Eevan tyttäristä ja vähän muustakin

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2007)

Sekulaarina humanistina minua on viime vuosina erityisesti alkanut huolestuttaa uskonnollisen fundamentalismin ja irrationalismin nousu. Totalitaristista ajattelua hipova poliittisen korrektiuden vaatimus on levinnyt akatemiasta mediaan ja yhteiskuntaan. Samaan aikaan sinänsä toivottavia yhteiskunnallisia asioita pyritään edistämään todella huonoin argumentein, eikä tätä poliittisesti korrektissa ilmapiirissä juuri uskalleta kritisoida. Tässä kolmen kirjan yhteisarviossa sanon suorat sanat eräille arvokkaaksi katsomani ideologian eri edustajille, koska he enemmän tai vähemmän pyrkivät esiintymään rationaalisina – tai jopa tieteellisinä. Hyviä asioita tulee ajaa validien argumenttien avulla, eikä suinkaan toiveajattelun tai silkan huuhaan avulla. Lisäksi tieteen autonomia alkaa olla vakavasti uhattuna, kun mm. väitöskirjoissa voi vapaasti ajaa poliittista
agendaa ja siitä vieläpä palkitaan filosofian tohtorin arvolla. Ensimmäinen arvioitava on feministinen pamfletti. Toinen on filosofinen teos, joka on vaikuttanut voimakkaasti muutamiin naistutkimuksen nykysuuntauksiin. Kolmas on osoitus edellisen teoksen haitallisesta vaikutuksesta tieteen itseäänkorjaavuudelle ja tasolle.

Näyttää siltä, että nykyään on muodikasta suvaita kaikkea mikä ei ole rationaalista, kotimaista, valkoihoista, miespuolista, älykästä tai tieteellistä - ikään kuin näitä asioita ei voisi suvaita samalla kun suvaitsee eksoottisempia kulttuureja, yksilöä ja tiedettä terrorisoivia uskontoja, seksuaalivähemmistöjä ja erivärisiä ihmisiä.
Luonnontieteellis-rationaalisen valistusajattelun laaja, pidäkkeetön halveksiminen akatemian sisällä on saanut aikaan ikäviä kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa ja mediassa. Yhteiskuntatieteissä evoluutioteoreettisen ymmärryksen puute on johtanut täysin virheellisiin käsityksiin ihmislajin käyttäytymisestä. Eräillä humanistisilla aloilla toiveajattelu on toki aina ollut tosiasioita tärkeämpää, mutta erityisen vakavasti tieteellistä maailmankuvaa vastaan ovat viime vuosina hyökänneet postmodernit relativistit, mm. eräät akateemiset feministit, joille totuutta ei ole olemassakaan. Paitsi tietenkin heidän omansa.

Skeptikon aihepiiriin kyseiset trendit tulevat juuri sen vuoksi, että postmodernistien ”teoriat” ovat pääsääntöisesti akateemisen pseudotieteen – ”diskurssin” – tuotoksia.

Alunperin yliopiston tarkoitus oli tieteellisen tutkimuksen harjoittaminen ja ihmisen sivistäminen. Karl Jaspersin sanoin: ”Yliopisto kokoaa ihmisiä, joita yhdistää pyrkimys tieteelliseen tietoon ja henkiseen elämään” (teoksessa Kari Kantasalmi, toim.: Yliopiston ajatusta etsimässä; Gaudeamus 1990, s. 123). Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tietyissä yliopiston tiedekunnissa kokoontuu lähinnä hengellisen elämän edustajia, maailmanparantajia ja luonnontieteen solvaajia. Ei ihme, että sanalla ’intellektuelli’ on nykyään lähes pelkästään negatiivisia mielleyhtymiä.

Porno pannaan ja sassiin

Akateemiseksi sekatyöläiseksi itseään kutsuva, väitöskirjaa TV:n luontodokumenteista tätä kirjoittaessani valmisteleva Kaarina Hazard pohtii teoksessaan Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta (Teos 2006) yhteiskunnan ja median suhdetta mm. naisiin, pornografiaan, prostituutioon ja raiskauksiin. Hazardin tyyli on äärimmäisen iskevä ja räväkkä.
Tekijä katsoo maailmaa feminististen lasien läpi ja tämä vääristää kuvaa melko lailla. Paikoitellen hänen moralistiset mielipiteensä ovat silkkaa kyynistä nalkutusta. Hazard kertoo myös teoksessaan olevansa väsynyt – niin väsynyt, että tarvitsee joko kansalaispalkkaa tai henkilökohtaisen orjan.

Kirjasta selviää mm. se, että nuorten miesten tekemästä teatteritaiteesta Hazard ei liiemmin välitä, eikä myöskään tätä taidetta arvostavista keski-ikäisistä naisista, tekijän ikätovereista. TV-uutisten tylsästä kuvastosta pitäisi kuulemma tehdä rikosilmoituksia ja rangaista vankeudella. Teinityttöjen rock-tähtiin (siis miespuolisiin) kohdistama ihailu ei sekään kirjoittajan sydäntä erityisesti lämmitä. Nuorten poikien naistähtien palvonnasta Hazard ei valitettavasti – tai onneksi – kirjoita. Minä olisin kyllä mielelläni halunnut kuulla, miksi se, että pikkupoikana olin kova Abba-fani, oli itse asiassa syntiä, siis feministisen uskontunnustuksen mukaan.

