Taisteleva feministi

(Skeptikko 1/2006 – korjattu versio)

Jussi K. Niemelä

Hollantilaisparlamentaarikko Ayaan Hirsi Alin pamfletti ”Neitsythäkki – Islam, nainen ja fundamentalismi” (Otava 2005) on merkittävä teos monessakin mielessä. Ensinnäkin, koska kirjoittaja on ex-muslimi ja syntyperältään somali, saa hänen islamia kohtaan esittämänsä kritiikki poliittisesti korrektin länsimaisen ”älymystön” kiemurtelemaan. Tämä kaunis ja älykäs somalinainen on kylmästi omaksunut ”pahat”, länsimaiset arvot, eikä hän todellakaan puhu islamin kunnioittamisesta, kuten virallisen monikultturistisen suvaitsevaisuusliturgian mukaan tulisi tehdä. Hirsi Alin tekstistä on kulttuurirelativismi kaukana: hän puolustaa häikäilemättä valistuksen yleviä arvoja kuten rationalismia, tiedettä, vapautta, sisaruutta ja tasa-arvoa. Ja tietenkin sananvapautta. Kaiken huipuksi hän vielä uskaltaa esittää, että nämä arvot ovat yleismaailmallisia.

Toiseksi, koska naisen alistettua asemaa islamissa kritisoivan Hirsi Alin viesti on niin feministinen, se on saanut muslimifundamentalistit raivon valtaan. Musliminaisten puolustaminen on johtanut mm. hollantilaisen elokuvaohjaaja Theo van Goghin kylmänviileään murhaan keskellä katua. Tämä siksi, että van Gogh erehtyi ohjaamaan Hirsi Alin käsikirjoittaman ”Submission Part 1” -lyhytelokuvan. Käsikirjoitus sisältyy ”Neitsythäkkiin”. Elokuvassa läpinäkyvään kaapuun pukeutunut musliminainen esittää neljä puhetta, kohdistaen sanansa Allahille. Näissä provokatiivisissa tarinoissa kerrotaan karmivalla ja koskettavalla tavalla siitä, mihin kaikkeen nainen saa islamilaisessa kulttuurissa alistua. Kuvissa näytetään pahoinpideltyä naista ja toisen naisen paljaalle iholle kirjoitettuja Koraanin lauseita. Ayaan Hirsi Ali on käsikirjoituksensa tuomien tappouhkausten vuoksi joutunut piileskelemään ulkomailla ja vieläkin hän elää yhdessä henkivartijoidensa kanssa. Parlamenttiin hän on kuitenkin palannut.

Kolmanneksi, koska Hirsi Alin essee- ja haastattelukokoelma on sellainen kuin se on, on se jo paljastanut, miten fundamentalistinen islam pyrkii rajoittamaan länsimaista sananvapautta. Kirjan Suomessa kustantanut Otava olisi halunnut poistaa kirjasta seuraavan kohdan:

"Muhammedin oppi on ilmeisesti tämä: on sallittua viedä parhaan ystävänsä lapsi. Meidän länsimaisten mittapuidemme mukaan Muhammed on perverssi mies. Tyranni. Hän vastustaa sananvapautta. Jos et tee kuten hän käskee, sinun käy huonosti. Se tuo mieleeni Lähi-idän suuruudenhullut vallanpitäjät: bin Ladenin, Khomeinin, Saddamin. Tuntuuko kummalliselta nähdä Saddam Hussein tässä seurassa? Muhammed on hänen esikuvansa. Muhammed on kaikkien muslimimiesten esikuva. Tuntuuko kummalliselta, että niin monet muslimimiehet ovat väkivaltaisia?"

Hirsi Ali ei poistoon suostunut, mutta tästä huolimatta juuri tämä kohta jäi pois suomennoksesta. Asiaa seliteltiin jälkeenpäin ”teknisenä virheenä”. Uskoo ken haluaa. Tapaus sai jopa kansainvälistä huomiota. Poistettu kohta on nyt kuitenkin painettu erilliselle paperilapulle joka on sijoitettu kirjan väliin.

