Naistutkimus ja tieteen tuntomerkit

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo

[Tämä essee oli tarkoitettu syksyllä ilmestyvään kirjaan, mutta se jätettiin toimittajien päätöksellä viime hetkellä pois. Syyt olivat kuulemma ”sisällöllisiä” eli toisin sanoen esseen rajoitetun pituuden vuoksi emme mitenkään voineet esittää tarpeeksi raskauttavia esimerkkejä naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä. Julkaisemme esseen tässä. Se on tiivistelmä pamfletistamme, mutta uuttakin materiaalia on mukana.]

Elokuussa 2006 julkaisimme naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Käymme aluksi läpi pamflettimme pääkohdat eli selvitämme, miksi naistutkimus ei täytä tieteen kriteereitä. Sen jälkeen katsomme, mitä pamfletin saama vastaanotto ja sen herättämä keskustelu kertovat naistutkimuksen akatemiassa ja julkisuudessa saavuttamasta erikoisasemasta.

Joensuun yliopiston nettisivuilla naistutkimukselle on annettu seuraava määritelmä:

Naistutkimus on verrattain nuori tieteidenvälinen tutkimusala, joka on syntynyt kritiikkinä länsimaisen yhteiskunnan sukupuolten väliselle epätasa-arvolle. Tiedettä harjoittavat naiset ovat alkaneet kyseenalaistaa mieskeskeistä tiedettä, kritisoida miehisen maailmankuvan yksipuolisuutta sekä etsiä uusia tapoja käsitteellistää ja nähdä sukupuolten välisiä suhteita kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Naistutkimuksen harjoittaman uudelleen arvioinnin kohteena ovat mm. naisten merkitys ja rooli historiassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa, sekä tieteellisten käytäntöjen, kuten tieteen kielen, käsitteiden ja teorioiden sidonnaisuus miessukupuoleen. On nostettu esiin tutkijan, tekijän ja kokijan subjektiviteetti vastapainona tieteen objektiivisuusharhalle, on pohdittu millaista maailmankuvaa tieteen ihmiskäsitykset ja tutkimuksen metodologiset valinnat tuottavat.

Akateemisessa feminismissä yksi kritiikin kohde on ylitse muiden: ”miehinen” vaatimus objektiivisuudesta, eräs tieteen keskeisistä tuntomerkeistä. Naistutkimuksen mukaan se ei kestä lähempää tarkastelua. Heille objektiivisuus on kerrassaan mahdotonta – huolimatta luonnontieteen kiistattomasta edistymisestä ja sen lukuisista käytännön sovelluksista. Tieteessä objektiivisuuden tavoitteena on kuitenkin antaa mahdollisimman totuudenmukainen ja puolueeton kuva tutkimuskohteesta. Tämä edellyttää sitä, että tutkijan subjektiivinen eli omakohtainen vaikutus pyritään minimoimaan.

Naistutkijoiden motiivit lienevätkin toisaalla: kun objektiivisuus on ”mahdottomana” hylätty ja tosiasiaväitteet tuomittu väistämättä subjektiivisiksi, on helppo hakea omille näkemyksille ”tieteen” auktoriteettia. Tämä tuo näkemyksille uskottavuutta. Kumoamalla tieteellisen objektiivisuuden vaatimuksen naistutkijat ovat siis saaneet subjektiivisen äänensä kuuluviin akatemiassa. Tiede on muuttunut mielipidekirjoitteluksi, totuus makuasiaksi.

