Friday, September 22, 2006

Kaisa Ruokamo jatkaa ad hominem -linjalla

Kaisa Ruokamo jatkaa ad hominem –hyökkäystään Osmo Tammisaloa kohtaan. Kommentoimme seuraavassa hänen uusinta kirjoitustaan.


Kaisa Ruokamo:


torstai, syyskuu 21, 2006
Tammisalo on velkaa naistutkimukselle

Tv-kriitikkosuosikkini Marko Ahonen kirjoitti dvd:nä julkaistusta elokuvasta Pingviinien matka (KSML 20.9.2006). Tässäpä hyvä elokuva naistutkimuksen (ja siten kaikkien ihmistieteiden) arvostelijalle Osmo Tammisalolle, jonka geneettisenä tyhjiöpakkauksena toimiva elimistö varmasti riemuitsee elokuvan perhekäsityksestä, joka pohjautuu biologiaan. Ympäristötekijöillähän on varmasti pingviineillekin tosi pieni merkitys, sillä nehän elävät niin suotuisissa luonnonoloissa, joissa pärjäisi suurin osa maapallon lajeista.


Niemelä & Tammisalon kommentti:


Tammisalo ei ole koskaan missään kirjoituksessaan väittänyt, että ympäristötekijöillä olisi eliöiden käyttäytymiseen pieni vaikutus. Päinvastoin.

KR:


Marko Ahonen kirjoittaa:

"USA:ssa Pingviinien matka on ollut valtava hitti, koska konservatiiviset fundamentalistikristityt omivat sen itselleen. Heistä elokuva on erinomaista ydinperhepropagandaa, jossa perinteiset arvot ovat kunniassaan.

Herranjestas sentään! Nehän ovat pingviinejä, siis eläimiä. Näinkö kaukaa tiettyjen piirien pitää nykyään vahvistusta maailmankuvalleen hakea?

Se, että Pingviinien matkaa käytetään lyömäaseena homoja, yksinhuoltajia ja eronneita vastaan, ei tietenkään ole elokuvan itsensä vika. Mutta kyllä se vaan silti ärsyttää. "(...)


N&T kommentti:

Tammisalo ei ole konservatiivikristitty, vaan liberaali ateisti – ja vieläpä feministi (jos se määritellään sukupuolten välisen tasa-arvon kannattamiseksi). Tammisalo ei myöskään ole missään esittänyt, että ihmisen tulisi käyttäytymisessään ottaa mallia muista lajeista. Päinvastoin. Naistutkijat ja feministit tällaisia suosituksia sen sijaan toistuvasti esittävät. Näitä aiheita käsittelemme myös pamfletissa, joka Ruokamon olisi ollut syytä lukea ennen kritiikkinsä esittämistä. Jos hän olisi pamflettimme lukenut, hän tietäisi, ei luulisi tietävänsä.

KR:

Pingviinien perherutiinit ja järjestelmällinen ydinperhekäsitys suovat varmasti sielua voitelevaa lohtua Osmo Tammisalolle. Hänen naistutkimuksen vastainen kritiikkinsä perustana kun on hirvittävä huoli siitä, kuinka pienen pojan käy jos perheen rutiineja ja konventionaalisia ja traditionaalisia tapoja horjutetaan. Tosiasiassa Tammisalo on murtunut sen kalvavan murheen takia, millainen hoivaavasta äidistä saattaa tulla, jos ydinperheen heteronormatiivisia sukupuolirooleja tutkitaan kriittisesti.

N&T kommentti:


Karkea psykologisointi jatkuu. Ruokamo analysoi Tammisalon motiiveja kuin Sigmund Freud aikoinaan Michelangelon Mooses-patsasta. Naistutkimuskritiikkimme takana ei todellakaan ole huoli perhearvojen murenemisesta tai lasten saaman hoivan määrästä. Kyseessä on aito huoli tieteellisen tutkimuksen tasosta – joka Ruokamon kirjoitusten perusteella on enemmän kuin aiheellinen.

KR:

Tammisalo liioittelee epätoivossaan hoivan laadun ja määrän muutosta. Hoiva ja huolenpito ja lapsen passaaminen ja paapominen eivät varmasti vähene, vaan suorastaan vahvistuvat ja kasvavat määrällisesti ja laadullisesti, kun naistutkimus selvittää sukupuoliroolien ideologisia, kulttuurisia ja poliittisia perusteita.

Naistutkimus (ja feminismi) kun vapauttavat miehen ulos kankeasta ja psyykelle vahingollisesta roolistaan perheen ulkorataa kiertävänä tarkkailijana. Mies vapautuu toteuttamaan monipuolisemmin itseään. Siksi feminismi on seurauksiltaan myös miesten vapautusliike, sillä feminismi rikkoo sukupuoliroolien ideologiset kahleet.


N&T kommentti:


Jos Ruokamo olisi vaivautunut kirjamme lukemaan, hän tietäisi että tämäkin aihe on siinä käsitelty. Tosin me olemme tulleet siihen tulokseen, että nykyaikainen länsimainen hyvinvointiyhteiskunta on pitkälti mahdollistanut miehelle sen korostetun tunneroolin, mikä nykyään on muodissa. Meillä ei tietenkään ole mitään tällaista tunneroolia vastaan. Päinvastoin.

Tässä välissä on paikallaan ehkä kerrata hieman biologiaa. Nisäkäsmaailmassa on ensinnäkin hyvin harvinaista, että koiras ylipäätään ottaa osaa jälkeläisten hoivaamiseen. Toki on olemassa lajeja, joilla koiras kantaa päävastuun hoivasta (esim. vesipääsky ja merihevonen). Tällaisilla lajeilla myös parinvalinta on kääntynyt ”päinvastaiseksi”, juuri kuten sosiobiologi Robert Triversin teoria vanhemman investoinnista ennustaa: naaraat kilpailevat valikoivien koiraiden suosiosta. Myös ihmislajille on tyypillistä, että koiras osallistuu perheen elättämiseen; sitä varten on olemassa joukko evolutiivisesti kehittyneitä perhetunteita, mm. rakkautta ja mustasukkaisuutta. Ja olosuhteet sitten vaikuttavat siihen, minkä verran ja millä tavoin nämä perhetunteet pääsevät käynnistymään (ks. esimerkiksi Yhteiskuntapolitiikka 3/2003, Sarmaja).

KR:

Sillä huolenpito lapsista ("kasvattaminen", ravitseminen, läsnäolo jne) ei ole biologiaa, kuten Osmo Tammisalo luulee. Jos se olisi biologiaa ja Osmo Tammisalon rakastamaa insinööritiedettä, hän voisi hyvin pärjätä ja kasvaa pingviiniperheen jäsenenä. Pingviineillä kun on ydinperhe ja turvallisen vakaa perhekäsitys.


N&T kommentti:

Jos kyseiset ominaisuudet eivät ole biologian alaan kuuluvia, evolutiivisesti kehittyneitä taipumuksia, niin mikä ne on synnyttänyt? Kulttuuria ei voi selittää kulttuurilla, se on kehäpäättelyä. Kysymme siis Ruokamolta: Mikä on synnyttänyt ihmisen, myös ihmiskoiraan, taipumuksen pitää huolta lapsistaan?

KR:

Tammisalon empiriset havaintokyvyt eivät muuten näytä olevan oikein kunnossa - niin paljon kuin hän empirisiä näyttöjä naistutkimukselta vaatiikin. Ydinperhettä (ja pienten poikien turvallisuudentunnetta) kun ei todellakaan horjuta sukupuoliroolien tarkastelu esimerkiksi naistutkimuksessa, vaan perheiden hajoaminen ja nimenomaan se, että eronneiden vanhempien lapsista lähes 90 prosenttia elää äitinsä kanssa. Heistä suurin osa ei kunnolla edes tapaa etävanhempaansa eli isäänsä.

Erolasten kohtalo kertoo rankkaa kieltään sukupuolirooleista, jotka on pohjustettu jo ydinperheaikana. Tätäkö geeni-insinööri Osmo Tammisalo haluaa suojella?


N&T kommentti:

Tammisalo ei esitä mitään arvopreferenssejä eikä suojelusuosituksia, vaan kritisoi naistutkimuksen pseudotieteellisyyttä. Jos lapset avioerossa rutiininomaisesti määrätään äidille, ei tämä ole Tammisalon vika. Pikemminkin olisi tärkeää tarkastella sitä, mistä avioerojen suuri määrä johtuu. Ruokamo itse tulee näköjään kannattaneeksi ydinperhettä, koska näkee avioerolasten kohtalon niin negatiivisessa valossa.

KR:

Sitä paitsi, ollakseen looginen Tammisalon pitäisi heittää kaatopaikalle myös hurja määrä muitakin tieteitä. Esimerkiksi sosiologia olisi niin ilmiselvä kohde Tammisalon hyökkäykselle, että hänen täytyy sokeanakin siihen vielä joskus kompastua, jos hän ei tätä maalitaulua muuten oivalla.

N&T kommentti:

Kuten todettua jo Sara Heinämaan vastaavan huomion yhteydessä, kadumme itsekin sitä, ettemme saman tien esittäneet kritiikkiä myös muita metodisesti heppoisia aloja kohtaan. Niemelä on sosiobiologia-pamfletissaan näitä aloja jo arvostellut.

KR:


On muuten erittäin kummallista, että vieläkin voi joku mies, tällainen Tammisalonkin kaltainen wanna-be-insinööri, nousta julkisuuteen haukkumalla ihmistieteiden metodeja. Ja tässä tapauksessa siis räksyttämällä vihaisesti ja kostonhimoisesti naisten tekemälle tieteelle, jonka autonomisuus ja omat, erityiset ajattelurakennelmat ovat kunnioitettavia verrattuna Tammisalon itseterapointiprojektiin.

N&T kommentti:

Jos Ruokamo olisi kirjamme lukenut, hän tietäisi, että naistutkimus ei täytä autonomisuuskriteeriä, joka siis on yksi tieteen tuntomerkeistä. Naistutkimukseen sekoittuu jatkuvasti ideologiaa ja moralismia, joka vakavasti loukkaa autonomian periaatetta. Tammisalo ei myöskään ole kiinnostunut insinöörin urasta. Jos ihmistieteiden, kuten naistutkimuksen (vaikka se ei tiedettä olekaan), metodiikkaa ei saa kritisoida, jatkuu alojen pseudotieteellinen meno entisellään eikä tieteeseen kuuluvaa kriittisyyden periaatetta edelleenkään noudateta.

KR:

Ihmistieteet, kuten naistutkimus, ovat kriittisiä tieteitä, toisin kuin Tammisalon palvoma insinööriajattelu. Naistutkimusta hän moittii kriittisyydestä, mutta itselleen hän kernaasti suo valtakunnan kriitikon arvonimen, kun kyse on naistutkimuksesta. Tammisalo tulee omalla tarpeellaan jakaa krittiikkiä todistaneeksi sen, insinööri-ilmapiirissä saattaa olla hirmu tylsää. Siksi Tammisalokin on hypännyt tosiasiassa ihmistieteilijäksi - niin insinöörimäinen kuin hän luuleekin olevansa. Hänen kirjansa Keisarinnan uudet vaatteet väitteethän ovat humanistista ajattelua, ei biologiaa ja matematiikkaa.

N&T kommentti:


Tammisalo ei moiti naistutkimusta kriittisyydestä vaan sen puutteesta. On silti hienoa, jos Ruokamo nyt yhtäkkiä nostaa Tammisalon tieteen tekijöiden joukkoon, vaikkei ole pamflettia edes lukenut. Jos olisi, hän tietäisi että, naistutkimuksen kritiikki esitetään luonnontieteen näkökulmasta. Näköjään jo pelkästään naistutkimusta arvostelemalla saa nykyään humanistinpaperit.

KR:

Ja arvatkaapa mitä vielä. Osmo Tammisalo on ajattelijana melkeinpä naistutkija. Hänhän on lähtenyt analysoimaan sukupuolirooleja ja niiden kehitystä. Tosin häntä ei voi suureksi metsästäjäksi kutsua, vaan pakoon metsästäjää luikkivaksi pupuksi, joka perustelee esseissään ja kirjassaan kuinka pikkupupua (miestä) pitää suojella pelkoa aiheuttavalta naiselta.

Tammisalo on älyllisesti ja kirjoittajana velkaa naistutkimukselle.


N&T kommentti:


Ruokamon karkeaan ad hominemiin ja seksistiseen uhoon puuttumatta voidaan todeta, että tämän määritelmän perusteella biologia on naistutkimusta. Miksi siis naistutkijat ja feministit sitä niin kovasti vihaavat?

Kritiikin tasosta

Helsingin Sanomien Nyt-viikkoliitteen (38/2006) kolumnissaan Riku Siivonen kirjoittaa seuraavasti:

"Käsiin sattui nuoren kuvataiteilijanaisen tekemä teos, kuvitettuja ajatelmia naiseudesta ja sellaisesta. Se oli käsittämätöntä skeidaa. Tai no, ainakaan siinä ei ollut mitään uutta: lasikattoja ja tarpeettomia ulkonäköpaineita. En silti uskaltanut miettiä f-kysymyksiä. Olen erehtynyt julkiseen pohdiskeluun, mutta yleensä naispuoliset läsnäolijat ovat hiljentäneet minut. Syitä on kaksi: a) en voi ymmärtää, koska olen mies, ja b) he eivät muutenkaan viitsi alentua pinnalliseen approtason pohdintaani.

"Jälkimmäistä tapaa käytti vastikään naisfilosofi, joka piti miesten kirjoittaman naistutkimuskriittisen kirjan lähtökohtia "filosofisesti turhauttavina".

"Se on arrogantti suhtautumistapa, tosin myös osuva. Kirja itse oli käsittämätöntä skeidaa."


Kuulisimme Siivoselta mieluusti kaksi asiaa:

1) Mitkä hänen mukaansa ovat Keisarinna-pamfletin "lähtökohdat" - mikäli ne siis ovat jossakin muualla kuin tieteen edistämisessä?

