Naistutkimuksen "objektiivisuudesta"

Naistutkimus syyllistää yleensä miehiä asiassa kuin asiassa, huomioimatta tilastoja ja tieteellisiä taustateorioita. Esimerkiksi eräitä käyttäytymispatologioita yleistetään herkästi koskemaan koko miessukupuolta.

Artikkelikokoelmassa ”Pahan tyttäret” Päivi Pollari kirjoittaa:

”Raiskaus voidaan ymmärtää äärimmäisenä osoituksena supermaskuliinisuudesta, jota yhteiskunta vaatii mieheltä. Miehiltä odotetaan aggressiivisuutta, voimaa, valtaa ja kilpailua. Kaikki nämä piirteet löytävät ilmaisuvoimansa myös seksuaalisuudessa.”

Missähän tällaista julmurimiehisyyttä vaativia yhteiskuntia on? Ainakin feministien parjaamien länsimaiden osalta tilanne on päinvastainen; miehiltä odotetaan täydellistä alistumista naisten oikkuihin.

Samassa teoksessa Sari Näre kuvaa, miten mies käyttää valtaa parisuhteessa:

”Raivoaminen ja sen virittämä fyysisen väkivallan uhka on tehokas tapa hallita suhdetta. Se aiheuttaa naisessa pelkoa, joka helposti lamauttaa, vie itseluottamuksen ja masentaa. Väkivallan kautta kohde pyritään saattamaan uhrin asemaan. Raivon- ja vihanpurkausten toisena ääripäänä on mykkäkoulu, vihamielinen vetäytyminen vuorovaikutuksesta.”

Naiset ovat tietenkin Näreen mielestä kokonaan vapaita näistä epämiellyttävistä tavoista. Minkäänlaista tilastoa ei väitteen tueksi esitetä – se jää tarkoitushakuisen mustamaalaamisen tasolle. Ikään kuin mies ei voisi pelätä, lamautua, menettää itseluottamustaan tai masentua.

Miehiä kuolee kuitenkin oman käden kautta paljon enemmän kuin naisia. Samoin on alkoholin aiheuttamissa kuolemantapauksissa. Tosiasia siis on, että nyky-yhteiskunta on miehelle pahempi paikka kuin naiselle - varsinkin nuorille miehille: "Vuonna 2003 nuoria, alle 20-vuotiaita itsemurhan tehneitä oli 52, joista miehiä oli 41."

Heinämaa, Sara & Näre, Sari (toim.) (1994): ”Pahan tyttäret – Sukupuolitettu pelko, viha ja valta”. Gaudeamus, Tampere.