Ekofeminismi ja irrationalismi

Kaarina Kailon edustama ekofeminismi näyttäisi tietyissä muodoissaan olevan lähinnä mystisismiä - tai suoranaista uskontoa. Suvaitsevaisuus kaikkia muita kuin länsimaisia heteromiehiä (pois lukien spirituaaliseen liikkeeseen liittyvät miehet!) kohtaan kuuluu tietenkin kuvaan:

”Liikkeenä feministinen spirituaalisuus on varsin tuore, sillä se syntyi vasta 1970–luvulla. Liikkeen tarkkarajainen määrittely on hankalaa: se on ruohonjuuritason liike, jolla ei ole katto-organisaatiota, hierarkiaa, eikä tarkasti määrättyä ja rajattua käsitystä siitä, kuka on jäsen ja kuka ei. Se ammentaa lukuisista uskonnollisista perinteistä, muttei ole sitoutunut niistä yhteenkään: ensisijainen ominaispiirre onkin juuri moninaisuus. Yhdistäviä teemoja ovat naisten ’voimaannuttaminen’ (empowerment), luonnon ja naisen sekä ylipäätään feminiinisen kunnioittaminen, sekä sukupuolisuhteiden ja -hierarkioiden historiallisen muotoutumisen pohtiminen ja tarkastelu (’sacred history’). Feministisen spirituaalisuuden sisäiset jännitteet syntyvät pitkälti juuri eroavista käsityksistä luonnon ja sosiaalisen sukupuolen (gender) tärkeydestä: myös mm. jumalatar aiheuttaa erimielisyyksiä. Kaikesta huolimatta spirituaalifeministit kuitenkin näkevät erimielisyydet lähinnä rikkautena, ja kaikkien kukkien annetaan kukkia. Kaiken kaikkiaan liikkeen rajoja on hyvin vaikeaa, muttei mahdotonta piirtää. Ellerin mukaan eräs kriteeri on yksinkertaisesti se, että nainen (miksei mieskin), joka itse katsoo kuuluvansa liikkeen piiriin, voidaan lukea spirituaalifeministiksi ... Karen J. Warren kuitenkin näkee, että ollakseen feminististä, on spirituaalisuuden sitouduttava naisten alisteisen aseman kitkemiseen sekä naisten kokemusten ja näkökulmien arvostamiseen. Lisäksi, ollakseen ekofeminististä, on spirituaalisuuden sitouduttava myös luontoa alistavien käytänteiden eliminoimiseen: vasta nämä kriteerit täyttävää spirituaalisuutta voidaan kutsua ekofeministiseksi ...” (Johanna Kiviluoto: NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä; Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004, s. 37).

-----

Ekofeminismi äärimuodossaan taantuu täysipainoiseen irrationalismiin ja oman sukupuolen palvontaan:

”Ekofeministisen spirituaalisuuden kenties keskeisin symboli naiseuden ja luonnon pyhyydelle (ja ylipäätään naiseudelle ja luonnolle) on jumalatar. Oleellisin piirre jumalattaressa on kyky edustaa kaikkea sitä, mitä perinteisesti länsimaissa on pidetty ’feminiinisenä’: luonnon pyhyys, maa ja kuu, ruumiillisuus, seksuaalisuus: jumalatar on lähellä kotia, elää luonnonkierron mukana, ja on ylipäätään löydettävissä niistä asioista, joita perinteiset uskonnot ovat pitäneet profaaneina. Tärkeä piirre feministisessä spirituaalisuudessa onkin sen sulautuminen luonnolliseen maailmaan, kaikkeen mikä on ’tämän puoleista’ ja siten perinteisesti profaania: kaikki mikä on lihallista, feminiinistä ja seksuaalista, kaikki mikä kuolee, mätänee ja maatuu, on juuri sitä, mitä feministinen spirituaalisuus pitää kaikkein pyhimpänä ja arvokkaimpana. Luonto käsitetään elävänä, usein tavalla tai toisella feminiinisenä ja monesti jumalattaren ruumiina, jolloin jumaluus nähdään kaikessa ja kaikkialla olevana, yhtä lailla luonnossa kuin naisessa itsessään. Jumalatar onkin immanentti vastakohtana
hierarkkiselle, transsendenttiselle (juutalais-kristilliselle) Jumalalle: spirituaalifeministit eivät halua ’Jahvea mekossa’, vaan jumaluuden, joka on läsnä sekä yksilössä että luonnossa ...”(mt. s. 38-39)

-----

Tosin järjen ääntäkin on naistutkimuksen sisällä kuultu, mutta Kiviluoto itse ei siitä näytä innostuvan (korostus Kiviluodon):

”Myös luonnon näkeminen feminiinisenä, usein Suurena Jumalattarena tai Äiti Maana, on herättänyt vastustusta. Kriitikot pelkäävät, että paluu Äiti Maa –ajatteluun vahvistaa kulttuurissa jo valmiiksi olevia stereotypioita naisista paitsi (potentiaalisina) äiteinä, myös alisteiseen luontoon lähemmin liittyvinä ja siten itsekin alisteisina ... Tämä ei kuitenkaan mielestäni riitä kritiikin perustaksi, sillä koko ekofeministisen spirituaalisuuden yksi keskeisiä tavoitteita on muuttaa vallalla olevia näkemyksiä naisista ja luonnosta: mikäli siis Äiti Maa –ajattelusta luovuttaisiin siksi, että se PATRIARKAALISESSA KULTTUURIKONTEKSTISSA sisältää luontoa ja naisia alistavia konnotaatioita, tarkoittaisi tämä näiden konnotaatioiden (ja siten patriarkaalisen kulttuurikontekstin) hyväksymistä sellaisenaan sen sijaan, että niitä kyseenalaistettaisiin ja pyrittäisiin muuttamaan. Länsimaisessa kulttuurissa jumalattaren palauttaminen ja palvominen onkin Elisabeth Puttickin mukaan syytä toteuttaa nimenomaan feministisestä kontekstista käsin, jotta spirituaalisuus ja sen uudet visiot voitaisiin todella juurruttaa ja integroida poliittisiin, sosiaalisiin ja ekologisiin kysymyksiin... (s. 39-40)