2) Mikä osa kirjasta jäi Siivoselle käsittämättömäksi? Onko kyse kenties samoista osioista, jotka meidänkin mielestämme ovat käsittämättömiä? Esimerkkinä toimikoon seuraava lainaamamme ote feminististä pedagogiikkaa käsittelevästä kirjoituksesta:

"Feministinen pedagogiikka voi siis johdattaa uudenlaisen subjektiuden jäljille. Feministinen pedagogiikka voi olla se tangentiaalinen kohtauspaikka, se 'väline', jonka avulla sekä opettaja että opiskelija valaisee ja läpivalaisee omaa subjektiuttaan ... Se ei ole viaton välitila subjektien kohtauspaikkana eikä sisaruuden turvallinen perheyhteisö, vaan eräänlainen mahdollisuus erilaisissa valta-, auktoriteetti-, seksuaalisuus- ja subjektipositioissa tangentiaalisesti löytää vaihtoehtojen virtuaalitilassa ne uusien representaatioiden aukot, joita 'tavallisessa elämässä', rakennettujen rajojen sisällä, tapojen ja toistojen orjuuttamina on usein vaikea tunnistaa" (Maarit Lindroos: Feministisen pedagogiikan uudet ulottuvuudet; Synteesi 4/1996).

Vai jäivätkö käsittämättömiksi osiot, joista olemme saaneet palautetta eräiltä muiltakin lukijalta? Biologian perusasioita olisi kuulemma pitänyt kerrata vielä selkeämmin ja perusteellisemmin. Tähän voidaan todeta, että pamfletti ei ole oppikirja. Mikäli jokin evoluutioteoriaan ja Homo sapiens sapiensin käyttäytymiseen liittyvä asia jää epäselväksi, internetistä ja kirjamme viitteistä voi etsiä lisätietoa. Yleensäkin nämä asiat pitäisi hallita, jos on lukion käynyt.

Lisätiedon etsiminen on normaali käytäntö tieteellisissä ympyröissä; suosittelemme sitä lämpimästi muillekin. Eipä silti, kuten pamfletissamme osoitamme, pseudotieteellisissä ympyröissä luonnontieteellistä tietoa pikemminkin vieroksutaan.

Wednesday, September 20, 2006

Ruokamon kirjoitus

Siltä varalta, että pamflettimme toisen käden lähteen pohjalta arvioineelle Ruokamolle iskisi myöhemmin itsesensuuri päälle, lienee parasta julkaista hänen kirjoituksensa alkuperäisessä muodossaan (poislukien tekstin alkupuolen meihin liittymätön osio) tässä välittömästi:

keskiviikko, syyskuu 20, 2006
Tammisalo ja Niemelä pelkäävät Äitiä


Nyt on sitten liikkeellä parivaljakko Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä, jotka haluavat todistella, että oikeastaan kukaan täysijärkinen ei voi olla feministi eikä ainakaan kukaan tieteellisesti itsensä vakavasti ottava voi uskoa naistutkimuksen tutkimustuloksiin ja väitteisiin. Osmo Tammisalo patsastelee Iltalehden (16.9.2006) Sana sanaa vastaan -dialogipalstalla kuin Äidin Ihana Aurinko, joka odottaa saavansa kehuja hyvästä työstä.

Osmo Tammisalo kokee varmasti ansainneensa jo mitalin viime vuosien uurastuksestaan naistutkimuksen mollaajana. Sertifikaatin tälle haukulle ojentaa tietysti se kirkasotsaisten lajitoverien lauma, pelkopissan kintuilleen lirauttaneet hännänheiluttajat, joiden tiivis yhteys lujittuu räksyttämällä yhteistä vihollista: naisia jotka eivät suostu alistumaan miesten sanelemiin sukupuolimäärittelyihin.

Mikä ihme tässä sukupuolesta ääneen puhumisessa voi olla niin pelottavaa? - Tammisalon ja Niemelän kirjasta "Keisarinnan uudet (v)aatteet" tehdyistä kritiikeistä voin luoda jonkinlaisen käsityksen. Poikien mielestä on karmaisevaa, että jokin oppiaine ja tieteenala uskaltaa tärisyttää heidän turvallista lintukotoaan, eli perhettä ja perheen ja vanhemmuuden kautta uusinnettavia sukupuolirooleja. Heidän väitteensä on, että luonto ja geenit ovat perheen puolella. Voi kuinka epätoivoista! Että ihan jostain kansallisromanttisesta Kaukametsän torpasta ja sen elämästä pitää lähteä hakemaan perusteluja nykymuotoiselle perheelle (siis ydinperheelle) ja perheen jäsenten rooleille.
Miksi nämä (ilmeisesti edelleenkin äitinsä napanuorassa roikkuvat) pojat eivät sitten perustele myös kaikkea muuta perhe-elämää luonnon ja biologian vaatimuksilla, eli toisin sanoen luonnonmukaisuudella? Pitäisikö meidän esimerkiksi ryhtyä järjestämään maailmaan kulkutauteja ja nälänhätiä, jotta luonto saisi hoitaa karsintahommat?

Tieteelle on varmasti erittäin vaikea ja todennäköisesti ratkaisemattomaksi jäävä ongelma mikä lopulta on luontoa ja biologiaa ja kuinka ylettömästi voimme olettaa olevamme geeniemme käskyttämiä. Minä kysyn, onko esimerkiksi ihailtavaa ja esimerkillistä perhe-elämää ja sukupuoliroolien toteuttamista se, että eskimonainen tarttuu tilaisuuteen ja lämmittää igluun yökylään saapuvaa vierasta miestä, mikä varmasti tuo uusia ja käytännön kokemuksen mukaan helposti leviäviä geenejä perheyhteisöön? Eikö naisen ole luonnon ja biologian vuoksi hyödyllistä jatkuvasti etsiä uusia, aina parempia geenejä eli vaihtaa jokaiselle lapselle uusi isä? Nuorimman jälkeläisen isän virheet voitaisiin näin koettaa aina korjata seuraavassa raskaudessa. Näinhän mm. koiranjalostuksessa menetellään. Jälkeläisten terveys ja elinvoima siinä vain kohentuisi.

Olen sitä mieltä, että biologiaan ja luonnonlakeihin vedottaessa ollaan aina hyvin lähellä poliittisen luonnonmukaisuuden käsitettä, ja sehän johtaa ekofasismiin. Siinä vain vahvojen annetaan ylipäätänsä jäädä edes henkiin. Olen varma, että niin Osmo Tammisalo kuin Jussi K. Niemeläkin ovat aikuiseksi kasvaessaan epäonnistuneet irrottautumisessa äidistään. Äiti on liian pelottava ja iso hahmo yhä heidän mielessään; epäonnistunut irrottautuminenhan oikeastaan vain suurentaa edelleen tätä äitipeikkoa. Äidinpelosta kertoo jo heidän kirjansa nimikin, Keisarinnan uudet (v)aatteet.

Etenkin Tammisalolle elämä on muodostunut siksi taisteluksi naista ja naisen valtaa vastaan. Sillä naisten (jotka he samaistavat vielä Kaikkimahtaviksi Äideiksi) valtaahan nämä pojat vain pelkäävät, eivätkä mitään sen kummempaa. He koettavat vain naamioida pelkonsa naistutkimuksen (ja feminismin) vastaiseksi kamppailuksi, sillä se näyttää jotenkin miehekkäämmältä.

Minä ihmettelen millaisia terapointiprojekteja Osmo Tammisalo hänen kaltaisensa joutuvatkaan virittelemään julkisuudessa, jotta he saavat siten jollain tavalla käsiteltyä turvattomuuden traumaansa. Turvattomuus tarkoittaa Tammisalon kaltaisten tyyppien luonteenpiirteenä sitä, että heidän käsityksensä äidistä (ja sehän on näille pojille tietysti isosti Äiti) on ristiriidan sävyttämä. Äiti on yhtäaikaa suuri vallankäyttäjä, kaikki luokseen imevä janoinen hirmulisko, ja toisaalta helposti hylkäävä.


Puuhapete
Osmo Tammisalo


Fakta on, että eihän kukaan humanisti, yhteiskunta- ja ihmistieteilijä voi tosissaan alkaa pohtia poikien esittämien väitteiden perustaa, joka on täysin metsässä. Pojathan tulevat miehisessä ylemmyydessään, jonkinlaisina tieteiden välisenä universaali-insinöörinä väittäneeksi, että yhteiskuntatieteitä ei voi olla olemassa, koska väitteitä ei voi matemaattisesti todentaa. Näin he ryhtyvät itse, tiedostamattaan ja ymmärtämättään, empiiriseksi todisteeksi naistutkimuksessakin usein esiintyvälle väitteelle, että tiede ja tieteellinen ajattelu ovat rakenteellisesti sukupuolittuneita.

Tällaisten puuhapetejen yleisinsinöörinä esiintyminen on juuri sitä empiriaa, jonka perään Osmo Tammisalo huutaa esseessään Tieteessä tapahtuu -lehdessä (7/2005). Minäkin tulin lukeneeksi sen noin vuosi sitten. Tammisalo on siitä lähtien kehitellyt edelleen naistutkimuksen kritiikkiään, jonka hän on havainnut elintarvikeinsinöörinä, anteeksi -tieteilijänä, käteväksi tavaksi päästä julkisuuteen.

Tammisalo taitaa olla vain äidin kultapojuna huumaantunut menestyksessään rakkauden biologian tarkastelijana. Hänhän julkaisi kirjan aiheesta viime vuonna. Tammisalolle olisi eduksi, jos hän oppisi tunnistamaan eri tieteenalat ja etenkin erottamaan biologian ja siihen samaistamansa insinööritieteet kaikista muista tieteistä. Lisäksi, minua ärsyttää Tammisalon ihmeellinen itsetehostus tuon "tieteellisen insinööriotteensa" avulla. Aivan kuin hän ei olisi jotenkin tarpeeksi Mies ja siis vastakkainen sukupuoli naiselle, jos hän ei jatkuvasti ylläpitäisi julkista kuvaansa insinööriotteen hallitsevana.

Miksi Tammisalo on muodostanut itselleen kompleksin häneltä ilmiselvästi puuttuvasta insinööriydestä?

Tammisalon ei ehkä kannata enää katsoa lasteninsinööriohjelmaa Puuha-Pete, jottei ahdistus kasva.

Naistutkimuksen kritiikki, joka jo perustaltaan on täysin pielessä, lienee siis vain Tammisalon itseterapointia, oman miehisyyden epätoivoista todistelua.

Insinööriys taitaa sitä paitsi olla ristiriidassa Tammisalon sisimpien halujen kanssa. Hän voisi pikkuhiljaa uskaltautua uskomaan, että humanistikin voi olla mies, eikä mikään puolivälin raakavedos.

Uusi ad hominemin huippu

Toistaiseksi pamfletistamme annettu kritiikki on feministien ja naistutkijoiden taholta ollut odotettua. Kaisa Ruokamo blogillaan antaa oivan näytteen siitä, mitä olemme eri yhteyksissä kutsuneet nimellä "karkea psykologisointi".

Tällaiset arviot muistuttavat meitä siitä, että työmme ei ole turhaa.

Sunday, September 17, 2006

Ad hominemin huippu

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo

Helsingin Sanomissa (17.9.2006) Sunnuntai-sivuilla NAISTEN AUTOKAUPPA –palstaa (sivu D3) pitävä Anne Moilanen kirjoittaa:

"Keskiviikko. Selaan toista kirjaa. Kaksi tietokirjailijoiksi itseään kutsuvaa miestä, Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, väittävät naistutkimusta humpuukiksi. Kaksikko on pusannut kasaan julkaisun Keisarinnan uudet (v)aatteet, jossa valitetaan, että naistutkimus ei täytä luonnontieteen kriteerejä.

”Anteeksi mitä? Naistutkimus ei ole luonnontiede, vaan monialainen yhteiskuntatiede, jossa tutkitaan myös ihmisiä. Vähän sama kuin jos sanottaisiin, että humpuukia tämä fysiikka (ei ole riittävän ihmisläheistä) tai humpuukia tämä kasvatustiede (ei ole käännettävissä logiikan kielelle).

”Ei ole aiheesta uutispommiksi, ei. Huvitun sentään siitä, että Tammisalo on oppiarvoltaan elintarviketieteilijä. Maksalaatikkotieteilijä! Kananmunatieteilijä! Tikkaritieteilijä!"

Kommentteja:

Emme pelkästään kutsu itseämme tietokirjailijoiksi. Olemme sitä.

Emme valita, että naistutkimus ei täytä luonnontieteen kriteerejä. Osoitamme, että naistutkimus ei täytä tieteen kriteerejä. Se, mikä naistutkimuksessa on tiedettä, on siinä naistutkimuksesta huolimatta. Eli mitä enemmän jollakin naistutkimuksen alalla käytetään muiden alojen menetelmiä, sitä tieteellisempää se on.

Vetoaminen ”vastustajan” oppiarvoon ja sen vähätteleminen paljastaa yleensä argumenttien täydellisen puutteen, kuten tässäkin tapauksessa. Ikään kuin pitäisi olla naistutkija voidakseen arvioida naistutkimusta, tai psykoanalyytikko voidakseen arvostella psykoanalyysia. Tai aivan kuin pitäisi omaksua pseudotieteellisiä feministisiä oppeja voidakseen parantaa naisten asemaa.

Kannattaa lukea kirja, ei tyytyä selaamaan.

Saturday, September 16, 2006

Täyttääkö naistutkimus tieteen vaatimukset?

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo

Iltalehti (Sana vastaan sana –palsta) 16.9.2006, s. 22-23, sisälsi visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän ja tietokirjailija Osmo Tammisalon väittelyn naistutkimuksen tieteellisyydestä.

Tammisalo esitti naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä seuraavat argumentit:

1. Naistutkimuksessa on tapana sivuuttaa naisten ja miesten väliset biologiset erot. Geneettiset sukupuolierot näkyvät kuitenkin myös käyttäytymisessä, aivan kuten muillakin suvullisesti lisääntyvillä lajeilla.

2. Osa naistutkimuksesta on puhdasta sanamagiaa. Sukupuolet ovat muuttuneet ”gendereiksi” ja perhetunteet ”familistiseksi ideologiaksi”. Tarkat määritelmät jäävät kuitenkin tekemättä: kuka tai mikä taho on esimerkiksi ”heteronormatiivisuuden” takana ja miksi.