Hazard on julkaissut teoksen tekstejä aiemmin kolumneina Metro-ilmaisjakelulehdessä. Hän paljastaa Kontallaan-kirjan esipuheessa agendansa:

”Aloittaessani kuutisen vuotta sitten Metro-lehden kolumnistina päätin – toimituksen sitä tietämättä – käyttää annetun tilan feministisen mediakritiikin harjoittamiseen. Tuo näkökulma pätee myös tässä teoksessa” (s. 9).

Ilmeisesti mediakritiikin feministisyydestä johtuen kirjan lähtöoletus tuntuu olevan se, että pornoa on kaikkialla. Hazard pohtii tältä pohjalta mm. sitä, miten lapsille tarkoitettu materiaali televisiossa ja internetissä tulisi esittää. Tekijä kritisoi voimakkaasti hedelmätöntä keskustelua, jota ministeriporras suosii.

Kulttuuriministeri Tanja Saarela kutsui heti virkakautensa alussa televisio- ja teleyhtiöiden edustajia keskustelemaan pornosta ja väkivallasta internetissä sekä televisiossa. Hazardin mukaan keskustelussa käsiteltiin iän ikuiset teemat eikä mihinkään ratkaisuun päädytty.

Kirjoittaja toteaa: ”Vaikka porno & väkivalta –keskustelu säännöllisin väliajoin aina hetkeksi syttyykin, se ei koskaan oikein tunnu päätyvän mihinkään” (s. 46). Tämä johtuu Hazardin mielestä siitä, että porno on oikeastaan väkivaltaa – ja päinvastoin.
Tekijällä ei ole pornoon oikeastaan mitään muuta näkökulmaa kuin kiihkofeministinen. Näin ollen Hazard muistuttaa käsityksissään muslimimiestä. Lukija on paikoin huvittunut, mutta enimmäkseen hämmentynyt. Hämmennys ei kuitenkaan johdu seksuaalisesta häpeästä, vaan Hazardin fundamentalistisesta sävystä.

Kirjoittaja mm. kertoo kiinnittäneensä uimahallissa huomiota joidenkin naisten muotoiltuun häpykarvoitukseen. Tämä on hänen mielestään niin kauhea tapa, että sen on pakko olla pornolehdistä ja –elokuvista kopioitu. Ilmeisesti naisten pitäisi pukeutua vain toisiaan ja itseään varten, kuten Hazard toteaakin, mutta koska häpykarvoitusta mitä ilmeisimmin tulee katselemaan vain sukupuolikumppani, mies, on pehkon muotoilemiseen syytä iskeä moralistimartan elkein. Tupsun muotoileminen poikaystävää tai aviomiestä varten on pornoa, siis väkivaltaa.

Koska Hazardilla ei ole biologiaan perustuvaa luonnontieteellistä käsitystä ihmisen seksuaalikäyttäytymisestä, hän ei ymmärrä mistä pornossa on kyse. Hazardille porno on pelkkää väkivaltaa, naisen alistamista. Hänen feministeille tyypillinen ennakkoasenteensa biologiaa kohtaan selviää kirjasta vaivattomasti: ”Eikö mitään poliittista agendaa löydykään näiden ainaisten uusbiologisten kummajaisartikkeleiden taustalta, näiden joissa miesten uskottomuus selitetään geenien levittäytymishalulla” (s. 79).

Ei löydy. Tällekin rääväsuiselle tasa-arvofundamentalistille tieteelliset artikkelit ja teoriat näyttäytyvät näköjään ”kummajaisina”. Niissä oleva objektiivinen tieto mitä ilmeisimmin loukkaa Hazardin uskonnollisia tunteita. Ja jos joku pornoalalla työskentelevä nainen sattuu jossain kertomaan, että hän pitää ammatistaan, leimaa pamfletisti hänet ”sirkeäsilmäiseksi maanikoksi, huoruudelle hoivatyön auraa tahtovaksi ladyjohannaksi” (s. 19).

Kieltolakimentaliteetti sopii siihen käsitykseen telaketjufeminismistä, mikä minulle on vuosien varrella lukuisia alan teoksia lukemalla muodostunut. Kuten todettua, kiihkofeministin asenne on tässä kysymyksessä suunnilleen sama kuin ajatollah Khomeinin. Ääripäät muistuttavat toisiaan.

Prostituutio, feministin paras ystävä

Hazardin vimmaa voi kuvata parhaiten hänen omilla sanoillaan: ”Jos olisin mies, Loka-Laitinen näyttäisi rinnallani martalta. Ongelmahan on se, että en ole mies, juuri se on ongelma” (s. 78). Lukijan kannalta ongelma taas on se, että Hazard itse näyttää itsensä rinnalla martalta. Ja tämä siis johtuu nimenomaan siitä, että hän on nainen ja liian tietoinen siitä. Bertrand Russell totesi aikoinaan, ettei orjamentaliteetista voi seurata mitään hyvää. Tämä huomio pitää prikulleen paikkansa. Hazardin suhde prostituutioon on lievästi sanottuna traumatisoitunut.

