Ruokamon kirjoitus

Siltä varalta, että pamflettimme toisen käden lähteen pohjalta arvioineelle Ruokamolle iskisi myöhemmin itsesensuuri päälle, lienee parasta julkaista hänen kirjoituksensa alkuperäisessä muodossaan (poislukien tekstin alkupuolen meihin liittymätön osio) tässä välittömästi:

keskiviikko, syyskuu 20, 2006
Tammisalo ja Niemelä pelkäävät Äitiä


Nyt on sitten liikkeellä parivaljakko Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä, jotka haluavat todistella, että oikeastaan kukaan täysijärkinen ei voi olla feministi eikä ainakaan kukaan tieteellisesti itsensä vakavasti ottava voi uskoa naistutkimuksen tutkimustuloksiin ja väitteisiin. Osmo Tammisalo patsastelee Iltalehden (16.9.2006) Sana sanaa vastaan -dialogipalstalla kuin Äidin Ihana Aurinko, joka odottaa saavansa kehuja hyvästä työstä.

Osmo Tammisalo kokee varmasti ansainneensa jo mitalin viime vuosien uurastuksestaan naistutkimuksen mollaajana. Sertifikaatin tälle haukulle ojentaa tietysti se kirkasotsaisten lajitoverien lauma, pelkopissan kintuilleen lirauttaneet hännänheiluttajat, joiden tiivis yhteys lujittuu räksyttämällä yhteistä vihollista: naisia jotka eivät suostu alistumaan miesten sanelemiin sukupuolimäärittelyihin.

Mikä ihme tässä sukupuolesta ääneen puhumisessa voi olla niin pelottavaa? - Tammisalon ja Niemelän kirjasta "Keisarinnan uudet (v)aatteet" tehdyistä kritiikeistä voin luoda jonkinlaisen käsityksen. Poikien mielestä on karmaisevaa, että jokin oppiaine ja tieteenala uskaltaa tärisyttää heidän turvallista lintukotoaan, eli perhettä ja perheen ja vanhemmuuden kautta uusinnettavia sukupuolirooleja. Heidän väitteensä on, että luonto ja geenit ovat perheen puolella. Voi kuinka epätoivoista! Että ihan jostain kansallisromanttisesta Kaukametsän torpasta ja sen elämästä pitää lähteä hakemaan perusteluja nykymuotoiselle perheelle (siis ydinperheelle) ja perheen jäsenten rooleille.
Miksi nämä (ilmeisesti edelleenkin äitinsä napanuorassa roikkuvat) pojat eivät sitten perustele myös kaikkea muuta perhe-elämää luonnon ja biologian vaatimuksilla, eli toisin sanoen luonnonmukaisuudella? Pitäisikö meidän esimerkiksi ryhtyä järjestämään maailmaan kulkutauteja ja nälänhätiä, jotta luonto saisi hoitaa karsintahommat?

Tieteelle on varmasti erittäin vaikea ja todennäköisesti ratkaisemattomaksi jäävä ongelma mikä lopulta on luontoa ja biologiaa ja kuinka ylettömästi voimme olettaa olevamme geeniemme käskyttämiä. Minä kysyn, onko esimerkiksi ihailtavaa ja esimerkillistä perhe-elämää ja sukupuoliroolien toteuttamista se, että eskimonainen tarttuu tilaisuuteen ja lämmittää igluun yökylään saapuvaa vierasta miestä, mikä varmasti tuo uusia ja käytännön kokemuksen mukaan helposti leviäviä geenejä perheyhteisöön? Eikö naisen ole luonnon ja biologian vuoksi hyödyllistä jatkuvasti etsiä uusia, aina parempia geenejä eli vaihtaa jokaiselle lapselle uusi isä? Nuorimman jälkeläisen isän virheet voitaisiin näin koettaa aina korjata seuraavassa raskaudessa. Näinhän mm. koiranjalostuksessa menetellään. Jälkeläisten terveys ja elinvoima siinä vain kohentuisi.

Olen sitä mieltä, että biologiaan ja luonnonlakeihin vedottaessa ollaan aina hyvin lähellä poliittisen luonnonmukaisuuden käsitettä, ja sehän johtaa ekofasismiin. Siinä vain vahvojen annetaan ylipäätänsä jäädä edes henkiin. Olen varma, että niin Osmo Tammisalo kuin Jussi K. Niemeläkin ovat aikuiseksi kasvaessaan epäonnistuneet irrottautumisessa äidistään. Äiti on liian pelottava ja iso hahmo yhä heidän mielessään; epäonnistunut irrottautuminenhan oikeastaan vain suurentaa edelleen tätä äitipeikkoa. Äidinpelosta kertoo jo heidän kirjansa nimikin, Keisarinnan uudet (v)aatteet.