3. Monet naistutkijat hylkäävät perinteisen tieteen patriarkaalisena ideologiana, nostaen sukupuolen näkemystensä oikeuttajaksi. Tieteeseen tämänkaltainen omakohtaisuus ei kuulu. Tieteessä tulee pyrkiä yleispäteviin tuloksiin, joissa tutkijan asenteet vaikuttavat mahdollisimman vähän.

4. Naistutkimus on sisäsiittoista: ulkopuolista kritiikkiä ei kuunnella eikä virheellisistä käsityksistä luovuta. Hieman erehdyttävästi naistutkimukseksi kutsutaan joskus myös tilastollista sosiaalitutkimusta vaikkapa kotitöiden tekemisestä tai naisten siirtymisestä eläkkeelle. Mikäli tällaiset tutkimukset ovat päteviä, ne ovat sitä sisältämästään naistutkimuksesta huolimatta.

5. Naistutkimuksen teoriat muotoillaan niin epämääräisesti, että niitä ei voida testata. Esimerkki testattavuuden ja todellisuuden hylkäämisestä löytyy tuoreesta queer-teoreettisesta väitöskirjasta: ”Koska kaikki visuaaliset esitykset ovat rakennettuja, eivät mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.”

Monet tuntuvat kuvittelevan, että naisten tai sukupuolisten vähemmistöjen asemaa ei voitaisi parantaa ilman tällaisia pseudotieteellisiä oppeja.

***

Annamari Vänskä (A.V.) esitti seuraavat vastaväitteet, joita kommentoimme (N&T) ohessa:

A.V. Väite 1:

Kriittisyys. 1970-luvun feministinen teoria syntyi tarpeesta selvittää, millaista tietoa tieteet tarjoavat ja millaisella pohjalla niiden tiedollinen argumentaatio lepää. Osoittautui, että suurin osa tieteellisestä tiedosta perustui naisten kokemusten ja näkökulmien poissulkemiselle.

N&T Kommentti:


Paksu väite. Miten fyysikko, kemisti tai matemaatikko voisi ottaa naisnäkökulmaa mukaan? Muuttuuko alkuaineiden jaksollinen järjestelmä naistutkimuksen myötä? Mikä on parittomien ja parillisten lukujen kohtalo? Voi olla, että naisten kokemuksia ei ole ”tieteellisesti” tutkittu yhtä paljon kuin miesten kokemuksia, mutta ”suurin osa” tieteestä ei silti mitenkään voi ”perustua” naisnäkökulman puutteelle.

A.V. jatkaa:

Esimerkiksi taidehistoria on lisännyt unohdetut naistaiteilijat taidehistorian kaanoniin

N&T Kommentti:


Tämä on epäilemättä totta. Mutta kyse ei ole siitä, onko joku ihmisryhmä taidehistoriassa unohdettu, vaan siitä, onko naistutkimuksen puitteissa tehty tutkimus tiedettä. Historiaa voi tutkia monestakin näkökulmasta eikä naistutkimus ole muuta tehnyt kuin lisännyt siihen yhden subjektiivisen äänen lisää. Miten tässä oleva ”naistutkimuskomponentti” tekee juuri naisnäkökulmasta tiedettä? Eikö pikemminkin historiantutkimukseen sisältyvä OBJEKTIIVISUUDEN VAATIMUS ole ainoa tae siitä, että naistutkijoiden väitteet naistaiteilijoista voidaan hyväksyä tieteen kaanoniin? Eli se, mikä tässä alassa on tieteellistä, on siinä naistutkimuksesta huolimatta.

A.V. Väite 2:

Julkisuus. Feministiselle tutkimukselle sukupuoli on arvokas analyyttinen työväline. Sen avulla on perustellusti osoitettu, että tieteet (biologia mukaan lukien) ovat ideologisia rakennelmia, joissa maailman järjestäminen sekoittuu sukupuoli-ideologiaan.

N&T Kommentti:

Väite on puhdasta subjektivismia. Pitäisiköhän Vänskän tarjota tätä mullistavaa löydöstään NATUREEN. Lehti varmaan ottaisi tiedon innolla vastaan. Naistutkimuksen rahoittajat, herätys!

A.V. Väite 3:


Objektiivisuus. Naistutkimus on näyttänyt toteen tiedemaailmassa vallitsevan hierarkian. Se on nostanut tutkimuksen kohteiksi toisarvoisiksi leimattuja elämänalueita: muun muassa kodin, perheen ja palkkatyön.

N&T Kommentti:


Kyse ei edelleenkään ole siitä, onko tutkimuskohteiksi noussut uusia asioita – niin tapahtuu koko ajan, eikä se ole naistutkimuksen ansiota – vaan siitä, onko se hyvää tiedettä. Vänskän väite ei liity millään tavalla tieteen objektiivisuusvaatimukseen.

A.V. jatkaa:


Naistutkimus on auttanut ymmärtämään, miten sukupuoli jäsentää tiedettä, yhteiskuntaa ja ihmisten elämää.

N&T Kommentti:


Päinvastoin. Naistutkijat ovat tehneet parhaansa, jotta kaikki tämä olisi hämärtynyt mahdollisimman paljon. Lisäksi tälläkään ei ole mitään tekemistä tieteen objektiivisuusvaatimuksen kanssa.

A.V. Väite 4:


Testattavuus. Naistutkimus on osoittanut kerta toisensa perään, että niin biologia kuin luonnollisiksi ymmärretyt anatomis-fysiologiset erot ruumiiden välillä ovat historiallisia.

N&T Kommentti:

Niinhän ne ovat, evoluutiohistoriallisia. Kaikki mitä naistutkimus on asiasta esittänyt, on ollut biologisten faktojen ideologis-verbaalis-filosofisia kumoamisyrityksiä. Kuten jo pamfletissa toteamme, anatomis-fysiologiset erot ovat kestäneet historiallis-yhteiskunnallisen muutoksen hämmästyttävän hyvin. Tämä on selkeä osoitus siitä, että naistutkijoiden usein suosima sosiaalikonstruktivismi on täysin virheellinen näkemys.

A.V. jatkaa:

Se, miten naisten ja miesten ruumiit esimerkiksi biologiassa määritellään, ei ole sen oikeampi kuin se, miten ne ymmärretään vaikkapa humanistisissa tieteissä.

N&T Kommentti:

Oletetaan että näin todella olisi. Silloin humanistin pitäisi pystyä osoittamaan, että sillä, miten hän ”ymmärtää” sukupuolet, olisi jotain OBJEKTIIVISESTI havaittavia seurauksia ihmisen fysiologialle, anatomialle ja käyttäytymiselle. Jos queer-tutkija määrittelee ettei sukupuolta ole, lakkaavatko miesten ja naisten sukupuolikromosomit, -hormonit ja -rauhaset olemasta? Tästä voidaan johtaa suoraan ennuste: jos sukupuolta biologisessa mielessä ei ole, vaan se on jokaisen itse valittavissa, muuttuvat edellä mainitut ominaisuudet kun naistutkija X niin sanoo.

Koska humanistit ja naistutkijat eivät ole tottuneet pukemaan ”ymmärrystään” empiirisesti testattavien, luonnontieteellisten hypoteesien muotoon, he tulevat esittäneeksi erittäin vahvoja tosiasiaväitteitä tajuamatta sitä itse. Vestigia terrent.

A.V. jatkaa:

Kun lääketiede, biologia, humanistinen tiede tai naistutkimus muuttuu, muuttuvat myös niiden käsitykset sukupuolesta.

N&T Kommentti:


Milloin biologinen sukupuolikäsitys on viimeksi muuttunut? Miten se on vaikuttanut lääketieteeseen? Esimerkiksi filosofiassa ja naistutkimuksessa käsitys mistä tahansa muuttuu koko ajan, koska alat räikeimmillään perustuvat lähinnä mielivaltaiseen spekulaatioon, mutta biologian empiirisesti todennetut tosiasiat ovat ja pysyvät. Tämä jälleen kerran osoittaa humanistien ja naistutkijoiden väitteet sukupuolten ja/tai todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta täysin virheellisiksi.

A.V. Väite 5:


Autonomisuus ja edistyminen. Naistutkimus tarkastelee kriittisesti omia teoreettisia lähtökohtiaan ja muuttaa hypoteesejaan. Nykyinen naistutkimus korostaa naisten välisiä eroja samalla kun se purkaa käsitystä kaksinapaisesta mallista, jossa naiset ja miehet asetetaan toistensa vastakohdiksi.

N&T Kommentti:


Kuten pamfletissa osoitimme, omien lähtökohtien kriittinen tarkastelu ei tee alasta tiedettä. Vänskän mainitsemalla painotuserojen muuttumisella ei myöskään ole mitään tekemistä sen kanssa, onko ala tiedettä vai pseudotiedettä. Kuten olemme aiemmin todenneet, myös pamfletissamme, meidän mielestämme naistutkimuksen kohdalla ei voida puhua hypoteesien muodostamisesta.

Summa summarum: Vänskä osoittaa jälleen mainiosti, että keisarinnalla on edelleen vain aatteita.

Thursday, September 14, 2006

Kysymys sukupuolten "tuottamisesta"

Kirjoittanut Osmo Tammisalo

Turun yliopistolla järjestetään kuudes naistutkimuksen alaan kuuluva lesbo-, homo- ja queer-tutkimusseminaari 30.9.-1.10.2006.

Seuraavassa on ote Victoria Flanaganin seminaariesitelmän tiivistelmästä. Flanagan on tutkinut lapsille suunnattuja fiktiivisiä kertomuksia eri aikakausina:

"...cross-dressing is not unusual in literature produced for children. Cross-dressing characters regularly feature in a variety of children’s books. These span an array of different genres and socio-cultural contexts, including picture books, fairy and folk tales, junior fiction, fantasy and Young Adult novels."

Vapaa suomennos: “…ristiinpukeutuminen on yleistä lapsille tuotetussa kirjallisuudessa. Ristiinpukeutuvia hahmoja esiintyy monenlaisissa lastenkirjoissa. Ilmiö kattaa joukon eri genrejä ja sosiokulttuurisia yhteyksiä: kuvakirjoja, satuja, kansantarinoita, lastenkirjoja, fantasiaa ja nuorisokirjoja.”

Tämä herättää kysymyksiä queer-teoreettisten väitteiden perusteista. Mikäli pitää paikkaansa, että lapsille ja nuorille suunnatuissa tarinoissa on usein ristiinpukeutuvia queer-henkilöitä, miksi lapset pääsääntöisesti kuitenkin identifioivat itsensä tytöksi tai pojaksi?

Eikö queer-kuvasto lastenkirjoissa ole ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kuvat, joille altistumme, tuottavat sukupuolet?

Miksi juuri naistutkimus?

Meiltä on silloin tällöin kysytty, miksi hyökkäämme nimenomaan naistutkimuksen kimppuun. Eikö akateeminen feminismi ole niin ilmeistä poliittis-ideologista pseudotiedettä, että sen voisi jättää omaan rauhaansa?

Mielestämme asia kuitenkin monella tapaa tärkeä, jolloin kissa pitää nostaa pöydälle kaikkine karvoineen. Naistutkimuksen, kuten muidenkin ns. CULTURAL STUDIES –alojen, kevyet standardit ja löysä metodiikka heijastuvat jo yhteiskuntaan laajemminkin; relativismista ja äärikonstruktivismista hyötyvät mm. puoskarit, kreationistit ja astrologit. Kun yliopistosta tulee jatkuvasti viestiä, että totuus on vain sosiaalinen konstruktio tai että tieteellistä totuutta ei ole olemassakaan, on jokaisella lopulta oma totuutensa.

Toinen keskeinen ongelma on rahoitus. Kun melkoinen osa tieteelle suunnatusta rahoituksesta menee pseudotieteeksi katsomamme naistutkimuksen tukemiseen, on se tietenkin pois OIKEASTA TIETEESTÄ. Tätä tosiasiaa ei tule ohittaa olankohautuksella.

Kolmanneksi, kuten jo julkaisematta jätetyssä Helsingin Sanomat -vastineessamme toteamme, kritisoitavaa toki olisi myös eräissä muissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Syy, miksi valitsimme naistutkimuksen, on siis nimenomaan se, että se on erityisen räikeä esimerkki akatemiaan pesiytyneestä pseudotieteestä.

Wednesday, September 13, 2006

Naistutkimuksen neljä strategiaa

Voidaan perustellusti kysyä, miten ihmeessä äärimmäisen heikoilla tietoteoreettisilla kantimilla lepäävä naistutkimus on onnistunut lyömään itsensä läpi akatemiassa. Kirjallisuustieteilijä Daphne Patain ja tieteenhistorioitsija Noretta Koertgen sisäpiirikirjan Professing Feminism mukaan osaselitys löytyy neljästä naistutkimuksessa harrastetusta ääneen lausumattomasta strategiasta.

1. TÄYSHYLKÄYS. Täyshylkäämisessä ”patriarkaalinen”, valkoisen länsimaisen heteromiehen luoma kulttuuri tieteineen päivineen yksinkertaisesti lakaistaan maton alle, ja tilalle pystytetään uljas uusi ”naistiede”. Sukupuoli siis nostetaan näkemysten oikeuttajaksi. Strategian taustalla lienee puhdas vallanhimo: pyrkimys nousta aitoplatoniseksi filosofikuninkaaksi, joka saa kuviteltujen yhteiskunnallismoraalisten vaikutusten perusteella päättää, kenen kritiikki ja tutkimus on pätevintä.

2. SANAMAGIA. Sanamagian avulla voidaan uskotella, että nimeämällä ilmiöt uudelleen, ne muuttuvat tai katoavat. Esimerkki: kutsukaamme sukupuolta genderiksi. Näin sosiaalisesti rakentuneesta genderistä tulee ”todellisempi” kuin biologisesta sukupuolesta, vaikka todellisuudessa kahtiajako on tietysti täysin virheellinen. Sanamagiaan kuuluu myös väite siitä, että rationalismi, tiede ja objektiivisuus – kuten biologiset tosiasiat sukupuolista – ovat vain ”miehisen epistemologian” ja ”patriarkaalisen tieteen” tuotoksia, ja näin ollen subjektiivisia ja suhteellisia. Näin faktat dekonstruoidaan ja politisoidaan, toisin sanoen kielletään. Ja lopuksi tilalle luodaan vaikeaselkoinen käsiteapparaatti, joka voidaan muodin muuttuessa vaihtaa toiseen.