Prostituutiota kutsutaan tunnetusti maailman vanhimmaksi ammatiksi. Naiset ovat iät ajat käyttäneet hyväkseen sitä, että he ovat ns. rajallinen luonnonvara. Suuremmasta vähimmäisinvestoinnista jälkeläiseen (9 kk raskaus, evoluutioympäristössä monen vuoden imetys) johtuen nisäkäsnaaraasta on evolutiivisesti kehittynyt huomattavan valikoiva. Kunnon miestä onkin hankala löytää, on ollut ja tulee aina olemaan. Asialla on tästä johtuen kääntöpuolensa; miehen on kaksin verroin hankalampi löytää kunnollinen nainen. Ovelia ja laskelmoivia naisia sen sijaan riittää. Sellaisia ovat monet prostituoidut. Myös muiden lajien naaraat käyttävät seksiä aseena ja kauppatavarana. En siis kiistä, etteikö alalla esiintyisi raakaa ihmiskauppaa, väkivaltaa ja muuta äärimmäisen ikävää. Kyse on siitä, miksi prostituutiota esiintyy.

Hazardilla on toki osuvia huomioita huoraamiseen liittyvästä kaksinaismoralismista. Hän ehdottaa lääkkeeksi ongelmaan mm. masturbaatiota. Moni mies tyytyykin tähän. Jos nimittäin kaikki yksinäiset poikamiehet ja vaihtelua haluavat ukkomiehet lähtisivät huoriin, ylittäisi kysyntä tarjonnan. Hazardin solvaama pornoteollisuus tyydyttää näiden miesten seksinnälän ja tekee siitä usein riippuvuutta. Mieskin voi olla uhri, mitä Hazard ei näytä ymmärtävän. Muutenkin hänen ehdotuksensa prostituution kieltämiseksi ovat lähinnä toiveajattelua.

Toisaalta tekijältä löytyy myös todella osuvia huomioita. Prostituution laillistamisesta arvon pamfletisti laukoo näin:

”Kyllä, prostituutio häiritsee meitä. Sen häiritsevyys kuitenkin loppuu vasta sitten, kun seksin ostamisesta tehdään täysin avointa, selkeää ja julkista. Laillistetaan toki bordellit ja kunniallistetaan huoruus ammatinharjoittamiseksi, mutta se ei riitä. Rehtiin ja ketään häiritsemättömään meininkiin ylletään vasta, kun huorissa käyvät miehet alistuvat katseltaviksi” (s. 14).

Tässä Hazard läpäisee inhimillisen tekopyhyyden kuin kissan kynsi ihmiskäden ihon. Mutta valittaen on todettava, että yleisesti hän syyllistyy todella rankkaan miehen psykologisoimiseen ja haukkuu huorien palveluksiin turvautuvia pikkukakaroiksi. Samoin kirjoittaja vihjailee, että nämä miehet viihtyvät pimeässä koska pelkäävät naurua (liittyy ilmeisesti joko miehen potenssiin tai varustuksen kaliperiin). Olisipa Hazard opiskellut ihmisen käyttäytymisen biologiaa, jolloin hänen ei tarvitsisi turvautua karkeaan psykohöpinään.

Korostan tässä yhteydessä sitä, että en kannata prostituution laillistamista, enkä pidä koko ilmiöstä. Mutta jos ja kun prostituution ongelmia, asemaa ja laillisuutta yhteiskunnassa pohditaan, on välttämätöntä ottaa huomioon se, miten Homo sapiens sapiens oikeasti käyttäytyy.

Taukkien toilailut, raiskaukset ja ratkaisut

Miesten irstailujen paheksumista on paikoitellen hauska lukea. Nauroin ääneen, kun luin Hazardin rempseää vuodatusta formulatähti Kimi Räikkösen seikkailuista strippibaarissa. Tällaisessa kirjoittaja on parhaimmillaan, terävänä ironikkona, typeryyden säälimättömänä ruoskijana. Myös Kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen oudot lausunnot hoivatyön ulkoistamisesta saavat ansaitsemaansa pippuroitua satikutia.

Valitettavasti harvoja ovat nämä riemun hetket. Hazardin näkemysten taustalla oleva oletus ”maskuliinisesta kontrollifantasiasta” (s. 24) saa hänet näkemään kaiken kieroutuneessa valossa. Raiskaustuomioista kirjoittaessaan hän kuitenkin osuu oikeaan, mikä johtunee siitä, että tässä käyttäytymismuodossa mainittu taustaoletus maskuliinisesta kontrollista on melko varmasti oikea.

Vaikka raiskauskäyttäytymisen taustalla on evolutiivisesti kehittynyttä psykologiaa, ovat raiskaajat pääsääntöisesti naisvihaajia ja/tai psykopaatteja. Suurin osa miehistä ei kykene yhdyntään, jos nainen ei ole vastaanottavainen tai teeskentele sellaista. Syynä raiskaustaipumukseen voi olla kulttuuri, lapsuus tai synnynnäinen patologia (tietenkin myös kaikki nämä yhdessä). Toki myös olosuhteet vaikuttavat, mm. raiskaajan päihtymystila.

Mikään ei kuitenkaan puolusta raiskaajan käyttäytymistä. Olen Hazardin kanssa samaa mieltä siitä, että tuttujen ja puolisoiden tekemät raiskaukset ovat yhtä tuomittavia kuin vieraiden tekemät. Rangaistuksia pitäisi ehdottomasti koventaa.

Mies liikenteessä, nainen töissä ja kotona

Hazard kritisoi voimakkaasti miesten holtitonta liikennekäyttäytymistä ja pohtii mikä olisi paras ratkaisu.

