Pasi Malmin feminismi-analyysia

Tutkija Pasi Malmi analysoi hiljattain feminismiä Naistutkimus-sähköpostilistalla todella terävästi. Vastaukset löytyvät kyseiseltä sähköpostilistalta, joka löytyy kätevästi linkeistämme.

-----

Linkki Malmin kirjoitukseen

Date:         Mon, 4 Sep 2006 16:51:36 +0300
Reply-To:     Pasi Malmi <[log in to unmask]>
Sender:       Naistutkimuksen tiedotuskanava ja keskusteluareena
              <[log in to unmask]>
From:         Pasi Malmi <[log in to unmask]>
Subject:      Donna Haraway on jumalatar ja Sandra Bem on ...
Comments: To: [log in to unmask]
Content-Type: multipart/mixed;

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia:

1. Onko Donna Haraway on jumalatar, jota modernien miesasia-aktivistien tulisi palvoa? 

2. Pitäisikö Sandra Bem julistaa miesten suojeluspyhimykseksi?

3. Edustavatko Hilkka Pietilä ja Kaarina Kailo kenties hieman seksististä, konservatiivista ja normatiivisesti ahdasmielistä feminismiä, joka on vastakkainen Harawayn ja Bemin feminismille?

Pietilän ja Kailon feminismi näyttäisi luokittuvan maternalismin, kulttuurifeminismin, standpoint feminismin ja erilaisuusteorian piiriin, minkä lisäksi molempien kirjoituksista kuultaa myös ns. käänteistrategia, joka arvottaa feminiinisyyden ja naiset korkeammalle kuin maskuliinisuuden ja miehet. Koska tämä saattaa olla pelkkää omaa virhetulkintaani, keskityn tässä kirjoituksessa kritisoimaan hieman yleisemmällä tasolla maternalistista mieskäsitystä toisaalta postmodernin feminismin näkökulmasta (Haraway) ja toisaalta angdrogyynisyysajattelun pohjalta (Bem). 

Maternalistit – jota käytän yleisnimityksenä maternalisteista, kulttuurifeministeistä, stand-point-feministeistä, erilaisuusteoreetikoista ja käänteisstrategian kannattajista – korostavat miesten ja naisten välisiä eroja. Vaikka kyse ei olekaan biologisten erojen korostamisesta, he korostavat silti miesten ja naisten perustavanlaatuista (opittua) erilaisuutta. Naiset kuvataan äidillisiksi, hoivaaviksi, väkivallattomiksi, vastuullisiksi, epäitsekkäiksi ja tunnesensitiivisiksi, kun taas miehet stereotypisoidaan kilpailullisiksi, koviksi, etäisiksi, laskelmoiviksi ja aggressiivisiksi sekä selvästi myös naisia väkivaltaisemmiksi. Naiset kuvataan symbolisella tasolla pehmeäksi ja lempeäksi ”äiti maaksi”, jota itsekkäät, väkivaltaiset ja teknologiaorientoituneet miehet raiskaavat. Näiden stereotypisointien jälkeen naisellisuus asetetaan yleisellä tasolla miehisyyttä arvokkaammaksi ja hyödyllisemmäksi kategoriaksi, ja tämä maternalistien muodostama stereotyyppinen naisellisuus asetetaan ihmisen malliksi ja normiksi (ks. Kuusipalo 2002, p. 210-4 ja Jallinoja 2004). Maternalistisella ajattelulla on kytkentöjä myös lesbofeminismiin, joka kääntää heterouden ja homoseksuaalisuuden välisen hierarkian ylösalaisin ja tekee lesboseksistä ja klitoraalisesta seksistä normin, samalla kun penetratiivinen seksi määrittyy alempiarvoiseksi seksiksi (ks. Koivunen & Liljeström 2004).

Harawayn mukaan maternalistisen kuvaaman stereotyyppisen naisellisuuden asettaminen ihmisen malliksi on vanhanaikaisia sukupuolirooleja vahvistavaa ja siten konservatiivista, ei siis rooleja kyseenalaistavaa ja purkavaa. Tällainen maternalismi – kuten lesboutta ylistävä femisismikin – on  myös ahdasmielistä ja normatiivista miesten ja naisten pakottamista yhden ainoan stereotyypin tai normin sisälle. Tämä normatiivinen ahdasmielisyys ilmenee mm. siinä, miten maternalistit kritisoivat niitä naisia, jotka etenevät politiikassa tai työelämässä perinteisten ”miehisten keinojen” avulla, ilmentämättä sitä ainoaa aitoa ja oikeaa naisellisuutta eli maternalistista naisellisuutta.