3. IDEOLOGINEN VALVONTA. Kun politiikan, joka perustuu ainoastaan kysymykseen ”miten se auttaa naisia?”, annetaan muokata naistutkimuksen eetosta, tuloksena on Patain ja Koertgen mukaan ideologista valvontaa. Tämä tarkoittaa jonkin ryhmän pyrkimystä saavuttaa poliittista hyötyä mistä tahansa seikasta, joka saa ryhmän identifioitumaan ryhmäksi. Hyödyn etsiminen omalle ryhmittymälle on toki yhtä vanha käytäntö kuin politiikkakin, mutta yleensä sitä ei tehdä avoimesti. Feministit sen sijaan ”ylpeästi vaativat etuoikeutettua kohtelua, väittäen, että naisten syrjimisen historia oikeuttaa erityiskohtelun.” Ilmeisesti tämä on yksi syy siihen, että naistutkimuksella on lähes kaikkialla pyhä ja loukkaamaton asema sekä ennennäkemätön immuniteetti muihin tutkimusaloihin kuuluvaa kriittisyyttä vastaan. Tieteen (ja kulttuurin) feministinen kritiikki on siis saanut etuajo-oikeuden yliopistolla. Patain ja Koertgen mukaan naistutkijoilla on myös joskus hyvinkin epäoikeudenmukaiset ja aggressiiviset keinot käytössä, kun siskoja ja veljiä masinoidaan aatteen taakse. Indoktrinaatio, pakottaminen, uhkailu ja syrjintä ovat arkipäivää akateemisessa feminismissä. Toki myös kriitikoiden kuoliaaksi vaikeneminen on suosittua.

4. BIOKIELTO. Biokielto on biologisen tiedon täydellistä sivuuttamista. Käyttäytyminen ja sukupuolierot ovat näkemyksen mukaan täysin sosiaalisesti rakentuneita, ja niitä voitaisiin helposti muuttaa ympäristötekijöitä muuttamalla. Kärjistettynä biokielto tarkoittaa sitä, että ainoana sukupuolielimenä nähdään aivot/mieli, jonka toiminta puolestaan riippuu ainoastaan yhteiskunnallisista tekijöistä.

Naistutkimuksen "objektiivisuudesta"

Naistutkimus syyllistää yleensä miehiä asiassa kuin asiassa, huomioimatta tilastoja ja tieteellisiä taustateorioita. Esimerkiksi eräitä käyttäytymispatologioita yleistetään herkästi koskemaan koko miessukupuolta.

Artikkelikokoelmassa ”Pahan tyttäret” Päivi Pollari kirjoittaa:

”Raiskaus voidaan ymmärtää äärimmäisenä osoituksena supermaskuliinisuudesta, jota yhteiskunta vaatii mieheltä. Miehiltä odotetaan aggressiivisuutta, voimaa, valtaa ja kilpailua. Kaikki nämä piirteet löytävät ilmaisuvoimansa myös seksuaalisuudessa.”

Missähän tällaista julmurimiehisyyttä vaativia yhteiskuntia on? Ainakin feministien parjaamien länsimaiden osalta tilanne on päinvastainen; miehiltä odotetaan täydellistä alistumista naisten oikkuihin.

Samassa teoksessa Sari Näre kuvaa, miten mies käyttää valtaa parisuhteessa:

”Raivoaminen ja sen virittämä fyysisen väkivallan uhka on tehokas tapa hallita suhdetta. Se aiheuttaa naisessa pelkoa, joka helposti lamauttaa, vie itseluottamuksen ja masentaa. Väkivallan kautta kohde pyritään saattamaan uhrin asemaan. Raivon- ja vihanpurkausten toisena ääripäänä on mykkäkoulu, vihamielinen vetäytyminen vuorovaikutuksesta.”

Naiset ovat tietenkin Näreen mielestä kokonaan vapaita näistä epämiellyttävistä tavoista. Minkäänlaista tilastoa ei väitteen tueksi esitetä – se jää tarkoitushakuisen mustamaalaamisen tasolle. Ikään kuin mies ei voisi pelätä, lamautua, menettää itseluottamustaan tai masentua.

Miehiä kuolee kuitenkin oman käden kautta paljon enemmän kuin naisia. Samoin on alkoholin aiheuttamissa kuolemantapauksissa. Tosiasia siis on, että nyky-yhteiskunta on miehelle pahempi paikka kuin naiselle - varsinkin nuorille miehille: "Vuonna 2003 nuoria, alle 20-vuotiaita itsemurhan tehneitä oli 52, joista miehiä oli 41."

Heinämaa, Sara & Näre, Sari (toim.) (1994): ”Pahan tyttäret – Sukupuolitettu pelko, viha ja valta”. Gaudeamus, Tampere.

Naistutkimuksen herättävä ruususen unestaan

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ei syystä tai toisesta julkaissut pamflettia koskevaa vastinettamme, joten julkaisemme laajennetun version itse.

Naistutkimusta kritisoivan pamflettimme arvio (HS 6.9.2006) on omalaatuinen, suorastaan tarkoitushakuinen. Arvioija Jakke Holvas ei puutu yhteenkään kirjassa esitettyyn tosiasiaväitteeseen tai argumenttiin. Edes kirjoitustyylimme ei saa mainintaa.

”Pamfletin virkkeet” kylläkin muistuttavat Holvaksen mielestä luontodokumentteja, mutta se ei tietenkään osoita, että biologiset väitteemme olisivat virheellisiä.

Itse asiassa olemme kovin imarreltuja siitä, että Holvas samastaa meidät tiedeyhteisön arvostamaan sir David Attenboroughiin. Innolla odotamme, milloin Tarja Halonen lyö meidät ritareiksi oivallisesta tieteen popularisoinnista.

Muutenkin Holvaksen jutussa tyydytään vain henkilöön käyvästi vihjailemaan sillä, ettemme muka hallitse aihettamme. Samoin Holvas väittää, ilmeisesti biologiaa vierovat humanisti- ja sosiaalitieteilijälukijat mielessään, että olisimme epäkriittisiä Darwinin ja Dawkinsin ihailijoita, mikä on päivänselvä olkiukko (1). Kuten todettua, yhteenkään tosiasiaväitteeseemme ei kirjoituksessa puututa.

Kritisoimisen sijasta Holvas on kysellyt kommentteja tahoilta, jotka eivät mitä ilmeisimmin ole kirjaamme lukeneet. Esimerkiksi Yrjö Haila valistaa lukijoita seuraavasti: ”Ympäristötekijät ja geenit ovat samalla viivalla.”

Sama päätelmä löytyy monesta kohdasta pamflettiamme, esimerkiksi näin: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan” (s. 94).

Korostamme pamfletissa toistuvasti ympäristön merkitystä biologisten ominaisuuksien toteutumisessa, minkä Haila olisi varmasti huomannut, jos vain olisi kirjamme lukenut.

HAILAN LAUSUNNOT eivät tule yllätyksenä. Hän on jo vuosia pelotellut ihmisiä amerikkalaisten marxistibiologien 1970-luvulla keksimällä biologisen determinismin peikolla. Ja sosiobiologit ovat aina olleet Hailalle jonkinlaisia harrastelijoita.

Vilkaisu NATURE- ja SCIENCE -tiedelehtiin osoittaa, että Haila oli ja on väärässä: sosiobiologiasta ja geenin näkökulmasta on tullut vallitseva paradigma biologiassa.

Kannattaa myös huomata, että Haila itse ei ole esittänyt ensimmäistäkään biologista selitystä ihmisen käyttäytymiselle.

Hän voisikin kertoa, mitä tekemistä hänen väitteillään ”atomistisesta ajattelusta” on esimerkiksi ihmiskoiraan mustasukkaisuuden kanssa. Hän voisi myös valottaa, onko ihmisellä geneettisiä valmiuksia insestikammoon vai ei.

TOINEN PAMFLETTIA vastaan tilattu kommentti oli Sara Heinämaalta: ”He väittävät, että naistutkimuksen on perustuttava biotieteille – ilman että esittäisivät väitteilleen empiiristä tukea tai käsitteellisiä perusteita.”

Onkohan Heinämaakaan lukenut kirjaa? Pamfletissa perustellaan perinpohjaisesti, miksi kaikki ihmistieteet ovat oikeastaan biologian haaroja. Kerromme myös, miksi naistutkijoiden tulee ottaa tosiasiat ihmisen biologiasta ja sukupuolisesta käyttäytymisestä huomioon. Utopismi ei kuulu tieteeseen – ei edes politiikkaan.

Tosiasioiden huomioiminen on kuitenkin mitä ilmeisimmin liikaa vaadittu. Kuten pamfletissa osoitamme, osa naistutkijoista noudattaa ns. biokieltoa, jossa kaikki biologiaan viittaava sivuutetaan epäolennaisena.

Evoluutiota tuntevia yksittäisiä poikkeuksia toki löytyy, myös Suomesta. Tällaisia tutkijoita vilpittömästi tuemme.

HEINÄMAA MUKAILEE myös em. biologisen determinismin peikkoa vihjaten, että jos eliö käyttäytyy vaiston varassa, se ei muka voisi pysyä totuudessa. Kaiken lisäksi jos hän olisi lukenut kirjamme, hän tietäisi, että vaistojen sijaan korostamme monessa kohtaa sitä, miten ympäristö muuttaa käyttäytymistä, myös vaistonkaltaisia tunnereaktioita.

Heinämaa ihmettelee, miksei kritiikkiä kohdenneta saman tien laajemmalle. Tätä kadumme itsekin. Vastaavaa höpötystä ovat Hailan ja Heinämaan ohella esittäneet lukuisat humanistit ja sosiaalitieteilijät. Naistutkimus ei kuitenkaan voi puolustautua sillä, että muillakin aloilla on humpuukia.

Lisäksi naistutkijoiden väitteet ovat perinteisesti olleet räikeimpiä, tuoreimpana esimerkkinä queer-teoria. Ja juuri näitä meidän pitäisi sitten katsoa sormien läpi! Ikään kuin tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia ei voitaisi kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä feministisiä teorioita.

Mikäli naistutkimuksessa on tieteen piirteitä, ne ovat siinä NAISTUTKIMUKSESTA HUOLIMATTA. Toisin sanoen mitä enemmän muiden alojen metodiikkaa, esimerkiksi tilastotiedettä, naistutkimuksen ala sisältää, sitä tieteellisempää se ipso facto on.

Jos siis naistutkimus siis haluaa olla vakavasti otettava tieteenala, sen on herättävä ruususen unestaan. Samaa voisi suositella alan epäkriittisille puolustelijoille – ja tietysti rahoittajille.

Pamflettimme pitää edelleen paikkaansa: keisarinnalla on vain aatteita. Mutta kuka uskaltaa nähdä sen?

Viitteet

(1) "Straw man" or "Straw Dog" fallacy -- Putting words in someone's mouth to make them look bad or depicting them or their ideas in such a caricatured way as to trivialize them or their ideas.

"Olkiukko"- tai "Olkikoira"-virhepäätelmä -- Laitetaan jonkun suuhun sanoja, jotta he joutuisivat huonoon valoon tai esitetään heidän ajatuksensa niin kärjistetyssä muodossa, että se mitätöi heidät tai heidän ideansa.

Pasi Malmi vastaa Kaarina Kailolle

Pasi Malmin vastaus Kaarina Kailolle on jälleen erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Lainaus:

"Lopuksi haluan sanoa, että ymmärrän Kailon näkemyksiä ehkä paremminkin kuin yllä kuvatusta käy ilmi. Olen samaa mieltä Riane Eislerin kanssa dominaatioideologian kielteisistä vaikutuksista (Eisler 1988) ja uskon, että yritysmaailmassa tarvitaan nykyisin 'naisellisia' johtamistaitoja. Maailma kuitenkin muuttuu niin nopeasti, että ne johtamistyylit, jotka vielä 20 vuotta sitten olisivat olleet leimallisesti naisellisia, alkavat olla nykyisin esimerkiksi IT-alalla ja mainosalalla täysin normaalia johtamiskäytäntöä myös useimmilla miesjohtajilla (ks. Eisler 1996 ja 2005). Tällaisessa tilanteessa niitä tulisi lakata kutsumasta naistapaiseksi johtamiseksi. Samalla tavoin maailma muuttuu nopeaa vauhtia myös esimerkiksi päihteiden käytön ja parisuhdeväkivallan osalta. On väärin kutsua tiettyjä negatiivisia käyttäytymismalleja 'hamaan ikuisuuteen' asti miestapaisiksi, jos tutkimustulokset osoittavat, että erityisesti nuoret miehet ja naiset kännäävät, pettävät, rähjäävät ja pahoinpitelevät toisiaan ja suunnilleen yhtä usein. Feministinen erilaisuusteoria onkin monessa suhteessa varsin konservatiivinen oppisuunta, sillä se pyrkii yleensä korostamaan negatiivisten miestapaisten käyttäytymismallien yleisyyttä miesten keskuudessa ja vähättelemään niiden yleisyyttä naisten keskuudessa. Tämä voidaan tulkita pyrkimykseksi säilyttää se normatiivinen ylivalta, joka naisille on muodostunut näiden stereotypioiden kautta. Samalla nämä stereotyypit myös uusintavat itseään. Ne toimivat lyömäaseena ja masentamiskeinona myös niitä miehiä kohtaan, jotka pyrkivät kehittymään androgyynisten ihanteiden mukaisesti."