”Liikenne-elämään yritetään aika ajoin puuttua ankarin miehisin keinoin eli rangaistuksia koventamalla, mutta useimmiten pehmeästi muistutellen, tarroja liimaillen ja ilmapalloja puhallellen. Toivoa sopii, että keinot tepsivät. En kuitenkaan ihmettelisi, jos joku tuleva lapsenruumis läikäyttäisi maljan yli ja syntyisi renkaita yön pimeydessä puhkova kansanliike. Tai sitten asennetaan jokaisen ratin keskiöön lakisääteinen kahdenkymmenen sentin teräspiikki, jonka kärki osoittaa kuskiin. Siihen loppuivat kiireet” (s. 60).

Näiden julmien tuokiokuvien ohella pamfletisti esittää piikinterävää analyysia myös työelämän muuttumisesta, kotityön rajoista ja nykyihmisen epätoivosta kiireen, hössötyksen ja rihkaman keskellä. Se, että tämä tehdään naisnäkökulmasta, ei haittaa; kulutuskulttuurin arkisiin epäkohtiin on helppo samastua.

Hazardille ei tunnu maistuvan naisen asema perinteisenä kotiäitinä. Erityisesti porvarirouvat jauhetaan pulveriksi tekijän schwartzeneggeriläisissä hampaissa. Hazardin mielestä hyvin tienaavaa naista pidetään aina hieman huorahtavana. En tiedä, yleistääkö hän tässä omia tuntojaan, mutta itse en moista tendenssiä ole tuttava- ja sukulaispiirissäni huomannut. Olen siis toisinaan liikkunut myös porvaripiireissä, kuin kuka tahansa meistä.

Oli niin tai näin, militantti pamfletisti vihjaa siihen suuntaan, että vasta sitten nainen on oikeasti tasa-arvoinen, kun johtajanpallilla istuu keskinkertaisia naisia. Tämä tarkoittanee sitä, että feministien mielestä suurin osa miesjohtajista on keskinkertaisia. Termiä ’keskinkertainen’ ei tietenkään määritellä eikä tilastoa esitetä.

Lopuksi haluan toistaa, että välillä Hazard siis osuu napakymppiin ja rytinällä osuukin. Varsinkin pöyristyttävän typeriä televisiomainoksia solvatessaan tekijä saa väistämättä lukijan sympatiat puolelleen. Lisäksi hänen ironinen ja remakka kirjoitustyylinsä puree kuin navakka pakkasvihuri. Päätänkin Hazardia koskevan osion kerrassaan kipristelevään täyslaidalliseen (s. 111):

”Nettiostamisen myötä kuluttajien piti saaman juuri heidän tarpeisiinsa räätälöityä kaupallista viestintää, jonka osumatarkkuus olisi täydet sata, ja joka säästäisi myyjän rahoja ja ostajan vaivaa. Vaan mitä saimme? Oman sähköpostini top 3: Enlarge your penis up to 3+ inches! Get cheap Viagra NOW! Invest your money: 700% interest! Sähköposti on ehkä mainostajan näkökulmasta tehokasta ja halpaa, mutta mainonnan uskottavuudesta se syö aimo haukun. Vai mitä pitäisi nelikymmenvuotiaan naisen ajatella, kun häntä yhä uudelleen puhutellaan vauraaksi, pienielimiseksi impotentiksi?”

Queer-teorian äiti

Nykynaistutkimuksen suosiman queer-teorian klassikon tarkastelussa on syytä heti kättelyssä ottaa käyttöön Skeptic –lehden toimitusneuvoston jäsenen, antropologi Vincent Sarichin lanseeraama termi käyttäytymiskreationismi. Jos evoluutioteoria on pätevä, kuten asian laita tietenkin on, on ihmisen aivojen koon kasvulla ollut yhteys niiden kelpoisuutta edistäviin ominaisuuksiin. Aivojen koossa on täytynyt olla varianssia, jolloin luonnonvalinta on valinnut ne yksilöt, jotka ovat olleet kelpoisimpia. Aivot ovat monimutkainen elin ja ne säätelevät ihmisen käyttäytymistä. Tiedetään, että naisten ja miesten aivoissa on keskimääräisiä eroja, kuten myös heidän käyttäytymisessään. Tiedetään myös, että aivojen erot selittävät kausaalisesti eroja käyttäytymisessä ja että nämä erot täsmäävät evoluutioteoreettisiin malleihin sukupuolierojen syistä (ks. esim. Simon Baron-Cohen: Olennainen ero – totuus miehen ja naisen aivoista; Terra Cognita 2004).
Mikäli näitä asioita ei akateemisessa, so. tieteellisessä tutkimuksessa huomioida, voidaan perustellusti puhua käyttäytymiskreationismista. Ala joka esiintyy tieteellisenä, mutta kieltäytyy hyväksymästä luonnontieteellisiä faktoja, on pseudotieteeksi luokiteltavissa eikä periaatteessa eroa vaikkapa ID-kreationismista. Retoriikan professori Judith Butlerin keksimä queer-teoria on nykynaistutkimuksessa varsin suosittu ja se on puhdasta käyttäytymiskreationismia.

Butlerin naistutkimuksen klassikoksi muodostuneen teoksen ovat 16 vuotta sen ilmestymisestä suomentaneet Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi. He ovat suoriutuneet vaikeasta tehtävästä häikäisevän upeasti – Butlerin loputtomina rönsyilevät virkkeet, sekavat ilmaukset ja käsitehirviöt on kuin onkin saatu luettavaan muotoon. Sääli vain, että Pulkkisen ja Rossin vaivalla kääntämä teksti on toivotonta soopaa. Se on sisäisesti niin ristiriitaista, että joka sivu – joka virke, Osmo Tammisaloa lainatakseni – ansaitsisi osakseen ankaraa kritiikkiä.