Objektiivisuus ei toki ole ainoa tieteen tuntomerkki. Muita ovat testattavuus, julkisuus, kriittisyys, edistyvyys ja autonomisuus. Testattavuus tarkoittaa sitä, että esitettyjen hypoteesien ja väitteiden tulee olla verifioitavissa (tai falsifioitavissa) toisistaan riippumattomin tutkimuksin. Julkisuus on sitä, että tutkimusten kriittisen tarkastelun ja testien toistamisen on oltava julkista, samoin kuin asiaan liittyvien väitteiden, tulosten ja menetelmien. Kriittisyys on välttämätöntä, jotta tiede korjaisi itseään ja näin ollen edistyisi: tutkimustuloksia ei voida hyväksyä ilman perinpohjaista arviointia ja keskustelua. Ja jotta tiede edistyisi, tulee virheellisistä käsityksistä luopua. Tilalle pitää kehittää parempia teorioita ja hypoteeseja, joita todistusaineisto tukee. Tieteessä noudatetaankin yleisesti fallibilismia, jonka mukaan tieto tarkentuu vähitellen, kun virheellisistä teorioista ja harhakäsityksistä luovutaan. Autonomisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että tulosten ja esitettyjen väitteiden pätevyys riippuu vain ja ainoastaan tiedollisista perusteista. Tieteeseen ei tule sotkea henkilökohtaisia toiveita, uskontoa, politiikkaa, ideologiaa, moraalia tai taloudellisia seikkoja.

Mutta vaikkapa akateemisen feminismin pää-äänenkannattajaa, Naistutkimus-lehteä lukemalla huomaa helposti, että edellä mainitut tieteen tuntomerkit – julkisuutta lukuun ottamatta – eivät naistutkimukseen päde. Naistutkijat ovat päässeet haluamaansa asemaan, jossa tieteen standardimetodiikan tilalle on omaksuttu itseriittoinen, sisäsiittoinen ”diskurssianalyysi”. Ja mikä pahinta, kuuliaisten opetuslapsien myötä kritiikittömyys on vähitellen levinnyt julkishallintoon ja tutkimusapurahoista päättäviin elimiin asti.

Alan kirjallisuudessa esiintyvät toistuvasti käsitteet ”feministinen tietäminen” ja ”naisten tapa tietää”. Nämä ovat kuitenkin pelkkää harhautusta, silmänlumetta. Käyttäessään tällaisia termejä naistutkijat itse asiassa puhuvat naisilla tavatuista käsityksistä ja uskomuksista. Mutta koska kyse on juuri naisten uskomuksista, niistä onkin tullut ”tietoa”. Ja jotenkin tämä ”tieto” on muka vieläpä laadukkaampaa ja todempaa kuin perinteinen tieteellinen tieto. Moralismin myötävaikutuksella kerran sorretun äänestä on tullut totuuden ääni. Kuitenkaan se, että joku asia on emansipatorista tai moraalisesti toivottavaa, ei voi olla mikään peruste tieteellisestä metodista luopumiselle – puhumattakaan että se takaisi tutkimuksen pätevyyden.

Naistutkimuksessa on alusta asti kielletty tai mitätöity sukupuolierot, koska marxistien tapaan ajatuksena on, että yhteiskuntaa muuttamalla voidaan sukupuoliakin muuttaa, tai jopa hävittää ne kokonaan. Tähän on kuitenkin todettava, että poliittiseen tasa-arvoon sitoutuminen ei edellytä tasapäistämistä. Lisäksi kannattaa huomata, että ihmiset ovat genotyypeiltään ja fenotyypeiltään erilaisia, se on luonnonlaki. Pitämällä nämä kaksi seikkaa mielessä tasa-arvon kaltaisiin poliittisiin tavoitteisiin pääseminenkin helpottuu. ”Tasapäisyys = tasa-arvo” –oletusta voidaan oikeastaan kutsua marxistiseksi virhepäätelmäksi.

Hyvänä esimerkkinä ideologis-filosofisesta toiveajattelusta toimii yksi vahvimpia nykynaistutkimuksen suuntauksia, Judith Butlerin ajatusten perustalle syntynyt queer-teoria. Sen mukaan sukupuoli on pahan valkoisen länsimaisen heterotiedemiehen luoma sosiaalinen konstruktio, jota ei luonnosta tavata.

Nykynaistutkimuksessa toistuvasti esitetty butlerilainen teesi ”heteroseksismin” ylivallasta voidaan kuitenkin helposti kyseenalaistaa: miksi ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ja ylipäätään suvullisesti lisääntyvistä lajeista on heteroita? Ja eikö heterous ollut vallitseva käytäntö jo kauan ennen kuin länsimaisia ”patriarkaalissovinistisia” yhteiskuntia oli olemassakaan?