Tuesday, September 12, 2006

Ekofeminismi ja irrationalismi

Kaarina Kailon edustama ekofeminismi näyttäisi tietyissä muodoissaan olevan lähinnä mystisismiä - tai suoranaista uskontoa. Suvaitsevaisuus kaikkia muita kuin länsimaisia heteromiehiä (pois lukien spirituaaliseen liikkeeseen liittyvät miehet!) kohtaan kuuluu tietenkin kuvaan:

”Liikkeenä feministinen spirituaalisuus on varsin tuore, sillä se syntyi vasta 1970–luvulla. Liikkeen tarkkarajainen määrittely on hankalaa: se on ruohonjuuritason liike, jolla ei ole katto-organisaatiota, hierarkiaa, eikä tarkasti määrättyä ja rajattua käsitystä siitä, kuka on jäsen ja kuka ei. Se ammentaa lukuisista uskonnollisista perinteistä, muttei ole sitoutunut niistä yhteenkään: ensisijainen ominaispiirre onkin juuri moninaisuus. Yhdistäviä teemoja ovat naisten ’voimaannuttaminen’ (empowerment), luonnon ja naisen sekä ylipäätään feminiinisen kunnioittaminen, sekä sukupuolisuhteiden ja -hierarkioiden historiallisen muotoutumisen pohtiminen ja tarkastelu (’sacred history’). Feministisen spirituaalisuuden sisäiset jännitteet syntyvät pitkälti juuri eroavista käsityksistä luonnon ja sosiaalisen sukupuolen (gender) tärkeydestä: myös mm. jumalatar aiheuttaa erimielisyyksiä. Kaikesta huolimatta spirituaalifeministit kuitenkin näkevät erimielisyydet lähinnä rikkautena, ja kaikkien kukkien annetaan kukkia. Kaiken kaikkiaan liikkeen rajoja on hyvin vaikeaa, muttei mahdotonta piirtää. Ellerin mukaan eräs kriteeri on yksinkertaisesti se, että nainen (miksei mieskin), joka itse katsoo kuuluvansa liikkeen piiriin, voidaan lukea spirituaalifeministiksi ... Karen J. Warren kuitenkin näkee, että ollakseen feminististä, on spirituaalisuuden sitouduttava naisten alisteisen aseman kitkemiseen sekä naisten kokemusten ja näkökulmien arvostamiseen. Lisäksi, ollakseen ekofeminististä, on spirituaalisuuden sitouduttava myös luontoa alistavien käytänteiden eliminoimiseen: vasta nämä kriteerit täyttävää spirituaalisuutta voidaan kutsua ekofeministiseksi ...” (Johanna Kiviluoto: NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä; Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004, s. 37).

-----

Ekofeminismi äärimuodossaan taantuu täysipainoiseen irrationalismiin ja oman sukupuolen palvontaan:

”Ekofeministisen spirituaalisuuden kenties keskeisin symboli naiseuden ja luonnon pyhyydelle (ja ylipäätään naiseudelle ja luonnolle) on jumalatar. Oleellisin piirre jumalattaressa on kyky edustaa kaikkea sitä, mitä perinteisesti länsimaissa on pidetty ’feminiinisenä’: luonnon pyhyys, maa ja kuu, ruumiillisuus, seksuaalisuus: jumalatar on lähellä kotia, elää luonnonkierron mukana, ja on ylipäätään löydettävissä niistä asioista, joita perinteiset uskonnot ovat pitäneet profaaneina. Tärkeä piirre feministisessä spirituaalisuudessa onkin sen sulautuminen luonnolliseen maailmaan, kaikkeen mikä on ’tämän puoleista’ ja siten perinteisesti profaania: kaikki mikä on lihallista, feminiinistä ja seksuaalista, kaikki mikä kuolee, mätänee ja maatuu, on juuri sitä, mitä feministinen spirituaalisuus pitää kaikkein pyhimpänä ja arvokkaimpana. Luonto käsitetään elävänä, usein tavalla tai toisella feminiinisenä ja monesti jumalattaren ruumiina, jolloin jumaluus nähdään kaikessa ja kaikkialla olevana, yhtä lailla luonnossa kuin naisessa itsessään. Jumalatar onkin immanentti vastakohtana
hierarkkiselle, transsendenttiselle (juutalais-kristilliselle) Jumalalle: spirituaalifeministit eivät halua ’Jahvea mekossa’, vaan jumaluuden, joka on läsnä sekä yksilössä että luonnossa ...”(mt. s. 38-39)

-----

Tosin järjen ääntäkin on naistutkimuksen sisällä kuultu, mutta Kiviluoto itse ei siitä näytä innostuvan (korostus Kiviluodon):

”Myös luonnon näkeminen feminiinisenä, usein Suurena Jumalattarena tai Äiti Maana, on herättänyt vastustusta. Kriitikot pelkäävät, että paluu Äiti Maa –ajatteluun vahvistaa kulttuurissa jo valmiiksi olevia stereotypioita naisista paitsi (potentiaalisina) äiteinä, myös alisteiseen luontoon lähemmin liittyvinä ja siten itsekin alisteisina ... Tämä ei kuitenkaan mielestäni riitä kritiikin perustaksi, sillä koko ekofeministisen spirituaalisuuden yksi keskeisiä tavoitteita on muuttaa vallalla olevia näkemyksiä naisista ja luonnosta: mikäli siis Äiti Maa –ajattelusta luovuttaisiin siksi, että se PATRIARKAALISESSA KULTTUURIKONTEKSTISSA sisältää luontoa ja naisia alistavia konnotaatioita, tarkoittaisi tämä näiden konnotaatioiden (ja siten patriarkaalisen kulttuurikontekstin) hyväksymistä sellaisenaan sen sijaan, että niitä kyseenalaistettaisiin ja pyrittäisiin muuttamaan. Länsimaisessa kulttuurissa jumalattaren palauttaminen ja palvominen onkin Elisabeth Puttickin mukaan syytä toteuttaa nimenomaan feministisestä kontekstista käsin, jotta spirituaalisuus ja sen uudet visiot voitaisiin todella juurruttaa ja integroida poliittisiin, sosiaalisiin ja ekologisiin kysymyksiin... (s. 39-40)

Queer Tiia Aarnipuun mukaan

Tiia Aarnipuun uskontotieteen pro gradu -tutkielma EI OLE MIESTÄ EIKÄ NAISTA - Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä sisältää queer-teorian tarkastelua. Oudoksuttavalta tuntuu, että Aarnipuun määrittely-yrityksessä ikään kuin asetutaan sosiaalisen konstruktivismin yläpuolelle, vaikka samaan hengenvetoon todetaan oppiäiti Judith Butlerin jalanjäljissä, että "sukupuoli on ilmiönä merkityksellisten tekojen, eleiden ja tyylien toistoa". Butlerin queer-teorian syntyyn olennaisesti vaikuttanut teos ilmestyy piakkoin suomeksi.

Seuraavassa otteita Aarnipuun tekstistä:

"Queer-käsitteen määritteleminen on lähtökohtaisesti vaikeaa, koska queer nimenomaan pyrkii välttämään sitovia määreitä. Englanninkielen sanan queer suomenkielinen merkitys on outo tai kummallinen, vieras. Sanalla on lisäksi pitkä historia halventavana homo-, bi- ja transfobisena pilkkasanana (suom. esimerkiksi ”hintti” tai ”pervo”). Halventavasta ja vihamielisestä käytöstä queer on vallattu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen omaan käyttöön, ja tänä päivänä queer voi puhujan intentioista riippuen viitata joko moninaisuutta juhlivasti tai neutraalisti esimerkiksi ei-heteroseksuaalisuuteen tai tavalla tai toisella seksuaalisesti tai sukupuolisesti valtavirrasta poikkeavaan ihmiseen tai asiaan. Näin queer toimii usein tarkemmin määrittelemättömästi sateenvarjokäsitteenä eri sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille ja näihin kuuluvien ihmisten identiteeteille tai minäkuville sekä jossain määrin myös syrjinnän vastaiselle politiikalle. Uusin merkityssisältö on noiden identiteettikategorioiden korvaaminen liikkuvammalla, muuttuvammalla ja rakentuneisuudestaan tietoisella minäkuvalla, queer-identiteetillä tai epä-identiteetillä, eräänlaisella queer-asenteella tai näkökulmalla" (s. 12).

"Performatiivinen käsitys sukupuolesta asettaa kyseenalaiseksi luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelun ja pyrkii ylittämään koko ”essentialismi vastaan konstruktionismi” -kiistan lähtemällä ajatuksesta, että sukupuoli on ilmiönä merkityksellisten tekojen, eleiden ja tyylien toistoa. Samalla tavoin kuin Foucault’n ajatuksissa vallan verkostot tuottavat subjektin luoden samalla illuusion tämän subjektin autonomisuudesta, luo Butlerin performatiivisuus illuusion jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä sukupuoliytimestä tai identiteetistä, joka säätelee noita toistuvia sukupuolitekoja ja -eleitä. Tyyliteltyjen sukupuolitekojen takaa ei kuitenkaan Butlerin mukaan löydy mitään erillistä sisäistä sukupuoliydintä, joka ohjailisi ihmisen eleitä. Yhteys ruumiinfenomenologiseen ajatteluun on helppo havaita: Merleau-Pontyn ruumiillisella subjektilla ei ole mitään erillistä ydintä tai mieltä, joka hallitsisi ja liikuttelisi ruumista, ja subjektin sukupuoli rakentuu ruumiillisena tyylinä" (s. 14)

"Performatiivisesti ymmärretty sukupuoli siis sijaitsee toistuvissa, kulttuurisesti sukupuolitetuissa teoissa ja eleissä, ei missään niiden takana. Ihminen ei kuitenkaan voi itse vapaasti valita sukupuolityyliään tai eleidensä toistamisen tapoja ... Sukupuoli on myös selviytymisstrategia. Ruumiillinen subjekti elää ja sukupuoliteot tehdään yhtäältä kulttuuristen ja kielellisten normien vaikutuksen alla ja toisaalta niihin vaikuttaen ja uusia merkityksiä antaen. Johanna Oksala (1999) huomauttaa, että yksilön ruumiillisten, elettyjen kokemusten ja kulttuurissa vallitsevien sukupuolinormien välillä on jännite. Koska sukupuolen performoiminen tapahtuu heteroseksuaalisen ja -normatiivisen hegemonian alaisuudessa, jää tuo jännite lähes näkymättömäksi niiden ihmisten elämässä, jotka ovat sukupuoleltaan, ruumiiltaan ja seksuaalisuudeltaan ikään kuin riittävän normaaleja. Jännite tulee näkyville muun muassa ei-heteroseksuaalisten ja transihmisten elämässä" (s. 14)

Vuoden naistutkimustekoa etsitään

Naistutkimus-sähköpostilistalla etsitään Vuoden naistutkimustekoa. Alla olevasta määritelmästä käy jälleen kerran ilmi, että naistutkimus on lähtökohdiltaan ideologista. Tältä pohjalta pamflettimme saattaisi kelvata Vuoden naistutkimusteoksi, koska se paljastaa kyseisen tosiasian ja edistää tiedettä. Ehdotuksia voi lähettää jäljempänä mainittuun osoitteeseen.

-----

Suomalaisen naistutkimushistorian kolmas Vuoden naistutkimusteko nimetään kuluvan vuoden marraskuussa. Palkinnon jakaa Suomen Naistutkimuksen Seura ry – Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland rf. Palkinto myönnetään teolle tai toiminnalle, joka on edistänyt ja tehnyt tunnetuksi naistutkimusta. Vuoden naistutkimusteko julkistetaan Naistutkimuspäivien yhteydessä Tampereella 17.-18.11.2006. Vuosittain järjestettävien Naistutkimuspäivien tämänvuotinen teema on ”Ääni –
Oikeus – Politiikka”.

Suomen Naistutkimuksen Seura ry – Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland rf on vuonna 1988 perustettu reilun 500 jäsenen kansallinen seura, jonka tehtävänä on edistää ja tehdä tunnetuksi naistutkimusta. Naistutkimus on monitieteinen ja tieteidenvälinen akateeminen tutkimusala, jota opetetaan Suomessa Helsingin, Joensuun, Jyväskylän, Lapin, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Naistutkimuksen tarkoituksena on lisätä tietoa siitä, kuinka sukupuoli ja sukupuolten väliset suhteet jäsentävät kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Naistutkimus tuottaa
sukupuolisensitiivistä tutkimusta, joka omalta osaltaan tasa-arvoistaa muuttuvaa yhteiskuntaamme.

Suomen Naistutkimuksen Seura ry – Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland rf julkaisee Naistutkimus – Kvinnoforskning-lehteä ja järjestää seminaareja ja kursseja, kuten jokavuotisia Naistutkimuspäiviä. Johtokunnassa ovat edustettuina maamme kaikki naistutkimusyksiköt, Naistutkimus – Kvinnoforskning-lehti sekä opiskelijat.

Vuoden naistutkimusteon valitsemisen tarkoituksena on tehdä näkyväksi esimerkiksi tieteellisiä, taiteellisia, koulutuksellisia tai populaarikulttuurisia tekoja, jotka ovat omalla tahollaan osa suomalaista tasa-arvotoimintaa. Palkinnon voi saada joko yhteisö tai yksityishenkilö. Vuoden naistutkimusteoksi 2005 valittiin Naisten Linja. Naisten Linja on valtakunnallinen puhelinlinja, joka antaa neuvontaa, ohjausta ja tukea tytöille ja naisille, jotka kokevat väkivaltaa, uhkaa tai pelkoa. Vuoden naistutkimusteon valitsee Suomen Naistutkimuksen Seura ry:n johtokunta.Vuoden naistutkimustekoa voi ehdottaa lähettämällä postia Suomen Naistutkimuksen Seura ry:lle osoitteeseen:


Suomen Naistutkimuksen Seura ry
Institutet för kvinnoforskning
20500 Åbo Akademi

Voit myös lähettää ehdotuksesi sähköpostitse:
ekinnari@abo.fi

Ehdotukset on tehtävä 15.10 mennessä.

Tätä viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin.