Päädyn siis tilan puutteen vuoksi päinvastaiseen strategiaan ja arvioin teoksen mahdollisimman jouhevasti. Jos joku ei minua usko ja väittää minun esimerkiksi lainaavan Butleria irti asiayhteydestä, kehotan perehtymään arvioimaani teokseen. Se kyllä palkitsee kriittisen lukijansa. Tässä esitetyt otteet ovat vasta jäävuoren huippu.

Lyhyesti sanoen Butler kiistää että sukupuoli olisi biologinen tai sosiaalinen (gender) – sukupuolta ei siis ole olemassakaan, se vain performoidaan ”toistotekoina”. Jostain syystä länsimaissa suurin osa toistosta tapahtuu heteroseksuaalisessa muodossa, mikä tietenkin samaan aikaan sortaa sukupuolivähemmistöjä olemalla heteronormatiivista. Nykyaikainen vallalla oleva sukupuolikäsitys on Butlerin terminologiassa heteromatriisi.
Niin, tämä heteronormatiivinen heteromatriisi sattuu olemaan juuri se tapa käyttäytyä, jonka luonnonvalinta vuosimiljoonien aikana on suvullisesti lisääntyvälle Homo sapiens sapiens –nisäkäslajin naaraalle ja koiraalle tuottanut. Se tavataan kaikkialta, ei vain länsimaista.

Pitkiä virkkeitä ilman sisältöä

Butler nojaa kritiikin esittämisen ohella sellaisiin vaikutusvaltaisiin ajattelijoihin kuin Jacques Derrida, Jacques Lacan, Sigmund Freud, Julia Kristeva ja Luce Irigaray. Ja tietysti yksi hänen innoittajistaan on ollut suuri ja mahtava poststrukturalistiguru Michel Foucault . Eräät nimistä ovat skeptikoille tuttuja Alan Sokalin ja Jean Bricmontin postmodernin verbaalisaivartelun mielettömyyden paljastavasta teoksesta Fashionable Nonsense – Postmodern Intellectuals’ Abuse of Science (Picador 1998).

Yksi selkeä puute Butler-suomennoksessa on aakkosellisen hakemiston puute – olisin kernaasti tarkistanut, monestiko hän em. tieteen pahoinpitelijöihin viittaa. Unohdin laskea lukiessa. Oma kantani on, ettei mainittujen intellektuellien luonnontieteestä esittämiin näkemyksiin voi suhtautua vakavasti; ne ovat täyttä puppua. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Vuonna 1999 teokseensa kirjoittamassaan uudessa esipuheessa tekijä kertoo, miten ”toinen käytännön ulottuvuus ajattelussani on toteutunut suhteessa psykoanalyysiin sekä tutkimuksellisena että kliinisenä käytäntönä” (s. 28). Niinpä niin, psykoanalyysi on keskeinen osa modernin akateemisen irrationalismin ydintä.

Butlerin teos onkin edeltäjiensä sekavien spekulaatioiden suora jatke, niiden tolkuttomuuksien huipennus. Kun Butler asettuu opposition, hän uppoaa aina vain syvemmälle järjettömyyden suohon. Hänen väkinäiset ajatuskulkunsa ovat filosofian – viisauden rakastamisen – irvikuva. Seuraava lainaus toimikoon alustavana esimerkkinä:

”Mikä sitten tekee mahdolliseksi sen, että kuvitellun ja todellisen välinen halkeama paljastuu ja todellinen myöntää sittenkin olevansa kuvitteellinen? Tarjoaako tämä mahdollisuuden sellaiseen toistoon, jota ei täysin sido määräys lujittaa luonnollistettuja identiteettejä? Samaan tapaan kuin ruumiilliset pinnat esitetään luonnollisina, näistä pinnoista voi tulla paikkoja, joissa riitasointuinen ja epäluonnollistettu performanssi paljastaa luonnollisen performatiivisen statuksen” (s. 243, kursivointi Butlerin).

Onko tämä sanahelinä parodiaa – vai kenties itseparodiaa? Saman sivun lopussa Butler näet jatkaa:

”Huomaamattoman ja poliittisesti pakotetun performatiivisuuden seurauksena sukupuoli on ’teko’ ja avoin säröille, itseparodialle, itsekritiikille ja sellaisille ’luonnollisen’ liioitteleville näytöksille, jotka juuri kaikessa ylettömyydessään paljastavat sukupuolen pohjimmiltaan kuvitteelliseksi” (s. 243-244).

Jassoo. Tämän jälkeen Butler siirtyy suoraan politiikkaan:

”Kulttuurisesti ymmärrettävää ’biologista sukupuolta’ tuottavat hiljaiset pakot pitäisi ymmärtää pikemminkin tuottavina poliittisina rakenteina kuin luonnollistettuina perustoina.”

Niin, Butler ei muiden akateemisten feministien tapaan peittele sitä, että hän on poliittisen ideologian kanssa liikkeellä (s. 244-245):

”Tämä teoreettinen tutkimus on pyrkinyt paikantamaan poliittisen sellaisissa merkityskäytännöissä, jotka sekä synnyttävät ja säätelevät identiteettiä että purkavat sen säätelyä. Tämä tavoite voidaan kuitenkin saavuttaa vain esittämällä joukko kysymyksiä, jotka laajentavat poliittisen käsitettä. Kuinka pystytään hajottamaan ne perustukset, jotka peittävät sukupuolen vaihtoehtoisia kulttuurisia hahmoja? Kuinka voidaan horjuttaa identiteettipolitiikan ’edellytyksiä’ ja esittää ne kuvitteellisessa ulottuvuudessaan?”