Alan tutkimukseen perehtymällä huomaa, että tällaiset yksinkertaisetkin kysymykset on sivuutettu muodikkailla uusiotermeillä, joilla on automaattisesti oletettu olevan jotakin selitysvoimaa; mm. heteroseksismin 1990-luvulla korvannut ”heteronormatiivisuus” on sekin tyhjyyttään kumiseva muotitermi. Ennustamme sille lyhyttä tulevaisuutta, sillä kukaan ei ole vielä kyennyt määrittelemään, kuka tai mikä on asettanut heterouden normiksi ja ”luonnollistetuksi ideologiaksi” ja miksi.

Teoksessaan Heterotehdas Leena-Maija Rossi toteaa, että sukupuoli on ”tekoja ja toistoa – toistotekoja.” Hänen mielestään heteroseksuaalisuutta ”tuotetaan, ylläpidetään ja normalisoidaan valtavin kulttuurisin satsauksin.” Rossi esittää myös tosiasiaväitteen, jonka mukaan sukupuolet ja heteroseksuaalisuus eivät ole ”luonnollisia” tai pysyviä kategorioita, vaan ”valtakulttuuria”. Monille nais- ja queer-tutkijoille perhekin on vain miehinen salaliitto naisen alistamiseksi, ”familistista ideologiaa”.

Miesvaltaisen heteromedian luoma sukupuoli, perhe ja heteroseksuaalisuus voidaan siis koska tahansa hävittää, kunhan feministit vain saavat rakentaa yhteiskunnan haluamallaan tavalla. Ongelma tässä yhteiskuntamallissa – epärealistisuuden lisäksi – on varsin ilmeinen: se olisi tasan yhden sukupolven mittainen. Ilman heteroseksuaalista lisääntymistä ei ole seuraavaa sukupolvea.

Hedelmöityshoidoistakaan ei ole pelastajaksi, koska nehän edellyttävät sukupuolisolujen ja niitä tuottavien biologisten sukupuolten olemassaoloa ja pahaa, länsimaista tiedettä sekä teknologiaa. Miten kylmä, kova, miehinen lisääntymislääketiede sopisi kiivaimpien naistutkijoiden ihanneyhteiskuntaan, uskomuslääkinnän, luomun, rauhan ja homo- tai queer-rakkauden joukkoon?

Sanovat queer- ja naistutkijat mitä tahansa, sukupuoli on kiistaton biologinen fakta siten, että naaras on se, joka tuottaa suuremmat sukusolut. Tämän tosiasian voi tarkistaa jokaisesta biologian oppikirjasta. Samoin erilaiset sekundaariset sukupuolituntomerkit ja käyttäytymiserot havaitaan helposti paljain silmin.

Kuitenkin Rossi oppiäitinsä Butlerin jalanjäljissä väittää, että mainonta tuottaa ja rakentaa sukupuolia. Hän ei voi vedota siihen, että puhuu symbolisella tasolla, koska jos näin olisi, ei biologisten sukupuolierojen kiistämisessä tai kyseenalaistamisessa olisi mitään järkeä. Rossin väite on siis selkeä tosiasiaväite, eikä sille ole luonnontieteellisiä perusteita. Miehet olivat miehiä ja naiset naisia käyttäytymiseroineen jo kauan ennen mainoksia ja muuta ns. tajuntateollisuutta.

Tämän ohella voidaan kysyä, miten Rossin ja kumppaneiden sosiaalikonstruktivististen näkemysten valossa on mahdollista, että eräät yksilöt tuntevat syntyneensä väärään sukupuoleen. Jos tällaista yksilöä on kasvatettu tytöksi tai pojaksi koska hän sellaiselta näyttää, pitäisi hänestä heteronormatiivisten sukupuolisten toistotekojen mukaan tulla sen sukupuolen jäsen, johon häntä kasvatetaan.