Myös Sandra Bemin ajattelu eroaa totaalisesti maternalismista. Siinä missä maternalistit näkevät maskuliinisuuden lähes yksinomaan kielteisenä ilmiönä, Bem asettaa omassa androgynia-ajattelussaan positiiviset maskuliiniset ja feminiiniset piirteet kaikkien ihmisten ihanteeksi. Sen sijaan, että hän vaatisi yksinomaan miehiä oppimaan ”pehmeää ja äidillistä johtamista ja naisellisia ihmissuhdetaitoja”, hänen androgyniamallinsa vaatii myös naisia oppimaan ”terävää, jämptiä ja suorasukaista miesjohtajuutta”. Bemin ajattelu on aidosti emansipatorista, sillä se vapauttaa miehet maternalistien ja patriarkkojen yhdessä rakentamien stereotypioiden kahleista (emansipaation käsite tarkoitti alun perin miesten vapautumista patriarkkojen vallasta). Bemin ajattelu antaa myös synninpäästön Satu Huberille, Suvi-Anne Siimekselle sekä muille naisille, jotka ovat maternalistien mielestä oppineet ”liikaa” miehisiä taitoja tai jotka ovat edenneet urallaan näiden miehisten taitojen avulla.

Harawayn postmodernia feminismiä voidaan pitää myös miesten suojakilpenä stand-point feminismiin perustuvaa liioittelevaa ja yksinkertaistavaa patriarkaattiteoriaa vastaan. Haraway korostaa, että maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat sosiaalisia konstruktioita, jotka saattavat ilmetä eri maissa, eri alueilla, eri yhteiskuntaluokissa, eri ikäryhmissä ja eri aikakausina erilaisessa muodossa. Esimerkiksi Espoossa 52% kunnanvaltuuston jäsenistä on naisia, kun taas Ivalossa vain 8%. Vastaavasti miesten halukkuus isyyslomien pitämiseen vaihtelee rajusti sosiaaliryhmittäin siten, että korkeasti koulutetut nuoret miehet ovat erittäin aktiivisia isyyslomien pitäjiä vaikka työläismiesten mieskuvaan isyyslomat eivät kunnolla vielä mahdukaan. Postmodernin feminismin moninaisuutta korostavasta näkökulmasta olisi siis hyvin varomatonta yleistämistä, mikäli 2000-luvun nuoret akateemiset espoolaismiehet pyrittäisiin leimaamaan samanlaisiksi ”etäisiksi isiksi”, ”ihmissuhdetaidottomiksi laskelmoijiksi” tai ”sovinisteiksi”, joiksi miehet yleisesti ottaen leimataan maternalistien toimesta. Samalla tavoin olisi erittäin varomatonta väittää, että Espoo on patriarkaatti, jossa miehet sortavat naisia - ainakaan sen enempää kuin naiset miehiä. Postmoderni feminismi tunnustaakin sen, että sorto voi kohdistua yhtaikaisesti moniin eri ihmisryhmiin, ja että joissain tilanteissa nimenomaan miehet voivat olla syrjinnän kohteena - eikä tämä koske vain mustaihoisia sekä homomiehiä. Postmoderni feminismi ei siis hyväksy väitteitä siitä, että ”elämme patriarkaatissa”, ellei samalla tunnusteta sitä, että patriarkaatin rinnalla saattaa vaikuttaa myös matriarkaalisia rakenteita.

Postmodernin feminismin miesmyönteinen näkökulma ilmenee selvästi myös Harawayn käsityksestä, jonka mukaan ei ole mitään syytä olettaa, että sorrettujen ihmisryhmien näkemykset, tiedot, moraalikäsitykset tai ideologiat olisivat jotenkin puhtaampia tai viattomampia kuin sortajienkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että maternalistien pyrkimykset naisellisuuden ylistämiseksi ja maskuliinisuuden kritisoimiseksi tulee nähdä lähinnä pyrkimyksenä naisten normatiivisen vallan kasvattamiseksi. Kyse on siis valtapelistä, vaikka tämä pyritäänkin toisinaan piilottamaan naistutkimuksen tieteellisen statuksen taakse. 

Lopuksi haluan antaa puheenvuoron Hilkka Pietilälle ja Kaarina Kailolle. Olen kiinnostunut kuulemaan, olenko tehnyt oikein luokitellessani heidät maternalisteiksi sekä kulttuurifeminismin, stand-point-epistemologian, erilaisuusteorian ja käänteisstrategian kannattajiksi? Haluaisin myös tietää, vastustavatko he edellä kuvattuja postmodernin feminismin sekä Sandra Bemin ajatusmalleja. 

HTL Pasi Malmi

Keskeisimmät lähteet: 

Kuusipalo, Jaana (2002) ”Mikä on se tasa-arvo, jota tasa-arvopolitiikka tavoittelee?”, writing in  ”Tasa-arvopolitiikan haasteet” (edited by Anne-Maria Holli, Terhi Saarikoski and Elina Sana). Tasa-arvoasiain neuvottelukunta. Finnish Ministry of Social Affairs. WSOY.

Jallinoja, Riitta (2004)   Kirjoitus seminaariraportissa "Maailma naisen silmin". Suomalais-karjalainen foorumi.

PS. Mikäli Jaan Kuusipalo tai Riitta Jallinoja lukevat tämän, olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan heidän kommenttinsa aiheeseen.