Jotta tämä absurdi, biologisen sukupuolen politisoiva eliittijargon edes hieman aukenisi lukijalle, esitän Butlerin filosofiasta tiiviin tulkinnan (kursivoituna ja lihavoituna).

Todellisuutta ei ole, vaan se tuotetaan yhteiskunnallis-poliittis-kulttuurisilla performansseilla. Kaikki - todellisuus ja sukupuolet – on siis sosiaalisesti konstruoitu. Jotta todellisuus muuttuisi, on performanssia muutettava. Tämä ei kuitenkaan suju kitkatta, koska performanssi on suhteutettava yhteiskunnan valtadiskurssiin, heteromatriisiin, mieluiten avoimena, liioittelevana parodiana, kapinana. Performanssi on siten sidottua, ei vapaata. Kaikki tämä on tietenkin pelkkää kuvittelua, mutta siitä huolimatta se jotenkin tuntuu todelta. Oli miten oli, jos sijoitamme sanan ’luonnollinen’ lainausmerkkeihin tai vaihtoehtoisesti muokkaamme sen foucaultlaisittain asuun ’luonnollistettu’ (sisältää valtadispositiivin), voimme performoida itseämme ja heteronormatiivisia ilkimyksiä parodioiden sorrettuna vähemmistönä ja vaatia asemamme nostamista valtaenemmistön näkemykseksi. Kukaan ei tietenkään ihan oikeasti sorra ketään, koska kukaan tahi mikään ei ihan oikeasti ole olemassa, mutta silti paha enemmistö ihan oikeasti sortaa moraalisesti ensiluokkaista vähemmistöä, joka voi kuitenkin Butleria luettuaan nousta ihan oikeasti sankarilliseen vastarintaan ja kukistaa julman heteromatriisin. Voilá!

Huipennan lyhyen Butler-arvioni pitkään, paljonpuhuvaan lainaukseen, joka käsittelee subjektin ongelmaa. Onhan oltava toimija, jos aiotaan toimia – kaiken ollessa sosiaalisesti konstruoitua herää kuitenkin kysymys, miten merkityksiä ja poliittista sortoa auto-konstruoivassa merkitysvapaassa todellisuudessa, jota siis ei ole, olemassa olematon konstruktio voi konstruoida itseään (kursivointi Butlerin):

”’Toimijuuden’ paikantamisen kysymys liitetään yleensä ’subjektin’ toimintakykyisyyteen. Subjekti oletetaan tällöin jollain tapaa pysyvästi olemassa olevaksi. Tämä olemassaolo edeltäisi tulemista sille kulttuurin kentälle, jolla subjekti itseään neuvottelee. Siinäkin tapauksessa, että subjekti ajatellaan kulttuurisesti rakentuneesti, se oletetaan yleensä refleksiiviseen pohdintaan kykeneväksi toimijaksi, joka pysyy jollain tapaa koskemattomana huolimatta syvästä juurtumisestaan kulttuuriin. Tällaisessa mallissa ’kulttuuri’ ja ’diskurssi’ ikään kuin tahraavat subjektin mutta eivät muodosta sitä. Tämä siirtyminen ennalta olemassa olevan subjektin luonnehtimiseen ja siten subjektin puhdistamiseen on näyttänyt tarpeelliselta, jotta voitaisiin osoittaa sellainen toimijuuden paikka, jota kulttuuri ja diskurssi eivät täysin määräisi. Tällaisessa päättelyssä oletetaan kuitenkin virheellisesti, että (a) toimijuus voi syntyä vain, jos palataan esidiskursiiviseen ’minään’, vaikka tämä ’minä’ löytyisikin keskeltä diskurssien yhteisvaikutusta, ja että (b) jos subjekti olisi diskurssin muotoilema, se olisi myös täysin diskurssin määräämä, mikä puolestaan sulkisi pois toimijuuden mahdollisuuden.”

Kyllä vaan, kyse on ”tieteellisissä” väitöskirjoissa erittäin usein siteeratusta filosofiasta; joku ottaa professori Butlerin ihan oikeasti vakavasti. Tällaisella sanapelleilyllä pääsee siis ihan oikeasti filosofian tohtoriksi – ja jopa professoriksi.

Queer-teorian tila armon vuonna 2007

Tiia Aarnipuu soveltaa tolkutonta queer-teoriaa kirjassaan Ei ole miestä eikä naista. Paavalin galatalaiskirjeestä napattu nimi ei yllätä; Aarnipuun tutkielma muistuttaa muutenkin paljon enemmän uskontoa tai taidetta kuin tiedettä. Pyhimystarinat sinänsä ovat kyllä hauskoja, siitä plussat. Tässäkin teoksessa ihmislajin historia alkaa kirjoitetusta historiasta – kyse on siis käyttäytymiskreationismista puhtaimmillaan.

Tekijä käsittelee lyhyesti antiikin ajan ja myöhempien ajattelijoiden käsityksiä ihmisen sukupuolista. Biologista puolta ei valoteta. Näin sukupuoli saadaan kätevästi suhteellistettua ajan käsityksistä riippuviksi diskursseiksi. Koska Aarnipuun käyttämän paradigman mukaan kieli konstruoi todellisuutta, alkaa todellisuus ilmeisesti vasta kirjoituksen myötä. Evoluutiota ei siis lasketa, kuten hiekkalaatikolla sanottaisiin.

