Kun haluaa perehtyä siihen, mitä naistutkimuksen saralla on tulossa, kannattaa tarkastella nuorten kykyjen opinnäytetöitä. Käsittelimme jo pamfletissa Johanna Kiviluodon teosta NAISET, LUONTO JA USKONTO - Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä (Uskontotieteen pro gradu-tutkielma 2004), mutta tässä voimme tutkistella sitä hieman yksityiskohtaisemmin. Näyttää vahvasti siltä, että muutosta tieteelliseen suuntaan ei edelleenkään ole naistutkimuksen näköpiirissä.
Kiviluodon pro gradu -tutkielma osoittaa kiistatta, että naistutkimus vieroo objektiivisuuden käsitettä, mikä tietenkin paljastaa teesimme naistutkimuksen pseudotieteellisyydestä oikeaksi:
”Feministinen teoria on kyseenalaistanut valistusfilosofian myötä tietoon liitetyn objektiivisuuden periaatteen, vaikka sen omat historialliset juuret ovat samaisessa perinteessä. Tämän myötä feministisessä tutkimuksessa kulkee kaksi rinnakkaista ja päällekkäistä keskustelua: samaan aikaan kun feministinen teoria muotoutuu oppositiosuhteessa ’ulospäin’, suhteessa kritiikin kohteena oleviin ajatusrakennelmiin ja instituutioihin, on käynnissä jatkuva ’sisäinen’ keskustelu. Tämän sisäisen keskustelun kautta paitsi ’tarkastellaan tieteen valtavirran kanssa käydyn dialogin ehtoja ja tavoitteita’, niin myös ’itsekriittisesti pohditaan vaihtoehtoisen tiedon tuottamisen lähtökohtia’... Tällaisen jatkuvan sisäinen dialogin ansiosta feministinen teorianmuodostus on jatkuvassa liikkeessä; se myös takaa omalta osaltaan itsetietoisuuden ja itsekritiikin ...” (s. 6-7).
Tähän voidaan todeta, että sisäinen dialogi ei riitä takaamaan itsetietoisuutta ja itsekritiikkiä. Kuten jo pamfletissa mainitsimme, vertauskohtana voidaan käyttää kreationismia. Kreationistit pohtivat ”vaihtoehtoisia tiedon tuottamisen lähtökohtia” siinä missä naistutkijatkin, mutta tämä ei tietenkään tee kreationismista tiedettä.
Kiviluoto paljastaa myös sumeilematta omat taustaoletuksensa, puutteensa ja toiveensa – ja subjektiivisuutensa:
”Tutkielmani syntyyn on pitkälti vaikuttanut oma vihreä aatemaailmani: luonto on ollut lähellä sydäntäni niin kauan kuin jaksan muistaa, ja siksi pidän kaikkea ympäristönsuojeluun ja luontoon liittyvää tärkeänä. Paitsi vihreä, on lähestymistapani asioihin myös feministinen: nämä kaksi näkökulmaa yhtyvät ekofeminismissä, joka on siis sekä tutkielmani aihe että sen viitekehys. Olen joutunut pohtimaan omia näkökulmiani ja motiivejani ja niiden vaikutusta tutkimukseeni; toisaalta, feministisen perinteen mukaisesti olen sitä mieltä, ettei mikään tutkimus voi olla täysin arvovapaata ja objektiivista. Näin ollen en näe ongelmana avointa sitoutumista tiettyyn näkökulmaan: en siis aio sulloa omia lähtökohtiani kaapin perukoille piiloon gradun teon ajaksi, sillä se olisi paitsi itseni, myös lukijan huijaamista. En myöskään usko, että pystyisin tekemään Evelyn Fox Kellerin analysoiman rationaalisen tieteenihanteen mukaista tutkimusta, jossa tietävä subjekti ja tutkittava objekti kuuluvat ikään kuin eri maailmoihin... En halua ’hallita’ tutkimuskohdettani etäännyttämällä itseni siitä tarpeeksi kauas nähdäkseni sen kokonaan. Sen sijaan koen Donna Harawayn ehdottaman feministisen objektiivisuuden enemmän omakseni; ovathan sen perustana ’kyseenalaistaminen, purkaminen, intohimoinen rakentaminen, yhteyksien luominen sekä toivo muutoksesta tiedon tuottamisen järjestelmässä’” (s. 13).
