Lyhyt johdatus sanamagiaan

Yksi naistutkimuksen keskeinen strategia on "sanamagia". Osoitamme tässä lyhyesti, miten se toimii käytännössä. Sanamagian taustalla on diskurssianalyysi.

Johanna Kiviluodon esitys naistutkimuksessa harjoitetusta diskurssianalyysista on seuraavanlainen (Johanna Kiviluoto: NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä; Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004).

”Vaikka olen itse sitoutunut ekofeministiseen projektiin, olen soveltanut tutkimukseni perustana olevaa aineistoa läpikäydessäni kriittisen diskurssianalyysin periaatteita. Sekä diskurssin että diskurssianalyysin määrittely ovat tehtävänä haasteellisia, sillä molempia leimaa terminologinen hajanaisuus ja heterogeenisyys. Itse olen päätynyt työssäni myötäilemään Heikki Pesosen määritelmiä: Pesonen tarkoittaa diskurssilla ’kiteytynyttä ajattelutapojen, käsitysten (kuten arvot, normit ja asenteet) ja olettamusten kokonaisuutta, jota ylläpidetään erilaisten sosiaalisten instituutioiden avulla.’ Diskurssianalyysilla hän puolestaan tarkoittaa tutkimusta, jossa erilaisia puhuttuja ja/tai kirjoitettuja tekstejä analysoimalla haetaan sosiaalisesta todellisuudesta erilaisia diskursseja sekä tutkitaan niiden yhteiskunnallisia ja kulttuurisia merkityksiä. Pesonen toteaa määritelmiensä pohjautuvan paitsi jälkistrukturalistiseen eli kriittiseen diskurssin tutkimukseen, niin myös feministisen teorian tapaan käsittää kielen ja todellisuuden suhteita... Mutta mitä sitten on kriittinen diskurssianalyysi, ja miten sitä käytetään tässä tutkimuksessa?”

”Teun A. van Dijkin mukaan kriittinen diskurssianalyysi syntyi 1980-luvulla vastalauseena sen astiselle kielitieteen perinteelle, joka keskittyi tutkimaan kieltä lähinnä konteksteistaan irroitettuina abstrakteina lauserakenteina, joilla ei ollut juuri tekemistä kielen varsinaisten käyttäjien tai käyttötilanteiden kanssa. Ensimmäinen askel kohti kriittistä diskurssianalyysiä otettiin, kun huomiota alettiin kiinnittää paitsi kielenkäyttötilanteisiin, myös siihen, mikä merkitys kielen käyttäjän sosiaalisella taustalla – luokalla, sukupuolella, rodulla, iällä, ammatilla tai asemalla – oli kielen käyttämiselle. Tutkimus oli kuitenkin edelleen lähinnä deskriptiivistä, eikä ottanut kantaa kielenkäyttötilanteissa esiintyviin erilaisiin poliittisiin ja sosiaalisiin valtasuhteisiin, saati että olisi niitä systemaattisesti tutkinut. Varsinainen kriittinen diskurssianalyysi toikin muotoutuessaan mukanaan kokonaan uudenlaisen paradigman: sen sijaan, että tutkimusta ohjaisi jokin tietty teoria tai edes aineisto, otettiin lähtökohdaksi ongelmalähtöisyys. Tavoitteeksi ei tullut niinkään uusien teorioiden luominen kuin yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevien relevanttien ja rakenteellisten ongelmien kriittinen analysointi. Perusoletuksena on, että monet näistä ongelmista ovat itsessään kielellisiä tai diskursiivisia: niitä ilmaistaan, säädetään, tuotetaan ja
laillistetaan puheessa ja teksteissä. Van Dijkin mukaan näiden ongelmien kriittinen analysointi voi osaltaan auttaa paitsi ongelmien arvioimisessa, niin mahdollisesti myös niiden ratkaisemisessa ...”

Tästä onkin varsin lyhyt matka täydelliseen sosiaalikonstruktivismiin (korostus meidän):

”Van Dijkin mukaan yhteiskunta on täynnä sosiaalisia suhteita, joita luonnehtivat termit ’valta’, ’dominanssi’, ’hyväksikäyttö’, ’manipulaatio’ ja ’sorto’. Nämä muodostavat osittain toisiinsa nivoutuvan systeemin, joka paitsi näyttäytyy ja ilmaisee itseään tekstin ja puheen kautta, NIIN MYÖS MUOTOILEE JA TUOTTAA NIITÄ ... Tämä ajatus kielestä kaksisuuntaisena löytyy myös feministisestä jälkistrukturalismista. Chris Weedonin mukaan jälkistrukturalistisessa ajattelussa kieli nähdään jonain, joka ei niinkään heijasta valmiiksi olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta KUIN MÄÄRÄÄ TAI PERUSTAA SEN. Toisin sanoen sosiaalisella todellisuudella ei ole kiinteitä, sisäisiä merkityksiä, joita kieli vain ilmaisisi tai heijastaisi. Sama pätee myös subjektiuteen ja tietoisuuteen, jotka nekin KIELEN KAUTTA SOSIAALISESTI RAKENTUNEINA, EI MINÄÄN SISÄSYNTYISINÄ TAI GENEETTISESTI MÄÄRÄYTYVINÄ. Weedonin mukaan kieli ei ole abstrakti systeemi, joka kuvaisi jo olemassa olevia merkityksiä: sen sijaan kieli on aina sosiaalisesti ja historiallisesti paikantuneena erilaisiin diskursseihin.”