Aarnipuu toteaa haluavansa ”lukea legendatoisintoja kokeilevasti ja ikään kuin vakavalla tavalla kujeilevasti” (s. 22). Verbaalipelleily ja lapsen leikin viattomuus kuuluvatkin olennaisena osana postmoderniin pseudotieteilyyn. Tekijä käyttää mm. termiä ’ristiinpukeutuminen’ tarkoituksella sekä vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumisesta että ”Kristukseen pukeutumisesta”.

Tässä yhteydessä sopii huomauttaa, että SETA-yhdistyksen julkaisema ja seksuaalivähemmistöjen suosiman dtm-ravintolan sponsoroima kirja perustuu aiemmin SETAn puheenjohtajana toimineen Aarnipuun Helsingin yliopistossa vuonna 2005 laudaturilla palkittuun uskontotieteen pro gradu –työhön. Korostan sanaa ’laudatur’. Se tieteen autonomiasta.

Teoksen alaotsikko on ”Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä koskevista teksteistä”. Tämä kertoo kaiken oleellisen: teos on tyypillinen queer-teoriaa soveltava ”tutkimus” eli se sisältää tekijän pseudotieteelle ja auktoriteettiuskolle perustuvan subjektiivis-retorisen, hyväksi koettua ideologiaa edistämään tarkoitetun, osaksi leikkimielisen tulkinnan vanhoista teksteistä. Paradigma on seuraava:

”Queer-tutkimuksessa viitataan queer-verbillä projektiin, jossa etsitään esimerkiksi luettavasta tekstistä sellaisia riitasointuja, aukkoja tai merkitysten liioitteluja, jotka kertovat heteroseksuaalisesta matriisista tai heteronormatiivisesta sopimuksesta. Tavoitteena on häiritä, kyseenalaistaa tai hajottaa tuota sopimusta näiden aukkojen täyttämisen ja riitasointujen analysoimisen kautta. Käytännössä queer-luennassa esimerkiksi seksualisoidaan tarkoituksellisesti näennäisen ei-seksuaalisia tekstejä tai kuvia ja sukupuolitetaan näennäisen sukupuolettomia asioita. Tämän harjoituksen voi suorittaa myös toisinpäin: seksualisoidut tai sukupuolitetut tekstit tai kuvat voi kokeilla aseksualisoida tai riisua sukupuolitetuista merkityksistä tai sukupuolittaa toisella tavalla. Näin on mahdollista nähdä sama teksti, tapahtuma tai teko toisin silmin ja laajentaa kuvaa mahdollisista todellisuuksista. Ristiinpukeutuvan pyhimyksen sukupuoli ja sukupuolen suhde mahdollisiin seksuaalisuuksiin lakkaavat olemasta itsestäänselvyyksiä sekä vaatteiden vaihtamisen jälkeen että sitä ennen” (s. 22).

Mitään tiedettä muistuttavaa historiallista kuvausta ja viitteitä lukuun ottamatta Aarnipuun esityksestä ei siis löydy. Viitteetkin ovat toisinaan erittäin kyseenalaisia, mm. sivun 31 yhteydessä olevaa väitettä intersukupuolista koskeva. Tekijä viittaa tässä Maarit Huuskan Minna-tietokannassa olevaan artikkeliin. Kohta kuuluu seuraavasti:

”Nykyään lääketieteessä ja monien muidenkin alojen sisällä periaatteessa tiedetään, että ihmisiä ei tosiasiassa voi jäännöksettömästi jakaa kahteen sukupuoleen edes biologisten ominaisuuksien perusteella. Neljästä kuuteen lasta 10 000 syntyvää kohti on intersukupuolisia, ja noin kymmenellä prosentilla väestöstä on jotkin muut sukupuolikromosomit kuin XX tai XY, esimerkiksi XXY, vaikka tämä ei aina näy ulkoisista piirteistä. Myös selvinä sukupuolimerkkeinä pidetyt anatomiset muodot ja yksityiskohdat jakautuvat kahden vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen näkökulmasta epätasaisesti: esimerkiksi monilla miehillä on tosiasiassa suuremmat rinnat tai leveämpi lantio kuin monilla naisilla ja monilla naisilla taas viikset. Sekä miehet että naiset erittävät kaikkia sukupuolihormoneja” (s. 31).

Minna-tietokanta ei ole tieteellinen julkaisu, eikä sinne kirjoittavia aseteta referee-menettelyyn. Aarnipuun lähteenä käyttämässä Huuskan kirjoituksessa edes ole lähdeviitteitä.

Miten tällainen voi mennä laudaturilla palkitussa pro gradu -tutkielmassa läpi? Vai onko tieto lisätty vasta SETAn julkaisemaan ”populaariin” versioon. Päätin tarkistaa asian Aarnipuun gradusta. Siinä on tismalleen sama viite ja tekstikin on identtinen.
Lapsus on lähtöisin Anne Fausto-Sterlingin kirjasta Sexing the Body: Gender Politics and the Construction of Sexuality (Basic Books 2000). Leonard Sax on kuitenkin kuitenkin korjannut Fausto-Sterlingin lukuja (”How common is intersex? A response to Anne Fausto-Sterling”. Journal of Sex Research. Vol 39. No 3., 2002). Saxin mukaan Fausto-Sterlingin

”prosenttiluvun suurin ongelma on se, että lukuun on laskettu mukaan joukko oireyhtymiä, joita ei kliinisessä mielessä voida pitää interseksuaalisina. Viiden tällaisen kategorian poistaminen pudotti lukeman 0,018%:iin. Tämä tarkoittaisi 900 interseksuaalista yksilöä viiden miljoonan populaatiossa. Sax ehdottaakin, että termiä interseksuaalinen käytettäisiin vain tiloissa, joissa kromosomaalinen sukupuoli on vastakkainen fenotyyppisen sukupuolen kanssa tai joissa fenotyyppiä ei voida luokitella kummaksikaan sukupuoleksi.”