Vastaavaa sensuuritaipumusta havaittiin myös Suomen poliittisen ja kirkollisen johdon sekä ns. älymystön ja elinkeinoelämän edustajien kohdalla taannoisessa Muhammed-pilakuvia koskeneessa farssissa. Asian tiimoilta taitelija Ville Rannan piirtämän satiirisen Muhammed-sarjakuvan julkaisseen Kaltio-lehden päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin lehden hallituksen toimesta ja sarjakuva poistettiin lehden nettisivuilta. Tämä jos mikä osoitti tanskalaisen Jyllands-Posten-lehden alkuperäisen hypoteesin oikeaksi: islamismi rajoittaa kiistatta länsimaista sananvapautta. Juuri tästä syystä alkuperäiset pilakuvat on julkaistu Ayaan Hirsi Alille omistetulla nettiblogilla (http://www.ayaanhirsiali.web-log.nl). Hirsi Ali on myös antanut varauksettoman tukensa Tanskalle ja pääministeri Rasmussenille.

Erityisenä ongelmana islamissa on tällä hetkellä se, että islamistinen fundamentalismi, politiikan ja uskonnon sekoittaminen, kasvattaa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten töppäilyjen sekä muslimimaiden sisäisten ongelmien vuoksi koko ajan suosiotaan, niin islamilaisissa valtioissa kuin Euroopan muslimiyhteisöissäkin. Ääri-islamilainen hyväntekeväisyys- ja terrorijärjestö Hamas (arabiankielinen nimisana ’hamas’ vastaa termejä into, tuli, hehku, kiihko, polte, fanaattisuus) sai hiljan murskavoiton palestiinalaisalueiden parlamenttivaaleissa. Länsimaisen teknologian avulla TV-saarnaajien ja propagandistien taantumuksellista, jihadistista ilosanomaa on helppo levittää: Alankomaissakin lautasantennit on Hirsi Alin mukaan suunnattu siten, että islamistinen fundamentalismi saa yhä enemmän ja enemmän kannattajia. Jossain vaiheessa, kun maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään on tarpeeksi, nämä vanhoilliset tahot saattavat pyrkiä järjestäytymään puolueeksi, ja silloin perinteiset eurooppalaiset arvot saavat islamismista taantumuksellisen haastajan. Silloin sananvapauden ohella on uhattuna moni muukin itsestäänselvyytenä pitämämme asia. Ayaan Hirsi Ali on tästä johtuen erittäin maahanmuuttokriittinen. Hän kannattaa maahanmuuttajien kotouttamista eli eurooppalaistamista. Islamin sekularisaatio on olennainen osa tätä prosessia.

Mitä tulee yleissivistykseen ja kirjallisuuteen, arabimaissa yhteensä käännetään vuosittain viidesosa siitä mitä Kreikassa. 1980-luvun ensimmäisellä puoliskolla arabimaissa käännettiin miljoonaa ihmistä kohti 4.4 kirjaa, kun vastaava luku Espanjan kohdalla oli 920 ja Unkarin kohdalla 519 (The Arab Human Development Report 2003). Tieteellisen koulutuksen ja kirjallisuuden suhteen näkymät ovat tätäkin synkemmät. Lahjakkaat muslimitutkijat lähtevät länsimaihin, eikä aivovuodolle ole loppua näkyvissä. Tiedollisessa pimeydessä vaeltavat kansat ovat tietenkin oivallinen kasvualusta totalitarismille.

Sananvapauden ja islamin ristiriitaa kuvastaa kouriintuntuvasti myös Hirsi Alin teoksen takakansitekstin selittely. Tällaisia selityksiä ei yleensä harrasteta muiden ideologien ja uskontojen kohdalla. Esim. Bertrand Russellin teoksen ”Why I Am Not a Christian” takakannessa ei lue, että ”kirja ei esitä totuutta kristinuskosta”. Tai Heidi Liehun teoksen ”Perhosten valtakunta” kannessa ei ilmoiteta lukijalle, että ”kirja ei esitä koko totuutta länsimaisesta valkoisesta heteromiehestä”.

