ominaisuudesta on helppo nähdä, että ihmislajin biologia, psykologia, geenit tai evoluutiohistoria eivät yksinään voi määrätä käyttäytymistämme sen enempää kuin kulttuurispoliittiskasvatuksellinen asenneilmastokaan. Hypoteesi toimii siis oivallisena esimerkkinä siitä, miten perusteettomia determinismisyytökset ovat olleet. Evolutiivinen kanta psykologiaan ja käyttäytymiseen on aina vuorovaikutteista, ei mitenkään determinististä: se huomioi ympäristötekijöiden panoksen sekä lajihistoriassa että yksilönkehityksessä.

Raiskauksen adaptiivisuudesta

”...eräiden laskelmien mukaan ihmisellä vain keskimäärin joka kahdestuhannes parittelu johtaa raskauteen...”

-Pekka T. Lehtinen 1969

Raiskausteeman lopuksi on syytä tarkastella vielä raiskauksen adaptiivisuutta eli sen vaikutusta koiraan lisääntymismenestykseen. (Toistettakoon vielä, että raiskauksen mahdollinen adaptiivisuus on eri asia kuin se, onko raiskaus adaptaatio.) Luonto on täynnä ominaisuuksia, jotka ovat keskimäärin epäadaptiivisia mutta jotka kuitenkin saattavat suuresti hyödyttää joitakin yksilöitä joissakin tilanteissa (Hanna Kokko 2001: "Human rape: adaptive or not?" Trends in Ecology & Evolution 16:488-489.). Esimerkiksi evoluutioympäristössä käydyissä heimosodissa raiskaajakoiraan lisääntymismenestys tuskin on ollut keskimääräistä. Tiedetään, että ihmisen historiassa sodat ovat koskettaneet jotenkin lähes kaikkia sukupolvia; väkivallan ketju on katkeamaton apinamaisista edeltäjistämme aina nykypäiviin asti (LeBlanc & Register 2002). Tämä seikka yksinään on saattanut tehdä raiskauksesta ajoittain hyvinkin adaptiivista.

Sotatilassa raiskauksen adaptiivisuutta ei kuitenkaan ole juuri tutkittu, ja ”normaaliolojakin” koskevia havaintoja on erittäin niukalti. Erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa vuosittain yli 32 000 naarasta hedelmöityy raiskauksen seurauksena (Holmes ym. 1996). Tutkijat arvioivat tämän kolmivuotisseurannan perusteella, että lisääntymisikäisen ihmisnaaraan (12–45 vuotta) hedelmöitymistodennäköisyys yhtä raiskausta kohti on viisi prosenttia.

Lukema on siis aavistuksen suurempi kuin arvioitu todennäköisyys vapaaehtoiselle yhdynnälle, joka on noin kolme prosenttia (Simmons, L.W., Firman, R.C., Rhodes, G.I. and Peters, M.C. Human sperm competition: Testis size, sperm production and rates of extrapair copulations, Animal Behaviour, 68: pp 297-302; 2004). Nämä raiskauksen adaptiivisuudesta kertovat luvut liittyvät tutkijoiden mukaan pikemminkin perheväkivaltaan kuin väkivaltaan tuntemattomien yksilöiden kesken (em. Holmes ym. 1996). Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomessa vuosina 1998–1999 poliisin tietoon tulleista raiskauksista n. 13 % tapahtui intiimissä läheissuhteessa. Tekijä ja uhri olivat tuttavia n. 23 %:ssa tapauksista. Tutustumistilanneraiskauksia oli n. 25 %, ja tekijä oli tuntematon 26,5 %:ssa tapauksista (Helsingin Sanomat 17.12.2004).

Raiskaus on joidenkin raporttien mukaan yhteydessä myös sellaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa yksilöt pariutuvat, eroavat ja pariutuvat jonkun toisen kanssa uudelleen eli ns. peräkkäiseen yksiavioisuuteen (sarjallinen monogamia). Philip Starksin ja Caroline Blackien (2000) mukaan Yhdysvaltain avioero- ja uudelleenavioitumistilastoista voidaan nähdä, että peräkkäinen yksiavioisuus lisää koiraiden välisiä eroja lisääntymismenestyksessä. Tällaisissa olosuhteissa osa koiraista pystyy siis ilmeisesti hallitsemaan useamman kuin yhden naaraan lisääntymisuraa, mikä puolestaan jättää osalle koiraista vain vaihtoehtoisia lisääntymisstrategioita. Näillä perusteilla Starks ja Blackie väittävät, että raiskauksella on tämän hetken Yhdysvalloissa ”adaptiivista merkitystä”. He eivät kuitenkaan määrittele kyseistä termiä sen tarkemmin. Artikkelinsa lopussa tutkijat korostavat sitä, että he eivät väitä raiskaajien olevan tietoisia raiskaukseen johtaneista syistä, tai että peräkkäinen yksiavioisuus ja sen tuomat erot lisääntymismenestyksessä olisivat ainoita raiskaukseen vaikuttavia tekijöitä.