Väite sukupuolten sosiaalisesta rakentumisesta tulisikin tieteellisen fallibilismin ja jo pelkän maalaisjärjen perusteella hylätä. Silti se on sitkeästi roikkunut naistutkimuksen matkassa alusta asti. Miksi siitä ei luovuta?

***

Suomalaisella Naistutkimus-sähköpostilistalla, joka aiemmin oli myös ulkopuolisten luettavissa, ensireaktio nämä tosiasiat paljastavaan pamflettiimme oli ehdotus teoksen kuoliaaksi vaikenemisesta. Tähän voidaan todeta John Stuart Millin sanoin:

Kieltäytyminen kuuntelemasta jotain mielipidettä sen tähden, että on vakuuttunut sen virheellisyydestä, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaientaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista.


Entä mitä pitäisi ajatella niistä tahoista, jotka omassa erehtymättömyydessään erehtyivät meille vastaamaan? Helsingin Sanomien arvio pamfletistamme (6.9.2006) oli kenties kaikkien aikojen pohjanoteeraus kulttuurisivujen kirja-arvioiden historiassa. Jutun kirjoittanut Jakke Holvas ei puuttunut yhteenkään kirjassa esitettyyn tosiasiaväitteeseen tai argumenttiin. ”Arviossa” tyydyttiin vain henkilöön käyvästi vihjailemaan, ettemme muka hallitse aihettamme. Vielä tätäkin räikeämpi oli Helsingin Sanomien kolumnistin Anne Moilasen juttu (17.9.2006), jossa hän vetosi ainoastaan Tammisalon elintarvikekemistin koulutukseen nimitellen tätä seuraavasti: ”Maksalaatikkotieteilijä! Kananmunatieteilijä! Tikkaritieteilijä!”

Psykiatri Hannu Lauerma onkin sattuvasti todennut, että

mitä suurempaa on kritiikin kohteeksi joutuneiden ajatusten esittäjän uskonnollistyyppinen sitoutuminen asiaansa, ajatusten merkitys hänen omalle mielentasapainolleen tai taloudelleen ja tarve käyttää muita ihmisiä kaikupohjanaan, sitä suurempi on viha, joka kritiikin seurauksena leimahtaa.

”Kirja-arvioonsa” Holvas oli kysellyt kommentteja tahoilta, jotka eivät mitä ilmeisimmin olleet kirjaamme lukeneet. Esimerkiksi Yrjö Haila valisti lukijoita seuraavasti: ”Ympäristötekijät ja geenit ovat samalla viivalla.” Sama päätelmä löytyy monesta kohdasta pamflettiamme, esimerkiksi näin: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan” (s. 94). Korostamme pamfletissa toistuvasti ympäristön merkitystä biologisten ominaisuuksien toteutumisessa, minkä Haila olisi varmasti huomannut, jos vain olisi kirjamme lukenut.

Toinen pamflettia vastaan tilattu kommentti oli Sara Heinämaalta: ”He väittävät, että naistutkimuksen on perustuttava biotieteille – ilman että esittäisivät väitteilleen empiiristä tukea tai käsitteellisiä perusteita.” Olikohan Heinämaakaan lukenut kirjaa? Pamfletissa perustellaan perinpohjaisesti, miksi kaikki ihmistieteet ovat oikeastaan biologian haaroja. Kerromme myös, miksi naistutkijoiden tulee ottaa tosiasiat ihmisen biologiasta ja sukupuolisesta käyttäytymisestä huomioon. Utopismi ei kuulu tieteeseen – ei edes politiikkaan.

Tosiasioiden huomioiminen on kuitenkin mitä ilmeisimmin liikaa vaadittu. Kuten pamfletissa osoitamme, osa naistutkijoista noudattaa ns. biokieltoa, jossa kaikki biologiaan viittaava sivuutetaan epäolennaisena. Heinämaa myös ihmetteli, miksei kritiikkiä kohdenneta saman tien laajemmalle. Tätä kadumme itsekin. Vastaavaa höpötystä ovat Hailan ja Heinämaan ohella esittäneet lukuisat humanistit ja sosiaalitieteilijät. Naistutkimus ei kuitenkaan voi puolustautua sillä, että muillakin aloilla on humpuukia.