Kuin sinetiksi tämän päälle Hirsi Alin teoksen suomentajan nimi on jätetty mainitsematta – turvallisuussyistä. Samoin muualla. Tämä on kieltämättä outoa, jos kyseessä tosiaan on se rauhan ja suvaitsevaisuuden uskonto, mistä mm. professori Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa ja puhuu. Kuin poliittisesti korrekteja selittelyjä ja saivarteluja ivaten Ayaan Hirsi Ali on sanonut, että sulkemalla silmät sen tosiasian edessä, että islam on naisten ohella vihamielinen myös homoja ja juutalaisia kohtaan, eurooppalaiset hallitukset ovat ostamassa menolippua takaisin keskiaikaan. Merkkejä tästä alkaa kieltämättä olla näkyvissä.

***

On vaikea uskoa, että 2000-luvun Euroopassa ihminen voi joutua kuolemanvaaraan vapaa-ajattelun ja kriittisen asenteen vuoksi. Islamilaiset fundamentalistit ovat kuitenkin toistuvasti osoittaneet, että heidän uskontonsa on kritiikin yläpuolella, ja että islamin arvosteleminen on rangaistava kuolemalla. Koraanin totuus on heille ainoa totuus. Kirjailija Salman Rushdielle aikoinaan julistettu fatwa ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen lajissaan. Myös Ayaan Hirsi Ali on haluttua riistaa. Ei ihme että Hirsi Ali otsikoi erään teoksensa avainkirjoituksista ”Älkää jättäkö meitä oman onnemme nojaan. Suokaa meille oma Voltaire”. Hirsi Alista itsestään on tulossa – tai on jo tullut – tämä Voltaire, toisinajattelija, uskonnollisen irrationalismin teräväsanainen kriitikko, joka haluaa tuoda valoa pimeyteen ja vapauttaa muslimit fundamentalismin ikeen alta. Käsittelen seuraavassa lähemmin mainittua kirjoitusta, koska se sopii oivallisesti Skeptikon aihepiiriin.

Kyseisessä esseessään Hirsi Ali tarkastelee leppymättömin mutta myötäelävin silmin käytännön islamiin sisältyvää hierarkkisuutta, autoritaarisuutta, tiedevihaa ja taikauskoisia käsityksiä. Hän esittelee kirjailija Leon de Winterin ajatuksia islamista:

”De Winter kuvailee osuvasti islamin käytäntöä näytelmäksi, jossa ’sivuosia näyttelevät kokonaiset pyhimysten, henkien, enkelien ja pikkupirujen parvet. Konservatiivinen muslimi ei näin ollen sulje pois mahdollisuutta, että hänen vihollisillaan on yliluonnollisia voimia, joiden avulla he punovat juoniaan, ja tällaisille voimille ei keskivertomuslimista tietenkään ole vastusta’. Tässä yhteydessä de Winter siteeraa israelilaista professori Emmanuel Sivania, joka on tutkinut fundamentalismia: ’Maailma, jota kansoittavat henget, kuolleiden sielut, jinnit (näkymättömät olennot), joita on niin vahingollisia kuin ystävällisiäkin; maailma, jota ahdistaa viettelevä saatana demoneineen ja jossa uskovan avuksi voivat tulla pyhät miehet ja enkelit sekä tarpeen tulleen ihmeet; maailma, jossa yhteydenpito kuolleiden (varsinkin oman suvun jäsenten) kanssa on arkipäivää ja jossa yliluonnollisen läsnäoloa pidetään todellisena, lähes kouriintuntuvana” (”Neitsythäkki”, s. 31).