Toivossa voi kenties olla hyvä elää, mutta tieteen metodiikkaan moinen muutos ei kuulu. Tieteellisen tiedon kuuluu olla objektiivista, muuten se ei ole tietoa. Mutta kuten pamfletistamme käy ilmi, naistutkimuksessa tieto tarkoittaa jotain aivan muuta. Se on ideologiaa. Tätä on myös Harawayn "feministinen objektiivisuus", tuo contradictio in adiecto par excellence. Kiviluotokaan ei lainkaan salaile kaiken feminismin ja siten vääjäämättä myös naistutkimuksen poliittisuutta:
”Feminismin – minkä tahansa feminismin – valitseminen teoreettiseksi viitekehykseksi ei ole ongelmatonta sen luonteen vuoksi: feminismi on poliittista. Se ei ole objektiivinen, staattinen teoria, jonka avulla voidaan hahmottaa jotain asiaa ja jättää se sitten sikseen. Feminismi on politiikkaa, jonka päämääränä on muuttaa vallitsevia valtasuhteita kaikilla elämän osa-alueilla, oli kyseessä sitten perhe, koulutus, hyvinvointi, työ, politiikka, kulttuuri tai vapaa-aika ... ekofeminismin mukaisesti lisään luetteloon vielä suhtautumisemme luontoon. Jotta muutos on mahdollista, on ensin löydettävä teoria, jonka avulla voidaan ymmärtää miksi ja miten ihmiset sortavat paitsi toisiaan, myös luontoa ... ”
Jo lähtökuopissa on siis päivänselvää, ettei naistutkimus mitenkään kykene tieteen edellyttämään objektiivisuuteen:
”Feminististä teoriaa ja käytäntöä on usein vaikeaa erottaa toisistaan: lähtökohtana on olettamus, että henkilökohtainen on poliittista. Perustan muodostavat (naisten) subjektiiviset ja jokapäiväiset kokemukset, joiden pohjalta patriarkaalisia merkityksiä ja arvoja voidaan uudelleen määritellä ja vastustaa. Tätä kautta feminismi synnyttää uusia teoreettisia näkökulmia, joiden avulla vallitsevia käytänteitä voidaan kritisoida ja uusia vaihtoehtoja tuoda esiin ...”
Samoin tieteeseen olennaisesti kuuluva kritiikki ohitetaan tylysti ”pata-kattilaa-soimaa”-perustelulla, joka lisäksi ei pidä paikkaansa:
”Naisten nostaminen tutkimuskohteeksi on kirvoittanut positivistista... kritiikkiä feminististä tutkimusta kohtaan, sillä sen ei katsota täyttävän tieteen kaksinaista yleistettävyysperiaatetta. Feministit ovat vastanneet kritiikkiin osoittamalla, ettei kaikkien ideaalien mukainen tiedekään täytä omia vaatimuksiaan, sillä yleensä esimerkiksi ihmistä tutkittaessa on tutkittu vain miehiä: tällöin ongelmaksi nouseekin patriarkaalisen tieteen oikeutus, mikäli mittana pidetään sen itsensä asettamaa yleistettävyysperiaatteen vaatimusta mahdollisimman kattavasta säännönmukaisuudesta" (s. 14).
Ihmistä tutkittaessa on ainakin biologiassa aina tutkittu myös naisia. Evoluutiopsykologiassa ja sosiobiologiassa on tutkittu alusta asti myös homoja ja lesboja. Kiviluodon väitteet eivät siis yksinkertaisesti kestä päivänvaloa. Naistutkimuksen sisäisessä diskurssissa ne kuitenkin eittämättä herättävät riemua. Meitä ei paljon naurata.
About Me
- Jussi K. Niemelä
- "He is laughing, with a touch of anger in his laughter, but no triumph, no malignity. It is the face of a man who is always fighting against something, but who fights in the open and is not frightened, the face of a man who is generously angry — in other words, of a nineteenth-century liberal, a free intelligence, a type hated with equal hatred by all the smelly little orthodoxies which are now contending for our souls."