Työryhmän puolesta

Eva-Mikaela (Mickan) Kinnari
Sekreterare/sihteeri
Sällskapet för Kvinnoforskning i Finland - Suomen Naistutkimuksen
Seura RY.
Institutet för Kvinnoforskning
Agricolagatan 6
20500 Åbo, FI
tel.+358-2-2154 513
fax +358-2-2154 668

Kaarina Kailo vastaa Malmille

Kailo vastaa Naistutkimus-listalla Pasi Malmille, eikä lainkaan salaile ideologista lähtökohtaansa:

"Muistutan että lähtökohtani ei ole abstrakti tasa-arvo vaan ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden edellytykset, jossa sukupuolten tasavertaisuudella on keskeinen merkitys."

Kailo on aiemmin määritellyt nämä "ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden" edellytykset. Kyseessä on kieltämättä populaari esitys, mutta naistutkimuksen professorin kirjoittama. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ex-professori Kailo muotoilee jutussa mainitut edellytykset tieteen kielellä.

Kailo vs. Malmi

Pasi Malmi vastaa Kaarina Kailon kritiikkiin Naistutkimus-listalla:

"Kaarina Kailon kirjoituksista ilmeni monissa kohdin aseistariisuvaa lämminhenkisyyttä ja aatteellisuutta. Siitä huolimatta joudun nyt melko tiukkasävyisesti puolustamaan itseäni esitettyä kritiikkiä vastaan sekä lisäksi osoittamaan eräitä ajatus- ja argumentaatiovirheitä Kailon kirjoituksessa."

Malmin tiukka vastaus kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuudessaan. Se löytyy täältä.

Monday, September 11, 2006

Lyhyt johdatus sanamagiaan

Yksi naistutkimuksen keskeinen strategia on "sanamagia". Osoitamme tässä lyhyesti, miten se toimii käytännössä. Sanamagian taustalla on diskurssianalyysi.

Johanna Kiviluodon esitys naistutkimuksessa harjoitetusta diskurssianalyysista on seuraavanlainen (Johanna Kiviluoto: NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä; Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004).

”Vaikka olen itse sitoutunut ekofeministiseen projektiin, olen soveltanut tutkimukseni perustana olevaa aineistoa läpikäydessäni kriittisen diskurssianalyysin periaatteita. Sekä diskurssin että diskurssianalyysin määrittely ovat tehtävänä haasteellisia, sillä molempia leimaa terminologinen hajanaisuus ja heterogeenisyys. Itse olen päätynyt työssäni myötäilemään Heikki Pesosen määritelmiä: Pesonen tarkoittaa diskurssilla ’kiteytynyttä ajattelutapojen, käsitysten (kuten arvot, normit ja asenteet) ja olettamusten kokonaisuutta, jota ylläpidetään erilaisten sosiaalisten instituutioiden avulla.’ Diskurssianalyysilla hän puolestaan tarkoittaa tutkimusta, jossa erilaisia puhuttuja ja/tai kirjoitettuja tekstejä analysoimalla haetaan sosiaalisesta todellisuudesta erilaisia diskursseja sekä tutkitaan niiden yhteiskunnallisia ja kulttuurisia merkityksiä. Pesonen toteaa määritelmiensä pohjautuvan paitsi jälkistrukturalistiseen eli kriittiseen diskurssin tutkimukseen, niin myös feministisen teorian tapaan käsittää kielen ja todellisuuden suhteita... Mutta mitä sitten on kriittinen diskurssianalyysi, ja miten sitä käytetään tässä tutkimuksessa?”

”Teun A. van Dijkin mukaan kriittinen diskurssianalyysi syntyi 1980-luvulla vastalauseena sen astiselle kielitieteen perinteelle, joka keskittyi tutkimaan kieltä lähinnä konteksteistaan irroitettuina abstrakteina lauserakenteina, joilla ei ollut juuri tekemistä kielen varsinaisten käyttäjien tai käyttötilanteiden kanssa. Ensimmäinen askel kohti kriittistä diskurssianalyysiä otettiin, kun huomiota alettiin kiinnittää paitsi kielenkäyttötilanteisiin, myös siihen, mikä merkitys kielen käyttäjän sosiaalisella taustalla – luokalla, sukupuolella, rodulla, iällä, ammatilla tai asemalla – oli kielen käyttämiselle. Tutkimus oli kuitenkin edelleen lähinnä deskriptiivistä, eikä ottanut kantaa kielenkäyttötilanteissa esiintyviin erilaisiin poliittisiin ja sosiaalisiin valtasuhteisiin, saati että olisi niitä systemaattisesti tutkinut. Varsinainen kriittinen diskurssianalyysi toikin muotoutuessaan mukanaan kokonaan uudenlaisen paradigman: sen sijaan, että tutkimusta ohjaisi jokin tietty teoria tai edes aineisto, otettiin lähtökohdaksi ongelmalähtöisyys. Tavoitteeksi ei tullut niinkään uusien teorioiden luominen kuin yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevien relevanttien ja rakenteellisten ongelmien kriittinen analysointi. Perusoletuksena on, että monet näistä ongelmista ovat itsessään kielellisiä tai diskursiivisia: niitä ilmaistaan, säädetään, tuotetaan ja
laillistetaan puheessa ja teksteissä. Van Dijkin mukaan näiden ongelmien kriittinen analysointi voi osaltaan auttaa paitsi ongelmien arvioimisessa, niin mahdollisesti myös niiden ratkaisemisessa ...”

Tästä onkin varsin lyhyt matka täydelliseen sosiaalikonstruktivismiin (korostus meidän):

”Van Dijkin mukaan yhteiskunta on täynnä sosiaalisia suhteita, joita luonnehtivat termit ’valta’, ’dominanssi’, ’hyväksikäyttö’, ’manipulaatio’ ja ’sorto’. Nämä muodostavat osittain toisiinsa nivoutuvan systeemin, joka paitsi näyttäytyy ja ilmaisee itseään tekstin ja puheen kautta, NIIN MYÖS MUOTOILEE JA TUOTTAA NIITÄ ... Tämä ajatus kielestä kaksisuuntaisena löytyy myös feministisestä jälkistrukturalismista. Chris Weedonin mukaan jälkistrukturalistisessa ajattelussa kieli nähdään jonain, joka ei niinkään heijasta valmiiksi olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta KUIN MÄÄRÄÄ TAI PERUSTAA SEN. Toisin sanoen sosiaalisella todellisuudella ei ole kiinteitä, sisäisiä merkityksiä, joita kieli vain ilmaisisi tai heijastaisi. Sama pätee myös subjektiuteen ja tietoisuuteen, jotka nekin KIELEN KAUTTA SOSIAALISESTI RAKENTUNEINA, EI MINÄÄN SISÄSYNTYISINÄ TAI GENEETTISESTI MÄÄRÄYTYVINÄ. Weedonin mukaan kieli ei ole abstrakti systeemi, joka kuvaisi jo olemassa olevia merkityksiä: sen sijaan kieli on aina sosiaalisesti ja historiallisesti paikantuneena erilaisiin diskursseihin.”

”Ajatus kielen kontekstuaalisuudesta juontaa juurensa Ferdinand de Saussuren merkkiteoriaan. Saussuren mukaan kieli koostuu merkkijonoista, ja jokainen merkki koostuu sekä merkitsijästä (ääni, kuva tai kirjoittu sana) että merkitystä (jota edellinen kuvaa). Näiden kahden välinen suhde toisiinsa on mielivaltainen: äänne, kuva tai sana jolla jotain asiaa kuvataan määrittyy aina suhteessa muihin merkkeihin. Näin ollen esimerkiksi merkitsijä ’huora’ ei omaa itsessään minkäänlaista luonnollista tai sisäistä merkitystä: se saa merkityksensä vasta suhteessa muihin naiseuden merkitsijöihin kuten ’äiti’ tai ’neitsyt’... Kieli näyttäytyy saussurelaisessa tarkastelussa varsin kontekstuaalisena, mikä onkin diskurssianalyysin yksi peruslähtökohdista. Kieli nähdään ikään kuin suhteiden verkkona: systeeminä, jossa merkitsijöiden ja merkittyjen suhteet eivät ole lukkoonlyötyjä, olemuksellisia tai muuttumattomia, vaan määriteltyjä, sovittuja ja siten koko ajan uudelleensovittavissa olevia ...”

Viime kädessä siis kieltä muuttamalla todellisuuskin muuttuu:

”Feministisessä jälkistrukturalistisessa teoriassa kieli on näin ollen poliittisen kamppailun taistelukenttä. Kieli on paitsi systeemi, jossa merkitykset ovat sattumanvaraisia ja sosiaalisesti tuotettuja, niin myös jotain, joka esiintyy historiallisesti spesifeissä diskursseissa. Nämä erilaiset diskurssit käyvät keskenään jatkuvaa valtakamppailua, jossa taistelua käydään johtavasta tavasta paitsi organisoida yhteiskunnallisia instituutioita ja prosesseja, myös antaa merkityksiä ympäröivälle todellisuudelle. Kieli tarjoaa ihmisille erilaisia diskursiivisia positioita, joiden kautta hahmottaa ja elää elämäänsä: kuinka ihmiset valitsevat positionsa riippuu puolestaan paitsi tarjolla olevien diskurssien sosiaalisesta vallasta, niin myös sekä pääsystä näihin diskursseihin että niiden edustamien intressien polittisesta voimasta” (s. 9-11).

Tässä lyhyesti kaava sille, miten tieteestä tulee politiikkaa, ”positioita”. Koska kommunikaatio tapahtuu väistämättä kielen kautta, ei tarvitse kuin lanseerata muodikas käsiteapparaatti ja käyttää sitä akateemisessa diskurssissa. Hankittu ”sosiaalinen valta” tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen diskurssi ”antaa merkityksiä ympäröivälle todellisuudelle” ja on siis ”totta”.

Pamfletissamme kerromme, että akateemiseen feminismiin kriittisesti suhtautuvat Daphne Patai ja Noretta Koertge kutsuvat teoksessaan "Professing Feminism: Cautionary Tales from the Strange World of Women's Studies"tätä mekanismia sanamagiaksi. Sanamagian avulla voidaan uskotella, että nimeämällä ilmiöt uudelleen, ne muuttuvat tai katoavat. Esimerkki: kutsukaamme sukupuolta ’genderiksi’. Näin sosiaalisesti rakentuneesta 'genderistä' tulee ”todellisempi” kuin biologisesta sukupuolesta, vaikka todellisuudessa kahtiajako on täysin virheellinen. Sanamagiaan kuuluu myös väite siitä, että rationalismi, tiede ja objektiivisuus – kuten biologiset tosiasiat sukupuolista – ovat vain ”miehisen epistemologian” ja ”patriarkaalisen tieteen” tuotoksia, ja näin ollen subjektiivisia ja suhteellisia. Näin faktat dekonstruoidaan ja politisoidaan, toisin sanoen kielletään. Ja lopuksi tilalle luodaan vaikeaselkoinen postmoderni käsiteapparaatti, joka voidaan muodin muuttuessa vaihtaa toiseen.

Johanna Kiviluodon teesien tarkastelua

Kun haluaa perehtyä siihen, mitä naistutkimuksen saralla on tulossa, kannattaa tarkastella nuorten kykyjen opinnäytetöitä. Käsittelimme jo pamfletissa Johanna Kiviluodon teosta NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä (Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004), mutta tässä voimme tutkistella sitä hieman yksityiskohtaisemmin. Näyttää vahvasti siltä, että muutosta tieteelliseen suuntaan ei edelleenkään ole naistutkimuksen näköpiirissä.

Kiviluodon pro gradu -tutkielma osoittaa kiistatta, että naistutkimus vieroo objektiivisuuden käsitettä, mikä tietenkin paljastaa teesimme naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä oikeaksi:

”Feministinen teoria on kyseenalaistanut valistusfilosofian myötä tietoon liitetyn objektiivisuuden periaatteen, vaikka sen omat historialliset juuret ovat samaisessa perinteessä. Tämän myötä feministisessä tutkimuksessa kulkee kaksi rinnakkaista ja päällekkäistä keskustelua: samaan aikaan kun feministinen teoria muotoutuu oppositiosuhteessa ’ulospäin’, suhteessa kritiikin kohteena oleviin ajatusrakennelmiin ja instituutioihin, on käynnissä jatkuva ’sisäinen’ keskustelu. Tämän sisäisen keskustelun kautta paitsi ’tarkastellaan tieteen valtavirran kanssa käydyn dialogin ehtoja ja tavoitteita’, niin myös ’itsekriittisesti pohditaan vaihtoehtoisen tiedon tuottamisen lähtökohtia’... Tällaisen jatkuvan sisäinen dialogin ansiosta feministinen teorianmuodostus on jatkuvassa liikkeessä; se myös takaa omalta osaltaan itsetietoisuuden ja itsekritiikin ...” (s. 6-7).

Tähän voidaan todeta, että sisäinen dialogi ei riitä takaamaan itsetietoisuutta ja itsekritiikkiä. Kuten jo pamfletissa mainitsimme, vertauskohtana voidaan käyttää kreationismia. Kreationistit pohtivat ”vaihtoehtoisia tiedon tuottamisen lähtökohtia” siinä missä naistutkijatkin, mutta tämä ei tietenkään tee kreationismista tiedettä.

Kiviluoto paljastaa myös sumeilematta omat taustaoletuksensa, puutteensa ja toiveensa – ja subjektiivisuutensa:

”Tutkielmani syntyyn on pitkälti vaikuttanut oma vihreä aatemaailmani: luonto on ollut lähellä sydäntäni niin kauan kuin jaksan muistaa, ja siksi pidän kaikkea ympäristönsuojeluun ja luontoon liittyvää tärkeänä. Paitsi vihreä, on lähestymistapani asioihin myös feministinen: nämä kaksi näkökulmaa yhtyvät ekofeminismissä, joka on siis sekä tutkielmani aihe että sen viitekehys. Olen joutunut pohtimaan omia näkökulmiani ja motiivejani ja niiden vaikutusta tutkimukseeni; toisaalta, feministisen perinteen mukaisesti olen sitä mieltä, ettei mikään tutkimus voi olla täysin arvovapaata ja objektiivista. Näin ollen en näe ongelmana avointa sitoutumista tiettyyn näkökulmaan: en siis aio sulloa omia lähtökohtiani kaapin perukoille piiloon gradun teon ajaksi, sillä se olisi paitsi itseni, myös lukijan huijaamista. En myöskään usko, että pystyisin tekemään Evelyn Fox Kellerin analysoiman rationaalisen tieteenihanteen mukaista tutkimusta, jossa tietävä subjekti ja tutkittava objekti kuuluvat ikään kuin eri maailmoihin... En halua ’hallita’ tutkimuskohdettani etäännyttämällä itseni siitä tarpeeksi kauas nähdäkseni sen kokonaan. Sen sijaan koen Donna Harawayn ehdottaman feministisen objektiivisuuden enemmän omakseni; ovathan sen perustana ’kyseenalaistaminen, purkaminen, intohimoinen rakentaminen, yhteyksien luominen sekä toivo muutoksesta tiedon tuottamisen järjestelmässä’” (s. 13).