Tiedon olisi saanut helposti Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen kirjoituksesta Tieteessä tapahtuu –lehdessä 1/2006, mistä edellä oleva lainaus on peräisin. Mutta vaikka korjattu luku oli mainittu vastineessa naistutkija Sari Charpentierille, ei tieto ole mennyt alan sisällä perille. Sama asia on mainittu myös naistutkimuskriittisessä pamfletissamme Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita 2006).

Aarnipuu ei ole korjannut gradunsa räikeää virhettä, vaan toistaa epäkriittisen viitteensä kirjaversiossa. Tämä taas todistaa sen, että queer-tutkimus ei välitä vastakkaisesta evidenssistä eikä reagoi kritiikkiin – tuskin edes lukee sitä. Pätevä, so. kriittinen tutkija olisi tietenkin lukenut Fausto-Sterlingin teoksen ja Saxin vastineen! Queer-tutkimus ei siis täytä alkuunkaan tieteen tuntomerkkejä, kuten Tammisalon kanssa olemme useassa yhteydessä todenneet.

Sama kritiikki pätee Maarit Huuskaan, joka ei ole vaivautunut viitteitä ilmoittamaan – Saxin lukemisesta puhumattakaan. Lisää Huuskan oudoista (queer!) väitteistä voi lukea pamfletistamme.

Erityisen ongelmallisen Aarnipuun virheestä tekee tietenkin se, että toisaalta hän muiden epäkriittisten queer-teoreetikoiden tapaan pyrkii kieltämään sukupuolen olevan mitään biologista tai kulttuurista: se on vain tapa ”performoida” itseään. Miksi queeria pitää siis oikeuttaa väärään tietoon perustuvalla argumentilla intersukupuolten yleisyydestä? Miksei tyydytä performanssiin, jolloin ristiriita oppiäiti Butlerin pseudotieteellisten dogmien kanssa vältetään?

Jos intersukupuolten ”yleisyyttä” käytetään queerien suvaitsemisen argumenttina, putoaa perustelulta pohja pois kun väärä tieto korjataan. Ainakaan minä en välitä siitä, jos joku haluaa olla queer ja mistä tämä halu viime kädessä johtuu. Minua tietenkin tieteellisesti suuntautuneena ihmisenä kiinnostaa, mistä eri tekijöistä moinen halu performanssiin aiheutuu, mutta suvaitsen toki yksilöä joka queer-elämäntavan valitsee ja hänellä on mielestäni täysi oikeus tämä valinta tehdä. Oikeastaan se ei edellytä minulta edes suvaitsemista, koska asia ei liikuta minua tippaakaan. Erilaisuus päinvastoin on rikkaus.

Lisäksi on valittaen todettava, että Aarnipuu turvautuu samassa kohdassa myös tilastotiedettä ymmärtämättömien humanistien suosimaan ääripääsemantiikkaan. Kyseistä saivartelua on käyttänyt mm. freudilaisesti orientoitunut musiikkitieteilijä fil. toht. Markus Lång vastatessaan Yliopisto-lehdessä (13/05) Tammisalon ja minun erääseen kirjoitukseen (joka ei tietysti millään tapaa liittynyt Långiin tai hänen tutkimusalaansa – ei edes psykoanalyysiin).

Mainitussa strategiassa ääripäitä tai muuten harvinaisia tapauksia käytetään kumoamaan selvästi havaittava frekvenssijakauma. Monilla miehillä on tosiaan suuremmat rinnat kuin monilla naisilla, mutta ylivoimaisesti suurimmalla osalla naisista on isommat rinnat kuin ylivoimaisesti suurimmalla osalla miehistä.

Aarnipuun sosiaalikonstruktivismiin perustuva teos ei tietenkään muilta osin sisällä pienintäkään viittausta mihinkään biologiaan liittyvään – ei myöskään tilastoihin. Biologiaa ja tilastoja (niitäkin siis vain vääristellen) tarvitaan ainoastaan silloin, kun niillä pyritään oikeuttamaan jotain mikä tuntuu moraalisesti ja ideologisesti mukavalta. Sen sijaan viitteistä löytyy kosolti postmodernismia ja sosiaalikonstruktivismia. Jälki on sen mukaista.

Aarnipuun kirja pyrkii oikeuttamaan sinänsä arvokkaan pyrkimyksen tasa-arvoon ja suvaitsevaisuuteen argumentaatiolla, joka nojaa lähinnä pseudotieteeseen, retoriikkaan, moralismiin, sanapelleilyyn, virheellisiin tosiasiaväitteisiin, tilastosaivarteluun ja epäkriittiseen auktoriteettiuskoon. Parempiakin perusteluja löytyy ja toivoisin niitä käytettävän yhteiskunnallisesti näinkin tärkeässä kysymyksessä. Tämä onkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tässä arviossa syyllistyn toiveajatteluun.