Akateeminen feminismi ei ole tiedettä

Vastine Aamulehteen (4.1.2007)

Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo

Perustelimme pamfletissamme, miksi valtaosa naistutkimuksesta ei ole tiedettä vaan ideologiaa ja politiikkaa. Arto Jokinen ei väitettämme hyväksy (AL 2.1.2007). Silti hänkin avoimesti myöntää, että naistutkimus on hylännyt objektiivisuuden. Tieteen tulee kuitenkin olla objektiivista.

Toinen alan pseudotieteellisyydestä kertova seikka on, että väitteet eivät useinkaan ole testattavissa. Tieteen kriteereistä naistutkimus täyttää vain julkisuusvaatimuksen.

Jokinen väittää myös, että kiistassa olisi kyse luonnon- ja yhteiskuntatieteellisentutkimuksen eroista. Jako on täysin turha.

Ihmisillä on syyt käyttäytyä jollakin tavalla ja tätä koskevat selityksemme ovat oikeita tai vääriä. Yhteiskuntatieteelliset selitykset on toki tarkoitettu eri tasolle, mutta ne eivät silti saa olla ristiriidassa biologisten selitysten kanssa.

Mutta kuten pamfletissa osoitamme, useat naistutkimuksen valtavirran julkaisut ovat räikeästi vastakkaisia luonnontieteiden havainnoille. Lajina ihminen on toki ainutlaatuinen, mutta ihmisyhteisöjen tutkimus on aina myös osa biologiaa. Biologiset lait eivät selitä kaikkia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tieteiden välisellä hierarkialla on suuri merkitys naistutkijoiden koulutukselle; heidän tulisi tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.
Eli siinä määrin kun naistutkimuksessa tutkitaan sukupuolten välisiä suhteita, se on oikeastaan biologian haara.

Jokisen mukaan tiede on yhteydessä politiikkaan. Esimerkkinä hän käyttää omaa alaansa, väkivaltatutkimusta, joka hänen mukaansa ”on sitoutunut väkivallan vastaiseen politiikkaan”.

On kuitenkin huomattava, että kyseessä on kaksi eri asiaa: A) selvittää väkivaltaan liittyviä tosiasioita ja B) käyttää saatua tietoa asiaintilan muuttamiseen. Pamflettimme esimerkit osoittavat, että naistutkimus on jättänyt A-kohdan eli tosiasioiden selvittämisen väliin ja hypännyt kohtaan B, maailman muuttamiseen. Näin se on tullut rakentaneeksi sukupuoliin liittyvät ”tosiasiat” politiikan ehdoilla. Tieteenfilosofiassa ilmiö tunnetaan nimellä moralistinen virhepäätelmä. Tässä on kunnostautunut mm. queer-teoria, jonka mukaan sukupuolet ovat vain ”kielellisinä toistotekoina” tuotettuja ”heteronormatiivisia” valtarakennelmia.

Jokinen puolustautuu väittämällä, että queer-teoria on naistutkimuksen marginaalissa. Mutta ainakin Helsingin yliopiston Kristiina-insituutin opintosuunnitelman perusteella se on täysin valtavirtaa.

Toisinaan naistutkimukseksi halutaan kutsua myös tilastollista sosiaalitutkimusta vaikkapa kotitöiden tekemisestä tai naisten siirtymisestä eläkkeelle. Mikäli tällaiset tutkimukset ovat päteviä, ne ovat sitä sisältämästään naistutkimuksesta huolimatta.

Naistutkimus ei olekaan millään tavoin edesauttanut esimerkiksi naisvaltaisilla hoiva-aloilla tavattujen ongelmien ratkaisemista.

Jokinen myös esittää, että potisimme lesbokammoa. Perusteluidemme kannalta tällä asiattomalla ja virheellisellä heitolla ei ole mitään merkitystä. Kannatamme lämpimästi vähemmistöjen oikeuksia ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Näissä tavoitteissa nykyisestä naistutkimuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Jokisen henkilöön käyvä herja ei toki ole ensimmäinen laatuaan. Sanomamme on toistuvasti yritetty ohittaa syyttämällä meitä ties minkälaisesta taantumuksellisuudesta. Kuitenkin heti pamflettimme alussa ilmoitamme olevamme feministejä. Pitääköhän tieteellisissä kirjoissakin alkaa tunnustaa avoimesti väriä, ettei liberaaleja punavihreitä kirjoittajia syytetä oikeistokonservatiiveiksi? Jos pitää, se kertoo karulla tavalla akateemisen maailman politisoitumisesta.

Jokinen vähättelee myös ekofeminismin merkitystä. Sillä ei kai sitten ole väliä, että taannoin Oulun yliopiston naistutkimuksen professori suositteli luonnon pelastamiseksi paluuta animistiseen maailmankatsomukseen. Tiedettä – vai maagissävytteisestä toiveajattelusta nousevaa politiikkaa?