Toivossa voi kenties olla hyvä elää, mutta tieteen metodiikkaan moinen muutos ei kuulu. Tieteellisen tiedon kuuluu olla objektiivista, muuten se ei ole tietoa. Mutta kuten pamfletistamme käy ilmi, naistutkimuksessa tieto tarkoittaa jotain aivan muuta. Se on ideologiaa. Tätä on myös Harawayn "feministinen objektiivisuus", tuo contradictio in adiecto par excellence. Kiviluotokaan ei lainkaan salaile kaiken feminismin ja siten vääjäämättä myös naistutkimuksen poliittisuutta:

”Feminismin – minkä tahansa feminismin – valitseminen teoreettiseksi viitekehykseksi ei ole ongelmatonta sen luonteen vuoksi: feminismi on poliittista. Se ei ole objektiivinen, staattinen teoria, jonka avulla voidaan hahmottaa jotain asiaa ja jättää se sitten sikseen. Feminismi on politiikkaa, jonka päämääränä on muuttaa vallitsevia valtasuhteita kaikilla elämän osa-alueilla, oli kyseessä sitten perhe, koulutus, hyvinvointi, työ, politiikka, kulttuuri tai vapaa-aika ... ekofeminismin mukaisesti lisään luetteloon vielä suhtautumisemme luontoon. Jotta muutos on mahdollista, on ensin löydettävä teoria, jonka avulla voidaan ymmärtää miksi ja miten ihmiset sortavat paitsi toisiaan, myös luontoa ... ”

Jo lähtökuopissa on siis päivänselvää, ettei naistutkimus mitenkään kykene tieteen edellyttämään objektiivisuuteen:

”Feminististä teoriaa ja käytäntöä on usein vaikeaa erottaa toisistaan: lähtökohtana on olettamus, että henkilökohtainen on poliittista. Perustan muodostavat (naisten) subjektiiviset ja jokapäiväiset kokemukset, joiden pohjalta patriarkaalisia merkityksiä ja arvoja voidaan uudelleen määritellä ja vastustaa. Tätä kautta feminismi synnyttää uusia teoreettisia näkökulmia, joiden avulla vallitsevia käytänteitä voidaan kritisoida ja uusia vaihtoehtoja tuoda esiin ...”

Samoin tieteeseen olennaisesti kuuluva kritiikki ohitetaan tylysti ”pata-kattilaa-soimaa”-perustelulla, joka lisäksi ei pidä paikkaansa:

”Naisten nostaminen tutkimuskohteeksi on kirvoittanut positivistista... kritiikkiä feminististä tutkimusta kohtaan, sillä sen ei katsota täyttävän tieteen kaksinaista yleistettävyysperiaatetta. Feministit ovat vastanneet kritiikkiin osoittamalla, ettei kaikkien ideaalien mukainen tiedekään täytä omia vaatimuksiaan, sillä yleensä esimerkiksi ihmistä tutkittaessa on tutkittu vain miehiä: tällöin ongelmaksi nouseekin patriarkaalisen tieteen oikeutus, mikäli mittana pidetään sen itsensä asettamaa yleistettävyysperiaatteen vaatimusta mahdollisimman kattavasta säännönmukaisuudesta" (s. 14).

Ihmistä tutkittaessa on ainakin biologiassa aina tutkittu myös naisia. Evoluutiopsykologiassa ja sosiobiologiassa on tutkittu alusta asti myös homoja ja lesboja. Kiviluodon väitteet eivät siis yksinkertaisesti kestä päivänvaloa. Naistutkimuksen sisäisessä diskurssissa ne kuitenkin eittämättä herättävät riemua. Meitä ei paljon naurata.

Pasi Malmin feminismi-analyysia

Tutkija Pasi Malmi analysoi hiljattain feminismiä Naistutkimus-sähköpostilistalla todella terävästi. Vastaukset löytyvät kyseiseltä sähköpostilistalta, joka löytyy kätevästi linkeistämme.

-----

Linkki Malmin kirjoitukseen

Date:         Mon, 4 Sep 2006 16:51:36 +0300
Reply-To:     Pasi Malmi <[log in to unmask]>
Sender:       Naistutkimuksen tiedotuskanava ja keskusteluareena
              <[log in to unmask]>
From:         Pasi Malmi <[log in to unmask]>
Subject:      Donna Haraway on jumalatar ja Sandra Bem on ...
Comments: To: [log in to unmask]
Content-Type: multipart/mixed;

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia:

1. Onko Donna Haraway on jumalatar, jota modernien miesasia-aktivistien tulisi palvoa? 

2. Pitäisikö Sandra Bem julistaa miesten suojeluspyhimykseksi?

3. Edustavatko Hilkka Pietilä ja Kaarina Kailo kenties hieman seksististä, konservatiivista ja normatiivisesti ahdasmielistä feminismiä, joka on vastakkainen Harawayn ja Bemin feminismille?

Pietilän ja Kailon feminismi näyttäisi luokittuvan maternalismin, kulttuurifeminismin, standpoint feminismin ja erilaisuusteorian piiriin, minkä lisäksi molempien kirjoituksista kuultaa myös ns. käänteistrategia, joka arvottaa feminiinisyyden ja naiset korkeammalle kuin maskuliinisuuden ja miehet. Koska tämä saattaa olla pelkkää omaa virhetulkintaani, keskityn tässä kirjoituksessa kritisoimaan hieman yleisemmällä tasolla maternalistista mieskäsitystä toisaalta postmodernin feminismin näkökulmasta (Haraway) ja toisaalta angdrogyynisyysajattelun pohjalta (Bem). 

Maternalistit – jota käytän yleisnimityksenä maternalisteista, kulttuurifeministeistä, stand-point-feministeistä, erilaisuusteoreetikoista ja käänteisstrategian kannattajista – korostavat miesten ja naisten välisiä eroja. Vaikka kyse ei olekaan biologisten erojen korostamisesta, he korostavat silti miesten ja naisten perustavanlaatuista (opittua) erilaisuutta. Naiset kuvataan äidillisiksi, hoivaaviksi, väkivallattomiksi, vastuullisiksi, epäitsekkäiksi ja tunnesensitiivisiksi, kun taas miehet stereotypisoidaan kilpailullisiksi, koviksi, etäisiksi, laskelmoiviksi ja aggressiivisiksi sekä selvästi myös naisia väkivaltaisemmiksi. Naiset kuvataan symbolisella tasolla pehmeäksi ja lempeäksi ”äiti maaksi”, jota itsekkäät, väkivaltaiset ja teknologiaorientoituneet miehet raiskaavat. Näiden stereotypisointien jälkeen naisellisuus asetetaan yleisellä tasolla miehisyyttä arvokkaammaksi ja hyödyllisemmäksi kategoriaksi, ja tämä maternalistien muodostama stereotyyppinen naisellisuus asetetaan ihmisen malliksi ja normiksi (ks. Kuusipalo 2002, p. 210-4 ja Jallinoja 2004). Maternalistisella ajattelulla on kytkentöjä myös lesbofeminismiin, joka kääntää heterouden ja homoseksuaalisuuden välisen hierarkian ylösalaisin ja tekee lesboseksistä ja klitoraalisesta seksistä normin, samalla kun penetratiivinen seksi määrittyy alempiarvoiseksi seksiksi (ks. Koivunen & Liljeström 2004).

Harawayn mukaan maternalistisen kuvaaman stereotyyppisen naisellisuuden asettaminen ihmisen malliksi on vanhanaikaisia sukupuolirooleja vahvistavaa ja siten konservatiivista, ei siis rooleja kyseenalaistavaa ja purkavaa. Tällainen maternalismi – kuten lesboutta ylistävä femisismikin – on  myös ahdasmielistä ja normatiivista miesten ja naisten pakottamista yhden ainoan stereotyypin tai normin sisälle. Tämä normatiivinen ahdasmielisyys ilmenee mm. siinä, miten maternalistit kritisoivat niitä naisia, jotka etenevät politiikassa tai työelämässä perinteisten ”miehisten keinojen” avulla, ilmentämättä sitä ainoaa aitoa ja oikeaa naisellisuutta eli maternalistista naisellisuutta.

Myös Sandra Bemin ajattelu eroaa totaalisesti maternalismista. Siinä missä maternalistit näkevät maskuliinisuuden lähes yksinomaan kielteisenä ilmiönä, Bem asettaa omassa androgynia-ajattelussaan positiiviset maskuliiniset ja feminiiniset piirteet kaikkien ihmisten ihanteeksi. Sen sijaan, että hän vaatisi yksinomaan miehiä oppimaan ”pehmeää ja äidillistä johtamista ja naisellisia ihmissuhdetaitoja”, hänen androgyniamallinsa vaatii myös naisia oppimaan ”terävää, jämptiä ja suorasukaista miesjohtajuutta”. Bemin ajattelu on aidosti emansipatorista, sillä se vapauttaa miehet maternalistien ja patriarkkojen yhdessä rakentamien stereotypioiden kahleista (emansipaation käsite tarkoitti alun perin miesten vapautumista patriarkkojen vallasta). Bemin ajattelu antaa myös synninpäästön Satu Huberille, Suvi-Anne Siimekselle sekä muille naisille, jotka ovat maternalistien mielestä oppineet ”liikaa” miehisiä taitoja tai jotka ovat edenneet urallaan näiden miehisten taitojen avulla.

Harawayn postmodernia feminismiä voidaan pitää myös miesten suojakilpenä stand-point feminismiin perustuvaa liioittelevaa ja yksinkertaistavaa patriarkaattiteoriaa vastaan. Haraway korostaa, että maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat sosiaalisia konstruktioita, jotka saattavat ilmetä eri maissa, eri alueilla, eri yhteiskuntaluokissa, eri ikäryhmissä ja eri aikakausina erilaisessa muodossa. Esimerkiksi Espoossa 52% kunnanvaltuuston jäsenistä on naisia, kun taas Ivalossa vain 8%. Vastaavasti miesten halukkuus isyyslomien pitämiseen vaihtelee rajusti sosiaaliryhmittäin siten, että korkeasti koulutetut nuoret miehet ovat erittäin aktiivisia isyyslomien pitäjiä vaikka työläismiesten mieskuvaan isyyslomat eivät kunnolla vielä mahdukaan. Postmodernin feminismin moninaisuutta korostavasta näkökulmasta olisi siis hyvin varomatonta yleistämistä, mikäli 2000-luvun nuoret akateemiset espoolaismiehet pyrittäisiin leimaamaan samanlaisiksi ”etäisiksi isiksi”, ”ihmissuhdetaidottomiksi laskelmoijiksi” tai ”sovinisteiksi”, joiksi miehet yleisesti ottaen leimataan maternalistien toimesta. Samalla tavoin olisi erittäin varomatonta väittää, että Espoo on patriarkaatti, jossa miehet sortavat naisia - ainakaan sen enempää kuin naiset miehiä. Postmoderni feminismi tunnustaakin sen, että sorto voi kohdistua yhtaikaisesti moniin eri ihmisryhmiin, ja että joissain tilanteissa nimenomaan miehet voivat olla syrjinnän kohteena - eikä tämä koske vain mustaihoisia sekä homomiehiä. Postmoderni feminismi ei siis hyväksy väitteitä siitä, että ”elämme patriarkaatissa”, ellei samalla tunnusteta sitä, että patriarkaatin rinnalla saattaa vaikuttaa myös matriarkaalisia rakenteita.

Postmodernin feminismin miesmyönteinen näkökulma ilmenee selvästi myös Harawayn käsityksestä, jonka mukaan ei ole mitään syytä olettaa, että sorrettujen ihmisryhmien näkemykset, tiedot, moraalikäsitykset tai ideologiat olisivat jotenkin puhtaampia tai viattomampia kuin sortajienkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että maternalistien pyrkimykset naisellisuuden ylistämiseksi ja maskuliinisuuden kritisoimiseksi tulee nähdä lähinnä pyrkimyksenä naisten normatiivisen vallan kasvattamiseksi. Kyse on siis valtapelistä, vaikka tämä pyritäänkin toisinaan piilottamaan naistutkimuksen tieteellisen statuksen taakse. 

Lopuksi haluan antaa puheenvuoron Hilkka Pietilälle ja Kaarina Kailolle. Olen kiinnostunut kuulemaan, olenko tehnyt oikein luokitellessani heidät maternalisteiksi sekä kulttuurifeminismin, stand-point-epistemologian, erilaisuusteorian ja käänteisstrategian kannattajiksi? Haluaisin myös tietää, vastustavatko he edellä kuvattuja postmodernin feminismin sekä Sandra Bemin ajatusmalleja. 

HTL Pasi Malmi

Keskeisimmät lähteet: 

Kuusipalo, Jaana (2002) ”Mikä on se tasa-arvo, jota tasa-arvopolitiikka tavoittelee?”, writing in  ”Tasa-arvopolitiikan haasteet” (edited by Anne-Maria Holli, Terhi Saarikoski and Elina Sana). Tasa-arvoasiain neuvottelukunta. Finnish Ministry of Social Affairs. WSOY.

Jallinoja, Riitta (2004)   Kirjoitus seminaariraportissa "Maailma naisen silmin". Suomalais-karjalainen foorumi.

PS. Mikäli Jaan Kuusipalo tai Riitta Jallinoja lukevat tämän, olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan heidän kommenttinsa aiheeseen.