Lisäksi naistutkijoiden väitteet ovat perinteisesti olleet räikeimpiä, tuoreimpana esimerkkinä queer-teoria. Ja juuri näitä meidän pitäisi sitten katsoa sormien läpi! Ikään kuin tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia ei voitaisi kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä feministisiä teorioita. Mikäli naistutkimuksessa siis on tieteen piirteitä, ne ovat siinä naistutkimuksesta huolimatta. Toisin sanoen mitä enemmän muiden alojen metodiikkaa, esimerkiksi tilastotiedettä, naistutkimuksen ala sisältää, sitä tieteellisempää se ipso facto on.

Edellä mainituista ja monista muista virheellisyyksistä huolimatta Helsingin Sanomat ei julkaissut vastinettamme. Ensin lupailtiin, että kirjoitus julkaistaan, kunhan tilaa lehdestä löytyy. Mutta lupaukseksi jäi. Kulttuuritoimituksen esimies Saska Snellman ei edes vaivautunut vastaamaan viimeiseen tiedusteluumme vastineen kohtalosta.

Iltalehti sen sijaan antoi reilusti puheenvuoron molemmille osapuolille. Sana vastaan sana –palstalla (16.9.2006) queer-tohtori Annamari Vänskä ja Osmo Tammisalo esittivät perustelunsa naistutkimuksen tieteellisyydestä.

Vänskän mukaan 1970-luvulla osoitettiin, että "suurin osa tieteellisestä tiedosta perustui naisten kokemusten ja näkökulmien poissulkemiselle" Väite on todella paksu. Miten fyysikko, kemisti tai matemaatikko voisi ottaa naisnäkökulmaa mukaan? Muuttuuko vaikkapa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä naistutkimuksen myötä? Voi olla, että naisten kokemuksia ei ole ”tieteellisesti” tutkittu yhtä paljon kuin miesten kokemuksia, mutta ”suurin osa” tieteestä ei silti mitenkään voi ”perustua” naisnäkökulman puutteelle.

Vänskä lienee oikeassa väittäessään, että naistaiteilijat eivät ole saaneet arvoistaan asemaa taidehistoriassa. Mutta nyt kyse ei ole siitä, onko joku ihmisryhmä taidehistoriassa unohdettu, vaan siitä, onko naistutkimuksen puitteissa tehty tutkimus tiedettä. Vänskän mukaan on myös osoitettu, että "tieteet (biologia mukaan lukien) ovat ideologisia rakennelmia, joissa maailman järjestäminen sekoittuu sukupuoli-ideologiaan". Pitäisiköhän Vänskän tarjota tätä mullistavaa löydöstä tiedelehti Natureen? Lehti varmaan ottaisi tiedon innolla vastaan.

Lisäksi Vänskän mukaan naistutkimus "on nostanut tutkimuksen kohteiksi toisarvoisiksi leimattuja elämänalueita: muun muassa kodin, perheen ja palkkatyön". Kyse ei edelleenkään ole siitä, onko tutkimuskohteiksi noussut uusia asioita – niin tapahtuu koko ajan, eikä se ole naistutkimuksen ansiota – vaan siitä, mikä on hyvää tiedettä.

Vänskä puuttui myös biologisiin määritelmiin: "Se, miten naisten ja miesten ruumiit esimerkiksi biologiassa määritellään, ei ole sen oikeampi kuin se, miten ne ymmärretään vaikkapa humanistisissa tieteissä." Oletetaan että näin todella olisi. Silloin humanistin pitäisi pystyä osoittamaan, että sillä, miten hän ”ymmärtää” sukupuolet, olisi jotain objektiivisesti havaittavia seurauksia ihmisen fysiologialle, anatomialle ja käyttäytymiselle. Kannustamme vilpittömästi sitä rohkeaa, joka tehtävästä yrittää suoriutua.