Hirsi Ali jatkaa:

”Nämä luonnehdinnat ovat minulle muslimina täysin tunnistettavia. Kaikkialla maailmassa muslimeja kasvatetaan uskomaan tällaisiin yliluonnollisiin asioihin. Jokapäiväisessä muslimitodellisuudessa otetaankin tuonpuoleinen huomioon kaikessa. Tähän sopii myös käsitys, että marttyyrikuolema palkitaan paratiisissa. Olisi hyvinkin vaivan arvoista tutkia, missä määrin tämä terveen järjen puute islamin käytännössä mahdollistaa sen, että bin Ladenin ideologia vetää niin monia muslimeja puoleensa” (s. 31-32).

Olisi myös mielenkiintoista tutkia, missä määrin kuvaus pätee Suomeen, jossa on yli 30 000 muslimia. Onko mainittu taikausko ja tiedevihamielisyys arkipäivää myös täällä? Entä miten on laita islamiin sisältyvän antisemitismin?

”Irrationaalista juutalaisvihaa ja vääräuskoisten inhoa opetetaan monissa koraanikouluissa ja toistetaan päivittäin moskeijoissa. Eikä siinä kaikki: kirjoissa ja artikkeleissa, äänikaseteilla ja tiedotusvälineissä juutalaiset esitetään jatkuvasti kaiken pahan alkuna ja juurena. Olen itse huomannut, miten pitkälle tämä doktriini voi vaikuttaa: nähdessäni ensimmäistä kertaa juutalaisen hämmästyin, kun hän osoittautui tavalliseksi lihaa ja verta olevaksi ihmiseksi” (s. 32).

Hirsi Alin väitteet vahvistaa osaltaan Tampereen islam-yhdyskunnan puheenjohtaja Mustafa Kara (Suomen Kuvalehti 7/2005, s. 30):

”Karalla ei ole epäilyjä, ketkä ovat islamin vihollisia. Siihen löytyy vastaus Koraanin luvusta viisi. ’Olet huomaava, että eniten vihaavat uskovia juutalaiset ja monijumalaiset, ja olet myös huomaava, että eniten rakastavat uskovia ne, jotka sanovat itseään kristityiksi’, hän siteeraa. Muslimit uskovat Jumalan lähettämiin profeettoihin, joita ovat muun muassa Mooses, Abraham ja Jeesus. Profeetta Muhammed on viimeinen profeetta, profeettojen sinetti. Jeesukseen asti profeetat polveutuivat Abrahamin pojan Iisakin jälkeläisistä, mutta Muhammed oli Abrahamin toisen pojan Ismailin sukua. Mustafa Karan mukaan juutalaiset levittivät kateuksissaan valhetta, että Ismailin äiti Hagar olisi ollut orjatar. ’Sieltä se alkoi. Siitä päivästä lähtien juutalaiset ovat vihanneet muslimeita, ja muslimin pahin vihollinen on juutalainen’.”

Kara ei pidä myöskään Hirsi Alista, sen voi päätellä epäsuorasti siitä miten hän suhtautuu Theo van Goghin murhaan. Näin Kara reagoi toimittaja Leena Sharman kysymykseen (SK, s. 32):

”Karaa ärsyttää selvästi, että kysyn häneltä asiasta. ’Meitä muslimeita on yli miljardi. Jollain palaa pinna, ja meitä kaikkia syytetään!’ hän tulistuu. Palaa pinna? ’Täällä länsimaissa mennään sananvapauden taakse piiloon. Kuinka moni tietää, miten törkeä van Goghin elokuva oli? Pitää olla valmis kantamaan vastuu teostaan. Muslimeita tapetaan ja syyllistetään joka paikassa. Viha kasautuu, ja joskus se purkautuu.’ Sananvapaudella on oltava rajat, eikä viranomaisten pitäisi luvata, että taiteilijat saavat tehdä mitä haluavat ja silti heidän turvallisuutensa taataan, Kara pauhaa.”

Muhammed-pilakuvista alkanut kohu ei tämän valossa yllätä: islam on Karan mielestä peruste rajoittaa länsimaista sananvapautta. Karan taiteilijoiden turvallisuutta koskeva heitto on erittäin huolestuttava.

Kara todistaa Hirsi Alin väitteet islamin taikauskoisesta maailmankuvasta (SK, s. 30-31):

”Kara kuulostaa kovin varmalta uskonkysymyksissä. Hän myöntää kuitenkin miettineensä paljon maailman syntyä. Voisiko kaikki olla sattumaa: maailmankaikkeuden luominen, hänen olemassaolonsa, ihmiskehon hienovarainen toiminta? ’Ei voi. Evoluutioteoria on hölynpölyä. Että muka jostain pölyhiukkasesta olisi kaikki saanut alkunsa, että kalat olisivat nousseet vedestä ja apinat lähteneet kaupunkeihin’, hän puistelee päätään, panee sitten teetä tippumaan ja kiiruhtaa viereiseen huoneeseen keskipäivän rukoushetkeen.”

Karan kommentti ei periaatteessa eroa kristitystä keskivertokreationistista, paitsi ehkä hiuksenhienosti jälkimmäisen eduksi. Olenkin Ayaan Hirsi Alin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että takapajuinen islam tarvitsee mitä pikimmin oman Voltairensa.

Jos maailmankuvan rakentaminen lähtee sokeasta auktoriteettiuskosta, fanaattisuudesta ja kirjaimellisesta Koraanin tulkinnasta, ei siitä voi seurata mitään hyvää. Afganistanissa tästä saatiin muutama vuosi sitten jo esimakua, kun taliban-hallinto näytti epäilijöille missä kaappi seisoo ja palautti maan kivikaudelle. Tässä suhteessa Hirsi Alin keskiaikavertaus siis ontuu. On toki selvää, että Koraanin joihinkin kohtiin vetoamalla islamia voidaan puolustaa rauhan, rakkauden ja suvaitsevaisuuden uskontona. Samaan aikaan islamin nimissä voidaan kuitenkin lietsoa silmitöntä vihaa ja räjäytellä Buddha-patsaita, pilvenpiirtäjiä, junia, busseja, diskoja ja kilpailevan muslimilahkon moskeijoita. Profeetan sanan perusteella voidaan myös pakottaa naiset pukeutumaan burqaan ja teloittaa aviorikkojat – sekä tietenkin profeetan sanan epäilijät.
Tämä on patriarkaalisille heimouskonnoille tyypillistä: ne ovat keino pönkittää valtaa, ja pyhien tekstien tulkinta riippuu tulkitsijan tarkoitusperistä. Kaikki ovat absoluuttisesti oikeassa, koska profeetan sana on laki. Ja jos 600-luvulla eläneen ylistetyn paimentolaisprofeetan sana sattuu olemaan sekava ja ristiriitainen, on viime kädessä turvauduttava kättä pidempään silloin kun epäilyä tai ylipääsemätöntä erimielisyyttä tulkintojen välillä esiintyy. Ja kuten olemme huomanneet, tätä tapahtuu usein.

Onkin syytä hartaasti toivoa, etteivät kaikkitietävät muslimifundamentalistit saa Ayaan Hirsi Alia hengiltä, koska kuten todettua, hänessä itsessään on enemmän kuin tarpeeksi ainesta uudeksi Voltaireksi. Näin Hirsi Ali kirjoittaa:

”Islam ei ole käynyt läpi valistusprosessia, ja islamilaiset yhteiskunnat painiskelevat yhä samojen ongelmien kanssa kuin kristikunta ennen valistusta. Tutustuminen rationalismiin vapauttaisi yksittäisen muslimin mielen tuonpuoleisen ikeestä, jatkuvista syyllisyydentunteista ja fundamentalismin houkutuksesta. Oppisimme myös ottamaan vastuun jälkeenjääneisyydestämme ja ongelmistamme. Älkää siksi jättäkö meitä oman onnemme nojaan. Suokaa meille oma Voltaire” (”Neitsythäkki”, s. 36).

Jo pelkän maailmanrauhan kannalta toive islamilaisten maiden yleissivistyksen tason nostamisesta ja sekularisoinnista on erittäin perusteltu. Onneksi Hirsi Ali tekee kaikkensa valistusprojektinsa eteen. Hirsi Alin terävä, nautittavasti kärjistävä proosa, säkenöivä äly ja uskomaton rohkeus eivät jätä mitään epäilyjen varaan: Hirsi Ali on eurooppalainen valistuksen perinnön edustaja, ihmisoikeuksien ja rationaalisen maailmankuvan horjumaton puolustaja, josta me kaikki ei-muslimit voimme olla ylpeitä.

***

”Neitsythäkin” käännös on erinomainen, mistä lämmin kiitos nimettömäksi jäävälle kääntäjälle. Kirjassa olisi ollut paljon muutakin arvioitavaa, mutta koska mm. Hirsi Alin sisaren surullinen tarina, tyttöjen sukuelinten brutaali silpominen, raiskaukset, islamilaisen kulttuurin takapajuisuuden perimmäiset syyt ja maahanmuuton mukanaan tuomat kotoutumisongelmat eivät kuulu Skeptikon aihepiiriin, jätin ne käsittelemättä. Hämmästyttävää oli huomata se, että Hirsi Ali ei loppujen lopuksi haluaisi olla poliitikko:

”Minä haluaisin kirjoittaa filosofisia tekstejä, kuten esimerkiksi Karl Popper. Joten tämä askel, politiikkaan lähteminen, on vahingoksi ihanteelleni, paradoksaalista kylläkin. Mieluiten haluaisin ruveta filosofiksi ja kehittää omia teorioitani. Jokin tila kirjoittamista varten, joku joka siivoaisi puolestani, ei huolta jokapäiväisestä leivästä, oikeita keskusteluja tyhjän jutustelun sijaan. Silloin olisin lopultakin onnellinen” (s. 83).

Toivottavasti Hirsi Alin toive toteutuu, sillä hänen ajattelunsa on postmodernissa, poliittisesti korrektissa nykymaailmassa harvinaiseen suoraselkäistä, selkeää ja johdonmukaista. Hänessä on siis ainesta merkittäväksi filosofiksi. Ja mikäli Hirsi Ali jatkaa ”Neitsythäkin” veroisten teosten kirjoittamista, hänen taloudellinen riippumattomuutensakin on selviö. Jäljelle jää enää siivoojan ja tarpeeksi fiksun keskustelukumppanin löytäminen.

***

Ayaan Hirsi Ali syntyi Somaliassa vuonna 1969. Hänen isänsä oli tunnettu oppositiojohtaja Hirsi Magan, joka nousi vastustamaan diktaattori Mohammed Siad Barrea. Kun isä joutui pakenemaan ulkomaille vuonna 1979, perhe matkusti hänen peräänsä. Saudi-Arabian ja Etiopian kautta he päätyivät Keniaan. Kaksikymmentäkaksivuotiaana Ayaan Hirsi Ali naitettiin vastoin tahtoaan. Pian vihkitilaisuuden jälkeen – johon hän ei osallistunut – hän pakeni Saksan kautta Alankomaihin. Hän kävi läpi turvapaikkahakumenettelyn, opetteli hollantia, tulkkasi muun muassa aborttiklinikoilla ja turvakodeissa sekä opiskeli valtiotiedettä. Valmistuttuaan yliopistosta hän meni töihin Wiardi Beckman Stichting –säätiöön, joka on PvdA-työväenpuolueen rahoittama tutkimuslaitos. Sanoma- ja aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa hän herätti huomiota islamin ja islamilaisen yhteisön purevana kriitikkona. Tunteet kuohuivat, ja Ayaan Hirsi Ali joutui tappouhkausten vuoksi piiloutumaan ulkomaille. Lokakuussa 2002 hän loikkasi PvdA:sta liberaaliin oikeistopuolueeseen VVD:hen, mikä hämmästytti monia. (”Neitsythäkki”, s. 13.)