Pseudotieteen piirteitä naistutkimuksessa ja humanismissa

Pamfletissamme "Keisarinnan uudet (v)aatteet - Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta" (Terra Cognita 2006) osoitamme, että naistutkijat esittävät toistuvasti luonnontieteellisen selvityksen piiriin kuuluvia väittämiä mm. kehityspsykologiasta. Naistutkijat eivät tietenkään ole yksin: monet humanistisesti suuntautuneet tutkijat ovat eksyneet luonnontieteen alueelle kuitenkaan hyväksymättä alan keskeistä käsitteistöä, teoria-aineistoa ja evidenssiä. Mutta vaikka tällaisia tiedevihamielisiä yksilöitä yliopistoistamme löytyykin, kyseisten tutkijoiden ei pidä ihmetellä, jos heitä ei enää oteta luonnontieteen puolella vakavasti.

Valitettavan usein mainitunlaisista tutkijoista tulee katkeroituneita pseudotieteilijöitä, jotka ovat vakuuttuneet lähinnä omasta neroudestaan. Tällainen tutkija näyttää hyökkäävän vallitsevaa näkemystä vastaan vain sen tähden, että se on niin ylivoimainen. Usein hän löytää vallitsevasta näkemystä myös moraalisesti tuomittavia aineksia. Tähän sisältyy tietynlaista toisinajattelun sankariromantiikkaa. Tämä lienee yksi lisäsyy siihen, miksi valtavirtaa vastaan hyökkäävä pseudotieteilijä – oli hän naistutkija tai psykoanalyytikko – saa epätieteellisille opeilleen helposti herkkäuskoisia kannattajia ja puolestapuhujia. Tällainen tutkija ja hänen seuraajansa käyttävät pääsääntöisesti ITSEÄÄN mittapuuna teorioilleen.

Tieteen kannalta heidän suurimpia ongelmiaan on siis se, että he tekevät itsestään tiedettä, ja haluavat implisiittisesti LEGITIMOIDA OMAN IDENTITEETTINSÄ JA OMAT NÄKEMYKSENSÄ, tehdä NIISTÄ valtavirtaa. Tällainen tutkija ja hänen seuraajansa toimivat subjektiivisesti ”musta tuntuu” -pohjalta. Valtavirta, sen tukena olevasta massiivisesta empiirisestä evidenssistä riippumatta, kielletään kategorisesti, tai vaihtoehtoisesti vaietaan kuoliaaksi.

Tieteellinen auktoriteetti ja intellektuellin status on siis monissa tapauksissa hankittu epätieteellisin keinoin, subjektivismilla, moralismilla, politisoinnilla ja dekonstruoinnilla. Naistutkimuksessa vaivalloisempi metodiikka hylättiin, kunnes lopulta päädyttiin tilanteeseen, jossa ”tieteen” tekemiseen riittää pelkkä kirjoitustaito, retoriikka ja oikeanlainen poljento teksteissä.

John Stuart Mill ja keskustelun tärkeys

Kieltäytyminen kuuntelemasta jotain mielipidettä sen tähden, että on vakuuttunut sen virheellisyydestä, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista.

-John Stuart Mill (1859)

Mitä on pseudotiede?

Mikä on pseudo- eli näennäistiede?

- Tieteellisenä esiintyvä oppi, joka ei täytä tieteellisyyden kriteerejä

• Subjektiivista: tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee

• Testaamatonta: väitteiden pätevyyttä ei voi yleisesti todentaa; tutkimusta ei voida toistaa

• Ei-julkista: väitteet, tutkimustulokset tai menetelmät salaisia

• Kritiikitöntä: väitteiden hyväksyminen ilman kriittistä tarkastelua

• Pysähtynyttä: virheellisiä käsityksiä ei hylätä

• Riippuvainen ei-tiedollisista perusteista: totta on se, mikä on eettisesti, poliittisesti, uskonnollisesti tai ideologisesti suotavaa

Tieteellisenä esiintyminen tuo vakuuttavuutta ja yhteiskunnallista uskottavuutta!

Lähde: Skepsiksen Kysy ja kyseenalaista -kalvosarja (Selin, Salmi et al. 2005, kalvo 9)

Sitaatteja Antu Soraisen väitöskirjasta

Esitämme seuraavassa joitakin lainauksia teoksesta: Antu Sorainen: "Rikollisia sattumalta? - Naisten keskinäistä haureutta koskevat oikeudenkäynnit 1950-luvun Itä-Suomessa" (Yliopistopaino 2005, Helsinki).

Näiden sitaattien pohjalta kysymme, kuten pamfletissamme, mitä tekemistä tällä on tieteen kanssa.

Sorainen määrittelee queer-tutkimuksen näin:

”Queer-tutkimus on nimitys monitieteiselle tutkimusalalle, joka lesbo- ja homotutkimuksen jalanjäljissä purkaa vallitsevia tapoja puhua seksuaalisuudesta, identiteeteistä ja vallasta. Se kyseenalaistaa seksuaalisten kategorioiden ja heteronormatiivisen sukupuolijärjestelmän perusteita ja tutkii lesbo-, homo-, bi-, trans- ja heteroseksuaalisuuksien syntyä ja historiallisia ehtoja... Queer viittaa epäonniseen identifioitumiseen sukupuoli- ja seksuaalisten identiteettien kategorioihin... Queer-tutkimus kyseenalaistaa seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteisiin liittyviä, ylihistoriallisina ja liikkumattomina pidettyjä käsitteitä ja normeja, joiden liikkeeseen pano tuottaa siirtymiä diskursseissa ja valtasuhteissa. Queer-tutkimuksen ja -teorioiden juuret ovat lähinnä poststrukturalismissa ja postmodernissa teoreettisessa ajattelussa ...” (s. 23-24).

Queer-teoriaan on sisäänrakennettuna ajatus sosiaalisesta konstruktivismista:

”’Lesbo’ ja ’homoseksuaali’ ovat länsieurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten homoseksuaalien vapautustaistelijoiden yhdessä lääkäreiden, seksologien ja kriminologien 1800-1900-lukujen taitteessa luomia kategorioita ja tietämyksiä ... Queer-tutkimus katsoo noita historiallisia konstruktioita luomuksina, joita ovat pitäneet koossa erilaiset diskurssit, ei vähiten lesbo- ja homohistoriankirjoituksen kaanon ... Samaan aikaan kyseiset identiteetit ovat kuitenkin monille ihmisille verisesti totta puuttuvien ihmisoikeuksien todellisina kategorioina ... Lainsäädännön ja lääketieteen heteronormatiivista muottia rikkovat ihmiset joutuvat nykyäänkin usein normatiivisen kontrollin kohteeksi, jolleivät suorastaan lainsuojattomiksi ja rangaistusten kohteeksi ...” (s. 24).

Näin Sorainen kuvaa heteronormatiivisuutta:

”Heteronormatiivisuus ideologiana asettaa tietynlaisen heteroseksuaalisuuden normiksi ja merkitsee muut seksuaalisuudet toisiksi. Se kontrolloi myös heteroseksuaalisuutta ja hankaloittaa ylipäätään ihmisten elämää. Heteronormatiivisuus tarkoittaa siis eri asiaa kuin heteroseksuaalisuus. Sellaisetkin asiat, joilla näyttää olevan hyvin vähän tekemistä seksuaalisuuden kanssa – kuten oman elämän narratiivi – voivat olla heteronormatiivisia. Toisin kuin heteroseksuaalisuus, joka järjestää itsensä vastakohdaksi homoseksuaalisuuden, heteronormatiivisuus ei luo vastinparikseen homonormatiivisuutta. Se pyrkii päinvastoin säilyttämään itsensä ainoana vallitsevana ja luonnollistettuna ideologiana. Heteronormatiivisuus viittaa käsitteenä instituutioihin, rakenteisiin ja käytännön asenteisiin, joiden kautta heteroseksuaalisuus rakentuu yhtenäisenä seksuaalisuutena ja etuoikeutettuna järjestelmänä. Se rakentuu usein pikemminkin tiedostamattomista luonnollisiksi
oletetuista tunteista kuin julkilausuttujen normien pohjalta. Näin ymmärrettynä heteronormatiivisuus säätelee elämäämme monin tavoin voimassa olevasta lainsäädännöstä käytännön arkipäivän asenteisiin ja tilanteisiin ...” (s. 25).

Tutkijahistoriastaan Sorainen kertoo seuraavaa:

”Huolimatta kriittisestä suhtautumisestani antropologian traditioon – kuten myös queer-tutkimukseen, jota arvostelin hegemonisen länsimaisen sukupuoli- ja seksuaali-ideologian uudelleentuottamisesta – kaipasin jonkinlaista kattavaa teoriaa seksuaalisuudesta. Ehdotin, että queer-teoria voisi tarjota antropologialle uusia työkaluja esimerkiksi kuvaamalla muitakin kuin (veri)sukulaisuuteen perustuvia liittoutumisen ja seksuaalisuuden muotoja. Vastapalvelukseksi antropologia voisi rikastuttaa queer-tutkimusta eri kulttuurien sukupuolijärjestelmiä, seksuaalista käyttäytymistä ja sukupuolikategorioita koskevilla analyyseilla ja vertailuilla. Tarkastelin antropologian oppihistoriaa ja queer-teorian kehkeytymistä ja päädyin toteamaan, että sukupuolet ja seksuaali-identiteetit ovat diskursseissa tuotettuja käsitteitä ja länsimaisessa tutkimuksessa sidoksissa sukupuolijärjestelmän kahtiajakoon” (s.38-39).

Tämän diskurssissa tuottamisen pohjalta Sorainen osoittaa, että sukupuoli on makuasia, joka on jokaisen itse päätettävissä:

”Two-spirit -käsitteen käyttöönottoa on edesauttanut myös se, että sellaiset länsimaiset antropologit, jotka ovat saaneet vaikutteita lesbo- ja homotutkimuksesta sekä queer-teorioista ovat tehneet yhteistyötä natiiviamerikkalaisten lesbojen, homojen ja transsukupuolisten ihmisten kanssa. Tuloksena on mielenkiintoinen yhdistelmä vastarintaa niin antropologista hetero/mies-katsetta kuin länsimaista lesbo/homo-identiteettiäkin kohtaan. Tässä käsitekumouksessa esitetään kuitenkin hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä tutkimusartikkelissani ehdottamalleni queer-teoreettiselle lähestymistavalle, jossa seksuaalisuudet ja sukupuolet käsitetään diskursiivisiksi muodostumiksi” (s. 43).

Sorainen jatkaa postmodernistiesikuviensa esittelyllä:

”Olin Esther Newtonin oppilaana vuonna 1994 Amsterdamin yliopiston järjestämässä kesäkoulussa, jossa käsiteltiin antropologisia ja historiallisia lähestymistapoja lesbokulttuuriin... Newton on myös kommentoinut tutkimukseni yhtä osa-artikkelia... Newtonin edustama kulttuuriantropologia, jonka pohjoisamerikkalaiseen oppihistoriaan kuuluvat olennaisesti muun muassa Margaret Mead, Ruth Benedict ja David Schneider, on vaikuttanut myös omaan tapaani lähestyä kulttuuria ja ihmisten välisiä liittoutumisen muotoja. Olennaisinta Newtonin elämäntyössä oman tutkimukseni kannalta on oman kulttuurin tutkiminen ja sitoutuminen lesbokulttuuriin. Newtonin etnografia pohjoisamerikkalaista drag queeneista, Mother Camp, ilmestyi vuonna 1970, ennen kuin lesbo/homo/transtutkimus oli muotoutunut verkostoiksi ja yhdistyksiksi” (s. 44).

Minna-portaali

Naistutkimus-listalta poimittu tiedote:

-----

Minna-portaali
- julkaisukanava Sinulle, naistutkija ja tasa-arvoasiantuntija

Oletko pitänyt tasa-arvopolitiikkaan tai naistutkimukseen liittyvän esitelmän, jonka voisit julkaista artikkelina? Oletko törmännyt viime aikoina johonkin julkiseen keskusteluun tai paljon julkisuutta saaneeseen elokuvaan, televisio-ohjelmaan tai muuhun kulttuurituotteeseen, jota haluaisit kommentoida vähän laajemmin sukupuolinäkökulmasta? Oletko lukenut tai itse tehnyt jonkun tutkimuksen tai opinnäytteen, jota haluaisit esitellä tasa-arvopolitiikasta ja naistutkimuksesta kiinnostuneelle yleisölle? Tervetuloa Minna-portaalin artikkelikanavalle!

Minna on valtakunnallinen naistutkimuksen ja tasa-arvon internet-portaali, joka löytyy osoitteesta www.minna.fi. Se on
suunniteltu tietokanavaksi naistutkimuksesta ja sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksistä kiinnostuneille tai niiden parissa
työskenteleville, vaikuttivatpa ja toimivatpa he sitten millä tahansa yhteiskunnan sektorilla.

Minna-portaalin artikkelikanavalla julkaistavilta kirjoituksilta edellytetään asiallista otetta sekä naistutkimus-, tasa-arvo- tai
sukupuolinäkökulmaa, aihealue voi olla miltei mikä tahansa. Artikkelikanavan toimituskuntana toimii Minnan ohjausryhmä, joka hyväksyy julkaistavat kirjoitukset. Artikkelien tulee olla yleistajuisia ja pituudeltaan maksimissaan kuusi (6) sivua. Kirjoitukset voivat olla suomen-, ruotsin- tai englanninkielisiä.

Artikkeleita koskeviin tiedusteluihin vastaa suunnittelija Annukka Jamisto (annukka.jamisto@helsinki.fi) , jolle lähetetään myös käsikirjoitukset (word- tai rtf-tiedostona). Liitä artikkelin mukaan lyhyt esittely itsestäsi.

* Viestiä saa mielellään välittää eteenpäin *

Ystävällisin terveisin,
Annukka Jamisto

--
Suunnittelija
Naistutkimuksen tietopalveluhanke - Minna-portaali
Kristiina-instituutti
PL 59 (Unioninkatu 38E)
00014 HELSINGIN YLIOPISTO
Tel +358 9 191 24324
Fax +358 9 191 23315
annukka.jamisto@helsinki.fi
www.minna.fi