Naistutkimuksen edistyvyyttä Vänskä puolusti seuraavasti: "Naistutkimus tarkastelee kriittisesti omia teoreettisia lähtökohtiaan ja muuttaa hypoteesejaan." Mutta kuten jo pamfletissamme osoitamme, omien lähtökohtien kriittinen tarkastelu ei tee alasta tiedettä. Vänskä paljastikin kommenteillaan jälleen mainiosti, että keisarinnalla on vain aatteita.

***

Summa summarum: Naistutkimus nykymuodossaan ei täytä tieteen tuntomerkkejä. Ala on jo lähtökohtaisesti subjektiivista ja sisäsiittoista. Sen väittämät eivät sovi tieteelliseen maailmankuvaan. Naistutkimuksen testaamattomuus, kritiikittömyys ja pysähtyneisyys voidaan helposti havaita siitä, että vastakkaisesta evidenssistä ja arvostelusta huolimatta meno jatkuu entisellään.

Naistutkimuksessa väitteet muotoillaan yleensä niin epämääräisesti, ettei niitä käytännössä voida testata, ei edes kumota. Oikeastaan niitä ei ole edes tarkoitettu testattaviksi – ne ovat pelkkiä dogmeja. Mitä tulee tieteen autonomisuuteen, voidaan vain todeta, että naistutkimuksessa tieteellinen auktoriteetti ja asema on usein hankittu täysin epätieteellisin keinoin. Hylkäämällä muilla aloilla käytössä olevat vaivalloisemmat metodit ollaan tultu tilanteeseen, jossa ”tieteen” tekemiseen riittää pelkkä mielikuvitus, kirjoitustaito, moralismi ja retorinen kikkailu. Sukupuolestakin on naistutkimuksessa menestymisessä kieltämättä etua. Sukupuolesta, jota kyseisen alan mukaan ei pitäisi olla olemassakaan.

Kirjallisuutta:

Bleier, Ruth (1984): Science and Gender. Pergamon, New York.

Butler, Judith (1990): Gender Trouble – Feminism and the Subversion of Identity. Routledge, Great Britain. (Suom. Hankala Sukupuoli, Gaudeamus 2006.)

Geary, David (1998): Male, Female – The evolution of human sex differences. American Psychological Association, Washington DC.

Gross, Paul R. & Levitt, Norman (1998): Higher Superstition – The Academic Left and Its Quarrels With Science. The Johns Hopkins University Press. Baltimore.

Ikonen, Hanna-Mari & Ojala, Hanna (2005). "Yhteisyyden luomista ja eron kokemuksia. Haastattelu, konteksti ja feministinen tietäminen." Naistutkimus 1/2005, 17-28.

Lauerma, Hannu (2006): Usko, toivo ja huijaus – Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Duodecim, Jyväskylä.

MacKinnon, Catherine (1982): "Feminism, Marxism, Method, and the State: An Agenda for Theory." Signs 7, s. 516-17.

Mill, John Stuart (1982): Vapaudesta. Kustannus Oy Librum, Savonlinna.

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita, Helsinki.

Niiniluoto, Ilkka (1980): Johdatus tieteenfilosofiaan – Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava, Keuruu.

Niiniluoto, Ilkka (1984): Tiede, filosofia ja maailmankatsomus – Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Otava, Keuruu.

Patai, Daphne & Koertke, Noretta (1994): Professing Feminism – Cautionary Tales from the Strange World of Women’s Studies. Basic Books, USA.

Rossi, Leena-Maija (2003): Heterotehdas – Televisiomainonta sukupuolituotantona. Gaudeamus. Helsinki.

Selin, Risto (2001): Ihmeellinen maailma – skeptikon tietosanakirja. Ursa, Jyväskylä.

Tuomela, Raimo (1989): "Tiede, esitiede, pseudotiede." Teoksessa Häyry Häyry, Heta; Hannu Karttunen; Matti Virtanen (toim.): Paholaisen asianajaja – opaskirja skeptikolle. Ursa, Helsinki, s. 254-274.

Wilson, Edward O. (1975/2000): Sociobiology: The New Synthesis – 25th Anniversary Edition. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge.