Tieteestä, sukupuolesta ja mediasta

Jussi K. Niemelä (Kommentti Journalisti-lehteen heinäkuussa - ei julkaistu.)

Tuija Tiitinen vastaa Juha Lehtisen ilmaisemaan ihmetykseen Tiitisen pro gradu –tutkielman löydöistä (Journalisti 12/07). Olemme yhdessä Osmo Tammisalon kanssa kirjoittaneet naistutkimuskriittisen pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet – naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006), jossa lukuisten esimerkkien avulla osoitamme, että nykyinen naistutkimus valtaosin täyttää pseudotieteen kriteerit. Yksi pseudotieteen tuntomerkeistä on subjektiivisuus, jolloin tutkimustulokset riippuvat tutkijasta, siitä kuka tutkimukset tekee.

Myös Tiitisen vastineesta löytyy feministiselle diskurssianalyysille tyypillistä, henkilöön käyvää subjektiivista jargonia, kuten esimerkiksi kommentti ”itsekin yliopistossa opiskelleena hänen luulisi ymmärtävän, että tutkimusteksti on yleensä lineaarinen, kuten omakin työni on, ja sitä voi ymmärtää vain lukemalla sen kokonaan”. Toisin sanoen Tiitinen tekee tässä oletuksen vailla todisteita, eikä ota huomioon mahdollisuutta, että Lehtinen on ”ohittanut kaikki teoreettiset ja metodiset perusteet analyysille” vaikkapa siksi, että ne eivät kestä lähempää tarkastelua. Mielestäni tämä käy ilmi Lehtisen kirjoituksesta (Journalisti 11/07).

Mitä tulee ”sukupuolen rakentumiseen”, täytyy huomioida, että naistutkimus ilman sukupuolen ja alistussuhteiden – ”vallan ideologian” – rakentamista olisi mahdotonta. Alan tutkimus siis väistämättä sukupuolittaa kaiken mihin se koskee ja tekee sen tavalla, joka on auttamattoman stereotyyppinen ja ideologinen. Feministisessä diskurssianalyysissa ikään kuin sattumalta löytyvät merkitykset on siis jo etukäteen päätetty. Tässä suhteessa naistutkimus muistuttaa läheisesti toista pseudotiedettä, psykoanalyysia.

Useita naistutkijoiden teoksia – mm. väitöskirjoja ja pro graduja – lukeneena uskallan väittää, että feminististen teorioiden näkökulmasta mistä tahansa tekstistä voi lukea mitä tahansa merkityksiä, etenkin sellaisia, jotka todistavat akateemisen feminismin lähtemättömästi ideologisen perustan eli patriarkaatin salaliiton naissukupuolta ja muita ”sorrettuja vähemmistöjä” vastaan. Vallan ideologiaa ei siis pätevä, itseään kunnioittava naistutkija miesten kirjoituksista voi olla löytämättä.

Naistutkimus kaiken kaikkiaan on tällä hetkellä postmodernin totuusrelativismin vallassa ja tutkimuksen taso sen mukaista. Tekstien arvioiminen feminististen teorioiden näkökulmasta sulkee jo lähtökohtaisesti objektiivisuuden pois, kuten pamfletissamme tarkemmin osoitamme. Tiitinen hylkää objektiivisuuden mahdollisuuden myös vastineessaan Lehtiselle. Kyse ei kuitenkaan ole joko-tai –asetelmasta, vaan päämäärästä, johon sekä tutkijan että toimittajan työssään tulee pyrkiä. Eli vaikka täydellisen objektiivisuuden saavuttaminen olisikin hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta, voidaan silti pyrkiä olemaan mahdollisimman objektiivisia. Tällainen pyrkimys tosin pitkälti sulkee pois mahdollisuuden tehdä naistutkimusta.

En myöskään ylläty siitä, että Tiitinen lopulta sortuu psykologisoimaan Lehtistä ja kutsuu tätä huonosta itsetunnosta kärsiväksi sedäksi, joka naureskelee ”tasa-arvolle ja muille uusia näkökulmia ja ennakkoluulottomuutta vaativille asioille”. On kuitenkin hyvin outoa, että Tiitinen väittää Lehtisen edustavan perinteistä ajattelutapaa. Taitaa näet pikemminkin olla niin, että Tiitinen itse edustaa naistutkimuksen sisällä ja mediassa hyvinkin perinteistä ajattelutapaa ja löytää vallan ideologiaa sieltä, missä sitä ei välttämättä ole. Yleisön palvelijan näkökulma todellisuuteen se on tämäkin.

Jussi K. Niemelä
Tietokirjailija ja vapaa toimittaja
Helsinki