”Ajatus kielen kontekstuaalisuudesta juontaa juurensa Ferdinand de Saussuren merkkiteoriaan. Saussuren mukaan kieli koostuu merkkijonoista, ja jokainen merkki koostuu sekä merkitsijästä (ääni, kuva tai kirjoittu sana) että merkitystä (jota edellinen kuvaa). Näiden kahden välinen suhde toisiinsa on mielivaltainen: äänne, kuva tai sana jolla jotain asiaa kuvataan määrittyy aina suhteessa muihin merkkeihin. Näin ollen esimerkiksi merkitsijä ’huora’ ei omaa itsessään minkäänlaista luonnollista tai sisäistä merkitystä: se saa merkityksensä vasta suhteessa muihin naiseuden merkitsijöihin kuten ’äiti’ tai ’neitsyt’... Kieli näyttäytyy saussurelaisessa tarkastelussa varsin kontekstuaalisena, mikä onkin diskurssianalyysin yksi peruslähtökohdista. Kieli nähdään ikään kuin suhteiden verkkona: systeeminä, jossa merkitsijöiden ja merkittyjen suhteet eivät ole lukkoonlyötyjä, olemuksellisia tai muuttumattomia, vaan määriteltyjä, sovittuja ja siten koko ajan uudelleensovittavissa olevia ...”

Viime kädessä siis kieltä muuttamalla todellisuuskin muuttuu:

”Feministisessä jälkistrukturalistisessa teoriassa kieli on näin ollen poliittisen kamppailun taistelukenttä. Kieli on paitsi systeemi, jossa merkitykset ovat sattumanvaraisia ja sosiaalisesti tuotettuja, niin myös jotain, joka esiintyy historiallisesti spesifeissä diskursseissa. Nämä erilaiset diskurssit käyvät keskenään jatkuvaa valtakamppailua, jossa taistelua käydään johtavasta tavasta paitsi organisoida yhteiskunnallisia instituutioita ja prosesseja, myös antaa merkityksiä ympäröivälle todellisuudelle. Kieli tarjoaa ihmisille erilaisia diskursiivisia positioita, joiden kautta hahmottaa ja elää elämäänsä: kuinka ihmiset valitsevat positionsa riippuu puolestaan paitsi tarjolla olevien diskurssien sosiaalisesta vallasta, niin myös sekä pääsystä näihin diskursseihin että niiden edustamien intressien polittisesta voimasta” (s. 9-11).

Tässä lyhyesti kaava sille, miten tieteestä tulee politiikkaa, ”positioita”. Koska kommunikaatio tapahtuu väistämättä kielen kautta, ei tarvitse kuin lanseerata muodikas käsiteapparaatti ja käyttää sitä akateemisessa diskurssissa. Hankittu ”sosiaalinen valta” tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen diskurssi ”antaa merkityksiä ympäröivälle todellisuudelle” ja on siis ”totta”.

Pamfletissamme kerromme, että akateemiseen feminismiin kriittisesti suhtautuvat Daphne Patai ja Noretta Koertge kutsuvat teoksessaan "Professing Feminism: Cautionary Tales from the Strange World of Women's Studies"tätä mekanismia sanamagiaksi. Sanamagian avulla voidaan uskotella, että nimeämällä ilmiöt uudelleen, ne muuttuvat tai katoavat. Esimerkki: kutsukaamme sukupuolta ’genderiksi’. Näin sosiaalisesti rakentuneesta 'genderistä' tulee ”todellisempi” kuin biologisesta sukupuolesta, vaikka todellisuudessa kahtiajako on täysin virheellinen. Sanamagiaan kuuluu myös väite siitä, että rationalismi, tiede ja objektiivisuus – kuten biologiset tosiasiat sukupuolista – ovat vain ”miehisen epistemologian” ja ”patriarkaalisen tieteen” tuotoksia, ja näin ollen subjektiivisia ja suhteellisia. Näin faktat dekonstruoidaan ja politisoidaan, toisin sanoen kielletään. Ja lopuksi tilalle luodaan vaikeaselkoinen postmoderni käsiteapparaatti, joka voidaan muodin muuttuessa vaihtaa toiseen.