Etenkin Tammisalolle elämä on muodostunut siksi taisteluksi naista ja naisen valtaa vastaan. Sillä naisten (jotka he samaistavat vielä Kaikkimahtaviksi Äideiksi) valtaahan nämä pojat vain pelkäävät, eivätkä mitään sen kummempaa. He koettavat vain naamioida pelkonsa naistutkimuksen (ja feminismin) vastaiseksi kamppailuksi, sillä se näyttää jotenkin miehekkäämmältä.

Minä ihmettelen millaisia terapointiprojekteja Osmo Tammisalo hänen kaltaisensa joutuvatkaan virittelemään julkisuudessa, jotta he saavat siten jollain tavalla käsiteltyä turvattomuuden traumaansa. Turvattomuus tarkoittaa Tammisalon kaltaisten tyyppien luonteenpiirteenä sitä, että heidän käsityksensä äidistä (ja sehän on näille pojille tietysti isosti Äiti) on ristiriidan sävyttämä. Äiti on yhtäaikaa suuri vallankäyttäjä, kaikki luokseen imevä janoinen hirmulisko, ja toisaalta helposti hylkäävä.


Puuhapete
Osmo Tammisalo

Fakta on, että eihän kukaan humanisti, yhteiskunta- ja ihmistieteilijä voi tosissaan alkaa pohtia poikien esittämien väitteiden perustaa, joka on täysin metsässä. Pojathan tulevat miehisessä ylemmyydessään, jonkinlaisina tieteiden välisenä universaali-insinöörinä väittäneeksi, että yhteiskuntatieteitä ei voi olla olemassa, koska väitteitä ei voi matemaattisesti todentaa. Näin he ryhtyvät itse, tiedostamattaan ja ymmärtämättään, empiiriseksi todisteeksi naistutkimuksessakin usein esiintyvälle väitteelle, että tiede ja tieteellinen ajattelu ovat rakenteellisesti sukupuolittuneita.

Tällaisten puuhapetejen yleisinsinöörinä esiintyminen on juuri sitä empiriaa, jonka perään Osmo Tammisalo huutaa esseessään Tieteessä tapahtuu -lehdessä (7/2005). Minäkin tulin lukeneeksi sen noin vuosi sitten. Tammisalo on siitä lähtien kehitellyt edelleen naistutkimuksen kritiikkiään, jonka hän on havainnut elintarvikeinsinöörinä, anteeksi -tieteilijänä, käteväksi tavaksi päästä julkisuuteen.

Tammisalo taitaa olla vain äidin kultapojuna huumaantunut menestyksessään rakkauden biologian tarkastelijana. Hänhän julkaisi kirjan aiheesta viime vuonna. Tammisalolle olisi eduksi, jos hän oppisi tunnistamaan eri tieteenalat ja etenkin erottamaan biologian ja siihen samaistamansa insinööritieteet kaikista muista tieteistä. Lisäksi, minua ärsyttää Tammisalon ihmeellinen itsetehostus tuon "tieteellisen insinööriotteensa" avulla. Aivan kuin hän ei olisi jotenkin tarpeeksi Mies ja siis vastakkainen sukupuoli naiselle, jos hän ei jatkuvasti ylläpitäisi julkista kuvaansa insinööriotteen hallitsevana.

Miksi Tammisalo on muodostanut itselleen kompleksin häneltä ilmiselvästi puuttuvasta insinööriydestä?

Tammisalon ei ehkä kannata enää katsoa lasteninsinööriohjelmaa Puuha-Pete, jottei ahdistus kasva.

Naistutkimuksen kritiikki, joka jo perustaltaan on täysin pielessä, lienee siis vain Tammisalon itseterapointia, oman miehisyyden epätoivoista todistelua.

Insinööriys taitaa sitä paitsi olla ristiriidassa Tammisalon sisimpien halujen kanssa. Hän voisi pikkuhiljaa uskaltautua uskomaan, että humanistikin voi olla mies, eikä mikään puolivälin raakavedos.